Miksi suomalaiset eivät hanki lapsia? Mitä yhteiskunnan tulisi tehdä tilanteen parantamiseksi? Kysymyksiä ja väitteitä on ilma sakeana, vaan missä lienee se kuuluisa villakoiran ydin?
Niin monenlaisia etuuksia on jo nyt saatavilla, mitä sitten vielä nuori perhe tahtoisi elämää helpottamaan? Tottahan se on, että äitien kotiäitiaika syö perheen tuloja. Tulevaisuudessa on päivähoitoon, varhaiskasvatukseen, kouluihin sekä harrastuksiin liitettäviä kysymyksiä.
Omassa pienessä perheessäni sukkuloimme mekin työn ja päivähoidon kimuranttia kuviota aikana, jolloin ei päivähoidon saatavuus napsahtanut aivan yhtä helposti kuin nykyisin. Yksityisiä hoitajia oli toki käytössä silloin tukemassa äitien töihin osallistumista. Kahden työssä käyvän kohdalla ainoa tuki löytyi omasta lompsasta. Eikä se lompsa siihen aikaan ollut järin paksu... toisaalta, ei sitä lompsaa rahan säilyttämiseen olisi tarvittukaan.
Vuorotyötä paiskineena ymmärrän toki pienten lasten kanssa elämisen vaikeuden. Kuka ne hoitaa, kun itsekään ei ole paikalla...?
Minun murkkuikäisenä aloittamassani työurassa ekassa paikassa oli yksi rouva auttelemasssa silloisen "kahvilan" keittiössä tiskien ym. asioiden hoidossa. Hänen päivänsä oli jo aiemmin alkanut sanomalehtien jakokierroksella. Parin lehden jakaminen lähiympäristössä, sitten kotiin ja mukulat kouluun. Sen jälkeen taas keittiövuoroon. Iltapäivällä kotiin ja lapset onkin syötettävä koulun jälkeen. Illaksi taas tiskaamaan, pienen kotosalla vietetyn hetken jälkeen hän singahti vielä siivoamaan tavarataloa sulkemisajan päätteeksi. Tätä rumbaa kahden lapsen äiti veti päivästä toiseen. Viikonloppuna oli toki helpompaa, eihän tavaratalo ollut kaikkina päivinä auki siihen aikaan.
Oli tällä rouvalla puolisokin. Sellainen kotisohvaan majoittunut ongelmainen köriläs. "Päivääkään ei ole oikeissa töissä ollut, eikä mene..."
Mikä lie yhdessä piti tätä paria, mutta rouvaa kyllä ihmettelin silloin 15-kesäisenä.
Tuon äskeisen kaltaista yritteliäisyyttä muistellessa mietityttää tämä nykyajan vaatelias väki. Kaikkia pitäisi olla saatavilla jokaikiselle, tukea ja apua yhteiskunnalta... "kyllä sitä sitten, jos..." niin mitä sitten? Uskonpa, että tässäkin nälkä kasvaa syödessä ja tukea lisäämällä tarvitaan lisää jotain muuta.
Nyt kun keväisin äitienpäiväjuhlinnassa presidentti palkitsee niitä suurperheitten äitejä kasvattajina, niin voisiko heiltä kysellä apua ja vinkkejä tämän nykyarjen pyöritykseen oikein tosissaan??
Hehän ovat varsinaisia vertaistukihenkilöitä! Ei ole liika tukeminen heidän elämäänsä sotkenut, itse ovat selvinneet ja mukulat ovat kasvatettu sekä koulutettu aina parhaan kyvyn mukaan. Kaikki eivät saa kaikkea ja se on totuus tänäänkin.
Nyt taitaa olla mukavuudenhalusta kyse ennemminkin...on niin helppoa olla ja mennä.... ei väsytä eikä rasita. Aina voi hankkia koiran.
Joskus asiat vaan menevät huonosta kehnoon. Sitten, kun jotain sattuu, sattuu aina samaan aikaan useampiakin kummajaisia. Murphyn laki toteutuu...
Kuluneella viikolla sattui tämäkin...
Istuin kaikessa rauhassa tekemässä kirjallisia hommiani koneella. Siinä ajatuksissani ollessani ja sanoja peräkkäin asetellessani tulin hieraisseeksi useampaan otteeseen kutisevaa silmänurkkaani. Mikä siinäkin nyt vaivaa! Jatkoinpa kirjallista uraani sitten vaivan poistuttua entiseen tahtiin.
On niin mukava tehdä näitä "omia juttuja" itsekseen, vailla mitään keskustelukumppania. Saa keskittyä omiin ajatuksiinsa ja käyttää aikaansa haluamallaan tavalla. Ei silti, että olisi suuremmin valittamista parityöskentelyssäkään.
Kumppanilla oli sen sijaan luvassa kurjempi päivä. Suukirurgin tapaaminen aiemman harmillisen viisaudenhampaan poiston jälkitilan paikkaamiseksi. Leukaluuta jyrsittävänä, poskionteloa puhdistettavana, ympäröiviä hampaita kaivelemalla saadaan hänen päiväänsä sisältöä tämän toteutuvan käynnin jälkeen. Voi parkaa!
Jossain vaiheessa päivää sitten huomasin omaavani mustan silmän! Jesses, onpas komea!
Ilmankos tuntui kaikenlaisia tuntemuksia ja minä ponnekkaasti hieraisin tuntemusta helkkariin. Tuntemus lähti aikanaan, mutta mustelma oli tullut tilalle.
Esittelin kodin turvasatamaan tulevalle hammaspotilaalle tätä "voitonmerkkiäni", mutta hitaasti huomasin jääväni kakkoseksi elämän taisteluissa. Hänellä kylmäpakkauksesta huolimatta turposi poski oikein malikkaasti tuoden käsitystä kylätappelusta seurauksineen.
No, niin...
tässä sitä sitten olemme, kaksi "vaivaista". Mennäpä tuonne kaupalle yhdessä... taitaa tulla joku sanomaan, että "olettekos te tapelleet"....
Pitäisikös vastata, että näkisitpä sen kolmannen osapuolen!
(... jospa nyt ei ihan tänään mentäisi sinne näytille...)
Pyhäinpäivään mennessä piti saada haudat kuntoon - talviasuunsa viritettynä. Meillä vanhukset olivat aikoinaan asiasta hyvinkin tarkkoja. Nykypäivänä ei näytä ihmisiä haudanhoito suuremmin kiinnostavan, mikäli oikein olen merkkejä katsellut.
Mutta karnevaaliriehaan on aina valmiita osallistujia. Minäkin tykkään järjestellä kekkereitä, teemalla jos toisella. Mutta en millään osaa liittää yhteen tätä nykyistä menoa siihen, että pystyisin ajattelemaan vaikka isoäitiäni samalla, kun teen jotain hämähäkkileivoksia tarjolle... olen kuulevinani takanani paheksuvaa huokailua...! Hui, eihän siellä ketään ollutkaan, luulin vaan...
Monenlaiset "sirkushuvit" rantautuvat meille muualta. Niiden soveltaminen omaan käyttöön on mukavaakin. Pitäisi vaan osata erottaa asioita, muistaa taustoja ja hieman olla jyvällä historiastammekin. Mutta muuten, ei kun "pökköä pesään"!
Omia tuntemuksiaan, uskoa erilaisiin asioihin ja suhdettaan vaikkapa ympärillä oleviin läheisiinsä kannattaa joskus pysähtyä miettimään. Oikein huolella. Luonnossa liikkuessa on tähän oiva mahdollisuus. Luontoa on muuten parkkipaikkaa kauempanakin...
Mitä kauempana on hälinästä ja ihmisvirrasta, löytyy varmasti jokaiselle sellainen hetki, jossa tajuaa olevansa kuin pieni hiekanjyvänen jossain suuressa... mikä merkitys meillä onkaan... vai onko sittenkään?
Keskellä ei mitään. Tänne värikkäät kurpitsalyhdyt toisivat tosi eksoottisen olon?.. mutta eipä niitä tarvita. Taivaan revontulet antoivat ikimuistoisia kokemuksia. Mielessä liikkuivat monenlaiset asiat melusaasteen puuttuessa.
Pimeys ja hämärä eivät kaikille sovi. Uppoutumatta nyt mihinkään masennuksen syöveriin tämä kaamoksenaika etelässäkin ottaa lujille joillekin. Aamusta iltaan on sama hämäryys, joka kietoutuu ympärille kuin jokin verkko. Ei siitä selviä eroon edes tahdonvoimalla. Viikko etelässä, auttaako sekään? Paluu samoihin pimeyksiin. Mitkä ovat omat keinosi?
Mikä pimeydessä pelottaa?
Oma mieli se useimmiten antaa parhaat mausteet varjojen muodoille. Jo lapsuudessa lukiessamme Topeliuksen satuja oli niissä aina suuria kuusia, joiden oksat tarttuivat metsässä hämässä liikkuvaan lapseen.
Mörkö vei, jos ei oltu kunnolla tai sitten illalla tuli se mustahameinen nainen viimeistään nappaamaan tolkuttomasti toimivan mukulan. Sieltä nousee ainakin omaan elämääni niitä pimeydenpelkokohtauksia, joihin ilolla lataan valoja.
Yhtään mörköä en ole vielä (onneksi) tavannnut, vaikka kauan olenkin elänyt... eikä kuusetkaan ole vaivanneet metsäreissulla isommin. Mustahameisiltakin olen välttynyt. Urhoollinen en kuitenkaan myönnä pimeydessä olevani.
Eikä ole turvassa ihmispolo milloinkaan. Kohta on nimittäin se aika, että tontut kurkkivat ikkunoitten takana... ja tulee taas hautakäyntipäivä entisten oppien mukaan.
Mutta muisteluksia kenestä tahansa voi harrastaa milloin tahansa, ei siihen tiettyä päivä tarvita - minun oppieni mukaan.
