Sataa ikävuottaan pikkuhiljaa lähestyvä äitini oli viisi vuotta eräässä pörssiyhtiössä ns. hoidossa. Hoidossa minä nimittäin luulin hänen olleen...hoitoahan sekin on, että hoidetaan miten sattuu. "parhaamme yritämme"...se ei vaan aina riitä.
Hoitokulttuuri muodostuu tekijöidensä summana, mausteena se johtaminen ja sen osaaminen tai osaamattomuus. Tähän kun yhdistetään välinpitämättömyys, siitä se soppa syntyy.
Näihin vuosiin mahtui jatkuvasti ja lisääntyvässä määrin jopa kaltoinkohteluksi tulkittavaa. Tuon ikäisen ihmisen elämässä viisi vuotta sellaista hoitoa vie vointia alaspäin kuin lehmän häntä. En usko kuolemattomuuteen minäkään, joten turha sanoa, että kuoleehan äitis kuitenkin, vaikka mitä tekisit. Kuoleepa hyvinkin. Jokainen meistä sitten aikanaan. Mutta eipä sitä nopeuttaakaan tarvitse, minun takiani ainakaan?
Kuka suojelee vanhaa ihmistä? Ei ainakaan yhteiskuntamme.
Maksaminen, se onnistuu kyllä....
Nyt vanhukseni on uudessa hoitopaikassa, pörssiyhtiö tämäkin.Olen kertakaikkisen mykistynyt! Henkilökuntaa ei takuulla ole enempää kuin edellisessäkään paikassa, mutta tapa, jolla he työnsä tekevät on jotain aivan erinomaista.
He puhuttelevat tätä muistamatonta ihmistä kauniisti. Puetaan asiallisesti, syötetään ja pidetään puhtaana. Kynnet leikataan itse, ei tarvita kalliita jalkahoitajia jatkuvalla syötöllä. Lisäravinteet (nekin arvokkaita) he ovat korvanneet omatekoisilla konsteilla. Siis niillä, joita tuolla toisessa paikassa ei sitten mistään hinnasta käytetty. Omahoitaja sanoi vielä, ettei niiden lisäravinteiden makukaan ole häävi, eikä omaiseni niistä edes kokemuksensa mukaan pidä. Tästä syystä he ottivat käyttöönsä tämän oman linjansa. Sen ansiosta tulotilanteessa ollut paha anemia ja siitä johtuvat kaatumiset ovat nyt hallinnassa. Paino on jopa noussut, nyt jo 43 kg! Kolme vuotta sitten edellisessä paikassa julistettu saattohoitovaihe voidaan ilmeisesti akuutista hetkestä poistaa - toistaiseksi kannattamattomana....?
Heillä on aikaa ja silmää katsoa yksilöllisesti asukkaan tarpeet. Aikaa valmistaa jotain suun mukaista, jonka tämä ikäihminen popsii halulla. Ihmeitten aika ei siis vielä ole ohi!!
En odota, että äiti satavuotisjuhliaan täällä juhlisi...(en toki pahaksi pistäisi sitäkään) mutta toivon, että hän saa viimeiset aikansa nauttia lämpimästä huoneestaan, asiallisesti puettuna. Ruokaa annetaan, vaikka hän temppuilisi toisinaan. Ruoka myös mietitään hänelle sopivaksi ja lähestytään lämmöllä, eikä haasteta oitis tappelemaan. Vaikkei hän aina asioita käsitäkään, vaistoaa hän kuitenkin tunnelman.
Surullistahan tässä on vain se, että omaiseni nyt vasta pääsi tämmöiseen paikkaan asustelemaan. Miten hän olisikaan nauttinut silloin aikoinaan tästä yhteisöllisyydestä ja tunnelmasta....
Eroa on, paikoilla ja tekijöillä!
Eipä ole mediaseksikäs aihe tämä, mutta olkoon nyt menneeksi.
Eilisen päivän uutisoinnistahan minä taas riemastuin. Maalla aikaani elävänä olen jo aiemminkin kiemuroinnut tätä nykyajan meininkiä vastaan. Ollaan mukamas kehittämässä jotakin ja tulos on yleensä asukkaille huonompi kuin vallitseva olotila.
Maalla olevista eläkeläisistä siis joka viides saa käteensä alle 1000 euroa kuukaudessa, mediaanieläkkeen ollessa noin 1200 euroa.
Tuolla summalla sitä sitten pärjäillään, yhdessä tai erikseen. Monen tuloja syövät terveydenhoitoon, sekä lääke- ja asumiskuluihin liittyvät menot. Yksityissektorin käyntejä ei kovin montaa tuolla rahalla suoriteta, eikä ajella takseilla paikasta toiseen. Lämmityskulut omassa talossa asuvalla voivat olla huikeita. Talvenvara -puukuormat ja öljyauton käynti saa eurot lentelemään ja lievää rytmihäiriötäkin. Pitkään eläneillä on monenlaisia kremppoja hoidettavanaan, joten kulueriä syntyy yksi toisensa jälkeen.
Maaseudulla asuminen saattaa kuitenkin olla monen työssä käyvän unelma. Sitten joskus minäkin muutan maalle....
Unelmia pitää olla ja niitä ruokkia lämpimin ajatuksin.
Niin minäkin aikoinani tuumiskelin, että perkules... maaseutu kutsuu!
Silloisen kutsuhuudon aikana täällä oli vielä kaikki paremmin. Kauppojakin oli useampi, nyt vain yksi. Linja-autoilla pääsi autotonkin käymään työssä. Tosin vuorotyöläiselle se vaihtoehto kulkemiselle ei silloinkaan onnistanut.
Terveyspalvelujen saatavuuttakin pitänee ajoissa tarkata.
Omaa autoa tarvitsee maalla asuva. Mikä lie sitten edessä, kun ajaminen ei pelitä enää? Kaikki on monen mutkan takana ilman omaa kulkupeliä. Sitä autotonta elämää on helppo kokeilla citykodin nurkilla. Hypätä kymmenen minuutin välein kulkevaan bussiin ja mennä minne tykkää. Lähteminen kauppaan, apteekkiin, lääkäriin, juhlimaan ja vaikka minne vaatii aina maalla hyvän suunnitelman - auton tai auton kuljettajineen.
Vapaa-ajan asuinpaikkaa kehuttiin aikoinaan hyväksi kohteeksi. Täältä kun kuulemma pääsee vaikka mihin kasvukeskukseen. Kyllä pääseekin, kun jaksaa vääntää. Ovat kehittäneet palvelujaan niin mahdottoman hyväksi, että matkalle mieliessä pitää viipottaa valtatien varteen laukkuineen. Taksista ei enää kylällä tietoa, bussikaan ei aja taajaman kautta.
Eikä bussin kyytiin ole asiaa, ellei lippua ole ostanut netistä valmiiksi. Riihikuivalla rahallakaan ei kauppoja synny. Nettikin voi eläkeläisille olla ongelma. Kaikki eivät sitä käytä tahi osaa käyttää. Halusta ei taida enää monikaan viitsiä edes puhua. Täällä ympärilläni olevia ja asuvia ikäihmisiä ei taida saada enää tietokonekauppaan kuuntelemaan
bittiavaruuspuheita?
Eläkeläisellä voi olla hyvin perskohtainen tuntuma omasta pärjäämisestään. Uutisoinnin pohjalla olevaan kyselyyn vastasi noin 3000 eläkeläistä. Heidän kokemuksensa eläkkeellejäämisvaiheesta, omasta terveydentilastaan, asuntonsa halintasuhteesta ja kotitaloutensa koosta vaikutti vastauksiin.
Eläkkeellejääminen on monelle järkytys. Pitää jäädä pois tutusta työyhteisöstä, jossa työn merkitystä suurempi puhe on työyhteisön sosiaalisilla suhteilla. Tänään merkittävä jäsen yhteiskunnassa. Tuottava yksilö. Huomenna eläkeläinen, kaikenlainen teiden tukko ja kuluerä! Monelle taloudellinen syy jatkaa työssään oli painotekijä silloin, kun esim. asui vuokralla tai odotettavissa oli matala eläke.
Vapautuminen arkirutiineista, työkuvioistaan ja jatkuvasta suorittamisesta voi olla myös vapauttavaa.Maalla asuvien tyytyväisyys oli mainittavaa. Pystyihän siellä esim. olemaan jossain määrin omavarainenkin.
Tässä omassa oravannahka-kaupassani pyörii mukavasti pieni piiri tuottajia ja tarjoajia. Vaihdantaa käydään. Yhdellä perunat, toisella marjat. Vaihdetaan kalaan tai vaikkapa sieniin. Samalla ystävyyssuhteet ja sosiaalinen elämä pitävät virkeänä lisäten asumismukavuutta.
Tutkimuksen mukaan eläkeläiset auttavat lapsiaan, taloudellisestikin sekä hoitamalla lapsenlapsiaan. Kuljetuspalveluakin tarjoavat. Vastavuoroista on tarjolla vähempi. Palkatonta työtähän tuo hoitaminen on, korvaa usein puutteellisesti järjestettyä kunnallista päivähoitoa tai koululaisten iltapäiviä.
Miten suu pannaan sitten, kun siirrymme pörssiyhtiöitten hoitokoteihin? Tällä mediaaniksi kirjatulla summalla ei sitten asuta missään tietämässäni paikassa. Siinä kunnan tädit ja sedät kirjoittelevat lisääntyvästi maksusitoumuksiaan koneet punaisina ja kulut taas kasvavat. Täältä maalta puuttuu näitä hoitopaikkoja. Vain kaikennieleviä jättiyrityksiä haaraliikkeineen on tarjolla. Eikä sekään ole sanottua, että pääsee oman kylän hoitopaikkaan tuttujen ihmisten lähelle.
Nyt pitäisi näihin asioihinkin meidän eläkeläisten puuttua. Odottaminen heikentää meidän oman hoitomme laatua sitten joskus. Karsia pitää kaikki lieveilmiöt ja vääränlaiset toimijat ajoissa. Silmien sulkeminen asialta on kuin se vanha sanonta housuunsa pissimisestä. Lämmittää vain hetken. Sitten saatkin pissiä housuihisi ihan rauhassa kun se aika tulee. Ei siellä hoitopaikassa kukaan kuuntele.
Ei raha yksistään onnea tee, senkin olen huomannut ympärilläni. Auttaa kummasti asioita, mutta onnellisuus pitää löytyä jostain muualta. Vaikka tämmöisistä tunnelmista...
Lueskelin eräästä lehdestä eri ammatti-ihmisten tarinoita siitä, miten heitä käytetään hyväksi ammattiosaamistensa kautta.
Pieniä pyyntöjä jatkuvasti satelee. Kyllä sinä nyt tämän voit tehdä. Sinultahan se sujuu, kun työksesi sitä teet...
Tulinpas mietteliääksi näistä lukemistani jutuista. Itse kun olen hoitoalalla työni tehnyt aikoinaan kohtaan samanlaisia asioita. Laitan silmätippaa, paketoin käsiä, jalkoja ja mittaan verenpaineita. Kuuntelen ammattimielessä vatsantoiminnasta samalla kun juon kahvia. Mitä pitäisi tehdä, vai teenkö mitään, kun tulee sitä ja tätä ... ja otatkos lisää kahvia?
Vaistomaisesti ammattinimikkeen tultua julki olen törmännyt siihen, että ihmisillä on kova tarve selitellä syömisiään hoitajan läsnäollessa. Eikös tämä annos nyt ole aivan normien mukainen... verensokerikin vain 6,4 ...
Siinä kohdassa tulee välimatkaa, mikäli kerron tehneeni työni pääpiirteissään aikuispsykiatrialla. (Ei se olekaan oikea sairaanhoitaja!) Ei se voi näistä asioista mitään tietää?
Eräs mökkiläinen muuten ehdotti, että hoitaisimme myös hänen pihansa kuntoon. Olisi mukavampi sitten joskus mökille tulla pihan ollessa tiptop. "Ja olettehan siellä lähellä muutenkin"...
Kun ei tässä itsekään enää teinejä olla, tuntui pyyntö jokseenkin käsittämättömältä. Omien pihojen raappimisessa on meille kahdelle tarpeeksi, kiitos vaan.
Kuinkahan monta rakennusmiestä on joutunut jonkun hyppysiin pienten asioiden hoitamiseksi? Vierailuilla on vaikea kieltäytyäkään, mutta jonkinlainen raja saisi olla näillä pyynnöillä.
Tuskin keittiön ammattilainenkaan haluaisi olla ympäripyöreitä päiviä hellan edessä hyvänhyvyyttään?
Ärsyttävää on sekin, että toisinaan näissä hoitaja-asioissa löytyy henkilöitä, joiden intona on saamiensa googletietojen testaaminen minun osaamiseeni. Siihen leikkiin en enää lähde, haistan nämä tyypit jo kaukaa, ovat yleensä miespuolisia.Harmittaa vaan ...
Sellaiseenkin törmäsin kerran, että olisi pitänyt järjestää erään firman henkilökunnalle jonkinlaista tyhy-toimintaa kaikilla herkuilla ja tekemisillä... mutta se ei olisi saanutkaan maksaa juuri mitään. "Vanhoja tuttuja tässä ollaan" ... just niin. Ihan niin hyviä tuttuja ei kuitenkaan.
Ei ollut turha kirjoitus lukemassani lehdessä. Teki mietteliään olon ja omasta lähipiiristä löytyi vaikka mitä.
Kuten sekin, että eläkeelle jäänneet ystäväni toimivat ilmaisina lastenvahteina uhraten omaa vapaa-aikaansa saadakseen temppuilevan jälkikasvunsa mielenmukaisesti mukulat hoidettua ja pyykit pestyä. Palkatta. Toki se on oma palkkionsa olla lastenlasten kanssa, mutta tolkku kerjätessä sanoi meidän mummo aikoinaan.
