Kursailua tunnutaan harrastavan lähes kaikissa porukoissa, joihin olen mukaan päässyt. Tuttu tilanne varmaan muillekin ..?
Pöytä on katettu, ruuat paikoillaan. Kutsu ruokapöytään annetaan. Mutta missäpä syöjät? Kursaillaan seinänvierillä, vilkuillaan toisia. Jospa tuo aloittaisi, enhän minä tai me nyt ensimmäisinä voida mennä. Tätä vilkuilua jatketaan ja emäntä kiittelee mielessään, ettei kohokasta laittanut. Se ei nimittäin odottelisi syöjää... vaan syöjä odottaa kohokasta.
Eikä tämä ole mikään hämäläinen hitausilmiö, sitä löytynee monesta maakunnasta. Mutta nyt vaan odotellaan, josko joku aloittaisi. Emäntä kutsuu jo toistamiseen. Miesporukkakin on löytänyt uuden keskusteluaiheen ja seisovat ringissä juttelemassa, ikäänkuin kuulonsa menettäneinä.
Naisväki pörräsi äsken paikalla, apuaankin tarjosivat ruuan valmistelupuuhiin. Missä he nyt ovat! Siellä jossakin, kuka tässä nyt aloittaisi...
Jaa´a, vanhemmat ensin! En tunnustaudu vanhaksi, siksi en liiku. Ja taas odotellaan.
Mutta sitten tuleekin yllätyskäänne juoneen! Takaviistosta tuleekin eräs suvun nuorempia jäseniä edustava, ottaa tilanteen haltuun sanomalla, että minäpä olenkin ammattikehtaaja ja aloitan nyt ruuan ottamisen.
Upeaa, hienoa, mahtavaa. Siinä loksahtavat leuat. No, nyt uskalletaan mennä, vaikka olisinhan minä nyt muutenkin ... jäätiin vain jutustelemaan.
Ihan opettavaisena tarinana kerron tähän väliin jutun eräästä maatalon emännästä, joka kutsui kolmea poikaansa yläkerrasta syömään. Ei kuulunut mitään ekalla kutsulla. Toinen kutsu ja joku pojista kysyi mitä ruuaksi. "Hernekeittoa", oli vastaus. "Hyi, pahaa" kuului yläkerrasta. Kun pojat tulivat alakertaan, heitti emäntä sopan vessanpönttöön sanoen, ettei meillä ruualla kiusata. Siinä oli sen kertainen opetus sille kolmikolle.
Jospa nyt lähdettäisiin ruokapöytää kohti pikkuhiljaa vanumaan. Emännät ympäri valtakuntaa ovat seisseet tuntikausia hellojensa äärillä. Nyt maistuvien patojen viereen kaikki, tai valitkaa joukostanne ammattikehtaaja avuksenne.
Makoisia juhannuspäiviä teille kaikille, sääkin tuntuu meitä kaikkia hellivän!
Kummallisella tavalla olen pitänyt suomalaisia jokseenkin fiksuina ihmisinä. Tämän asian kyllä olen joutunut uudelleen arvioimaan monesti kulkiessani ristiin rastiin tämän maan tieverkostoa.
Levähdyspaikat ovat tyypillisiä roskien jättöpaikkoja joillekuille taukeille. Autoon on saatettu lastata vaikka mitä rompetta tontilta, mutta sitten ne putoavat kuin koiranpeet kyydistä juurikin tämmöisille paikoille, joissa joku toinen voisi syödä eväitä, venytellä ja antaa mukuloidenkin
hetken jaloitella. Sielläpä onkin ilonamme astianpesukone, jääkaapinritilät, vanha piloille paskottu patja ja koiran raatelema sohva sekä emännän vanhat talvikengät. Ei voi kuin hämmästellä.
Kierrätys- ja keräyspisteitäkin on kuitenkin järjestetty. Näihin paikkoihin on kummasti siunaantunut sellaista väkeä asioimaan, joilla lukutaito tai sen ymmärtäminen on vielä pahasti vaiheessa. Mikä ei luukusta mahdu sisään, jätetään auliisti leveelleen kansan iloksi. Välinpitämättömyys, siinä taudille yksi synonyymi.
Suomalaisetkin ovat joutuneet seisomaan leipäjonoihin. TV:ssä näytetään meille Hurstin joulujuhlien osallistujia ja kerrotaan miten tärkeä on muistaa vähäosaisiakin. Tämä kaikki tulvahti mieleeni poiketessani eilen omien muovieni kanssa keräyspisteen säiliöiden viereen. Siellä kaikenlaisten keräykseen kuulumattomien ja siitä syystä ulkopuolelle jätettyjen ämpärinraatojen, muoviastioiden ja styroxin keskellä törrötti musta jätesäkki. Säkin oli repinyt auki uteliaat kanssakierrättäjät, jotka aarteen löytämisen toivossa penkovat näitä paikkoja varsin halukkaasti. Toisen roska, toisen aarre. Niinhän se menee.
Tässäpä iloksenne kuva koko säkillisestä patonkeja siisteissä myyntipakkauksissaan. Nyt jo hyvin alkanut levitystyö menossa, taitaa olla linnutkin asialla. Eipä ihme, että rotatkin voi hyvin, onhan evästä saatavilla.
Ei ollut siis patonginpalautuspistettä, joten nämä jätettiin törröttämään taivasalle, herran huomaan. On meillä vaan hyvin asiat, kun tämmöinen määrä leipää voidaan kipata pihan perälle kipua tuntematta. Mistä lie peräisin tämä, mielenkiintoista!
Hyvin pohjoisessa sitten, keskellä ei mitään, oli jollakulla autoon tullut mukaan vanhat renkaat ja muuta tavaraa vihreän samettisohvan lisäksi. Sinnepä hän kippasi Lapin luontoon porojen iloksi tämän satsin. Täytyy sanoa, että mikään ei ole niin tyhmä kuin ihminen - paitsi toinen ihminen. Suomessa asuu onnellinen, mutta epäsiisti kansa.
