Suomalaiset ovat tutkimuksen mukaan onnellinen kansa.
Onnellinen voi olla, mutta tyytymätön ja moniin asioihin, sananmukaisesti
vittuuntunut.
Keskustelufoorumeilla
on luettavissa kirjoituksia kommentteineen laidasta laitaan erilaisista
harmittavista hetkistä, vaikkapa kaupan jonoissa seisoskelusta, kassojen
toiminnasta, asiakastovereiden ääliömäisyydestä ja tuotteiden
hinnoitteluvirheistä. Samaan aikaan vituttaa myös julkisuuden henkilöt, heidän
tienaamisensa ja kertojan naapuristossa asustelevat henkilöt perhekuntineen.
Aivan tavallisen arkisen tarinan kertomiseenkin tarvitaan
vittu, useimmiten pilkun ja pisteen paikalle. Tarina ei saa pontta eikä
syvyyttä ilman sitä. Puhelimeen puhuttaessa julkisilla paikoilla linjan toisessa
päässä saattaa olla soittajana kuuleman mukaan ”Vittupää, moro”. Toisinaan
tuntuu, ettei asiaan kerrottaessa menisi kauaakaan, kunhan tämän käytössä
kuluvan täytesanan suistaisi tarinan ulkopuolelle.
Vittu on kulkenut aikamoisen matkan hameen alta
julkisuuteen. Sitä sanaa käytetään hyvin laajalti eri-ikäisten henkilöiden
keskuudessa. Jopa lapsilla on tapana lisätä asiansa ponnekaasuksi aikuisten
tapaan tämä merkittävä kirjainyhdistelmä.
Muistanpa sisarusrakkautta seuranneena maalla erän
pikkuveljen tokaisun hetkellä, jolloin himppua isompi isosisko tempaisi liejua
täynnä olleen lippalakin pojan pieneen päähän korvia myöten. Lieju valui
hiljalleen poskille lakin reunan alta aiheuttaen odotetun reaktion. Silmät
menivät viiruiksi katseen kohdistuessa isoon siskoon. ”Mitä vittua!!!” Ponnekas
kolmen ikävuoden tietämillä ollut paitaressu lausui avainsanansa. Tästä se
sanasto lähtee sitten laajenemaan. ”Vee ii, kaks teetä ja uu on yhtä kuin
pihlajapuu” runoili joku äiti asiasta vähän niin kuin hienostellen, etteivät lapset
opi sanaa…
Toinen mielenpäälle jäänyt mielikuvani kertoo nuorehkosta sairaanhoitajasta, johon törmäsin erässä hoitopaikassa. Tämä nainen oli
kyykyssä ulko-oven edustalla, vedellen siinä posket lommossa tupakkaansa. Katsoessani
ja tervehtiessäni häntä totesi tämä daami, että ”vittu, kun vituttaa”. Vitutti
työpaikka, potilaskontakti, aamuvuoroon herääminen, hoitajan palkkaus, työkaverit
siinä vuorossa… listaa riitti. Ei
tainnut yksi tupakka riittää kaikkien V-kohtien käsittelyyn? Mahtoi olla
mielekäs päivä työkavereille, mutta ennen kaikkea potilaille!
Onko yleensä mukavampi olla vittuuntunut huomionkipeä
äkkiväärä kuin positiivinen, tai vaan ihan neutraalin tavallinen? No, onhan sitä joillakuilla joskus ollut
”vitun kivaakin”.
Sanaa tuskin voi enää poistaa tai edes yrittää korvata
muulla. Se on jokseenkin sellaisen sukseen saanut, että poisoppiminen vaatii
vielä pidemmän jakson kuin aikoinaan käytön oppiminen.
Silti voisi miettiä asiaa niinkin, että harmitukset
tarttuvat henkilöstä toiseen. Onko aivan pakko levittää tämmöistä
negatiivisuutta ja manaamiskulttuuria ympärillemme?
On se vaan, lempo soikoon, kummallista!
