Siitä vaan on vitsit kaukana kun asia osuu omaan perheeseen. Äitini sai poikaystäväkseen herra Alzheimerin jokunen vuosi sitten. Miten se huusholliin tulikaan! Pikku hiljaa ujutti perkules itsensä äidin elämään, sotkien siinä sivussa kolmen sukupolven elämää.
Sitä ei aina edes osaa sanoa, milloin oli parasta ennen päivä, mistä tämä alkoi ja millä oireilla. Sitä kun saattaa olla niitä persoonallisiakin piirteitä ja joihinkin asioihin tottuu pikku hiljaa.
On uuvuttavaa saada asioita järjestykseen, kotiapua, ruokapalvelua ja kaikkea sitä mikä meille muille on itsestään selvää. Tavarat ovat oudoissa paikoissa, uusi imuri aiheuttaa maailmanlopun, mikroaaltouunin luukku toimii parhaiten saranapuolelta. Naapurin viinaan menevä eukko kuppaa muorilta rahaa ja kaikki mahdolliset syntymäpäiväkonjakit. On olevinaan mukava, auttavainen naapuri ja Alzheimerin tyttöystävä on sangen luottavainen, mukavahan se, kun apua saa.
Vuorovaikutuksessa dementikon kanssa toinen puhuu aidasta ja toinen aidan seipäästä ja molemmat tulevat onnellisiksi tahoilaan - tai sitten ei. Vierellä hymyilee se pirun saksalainen.
Onneksi äiti muuttui dementiansa myötä lempeäksi ja lauhkeaksi. Työhistoriassani muutokset olivat pääsääntöisesti taistele tai pakene - linjalla. Minä olen muuttunut taistelevammaksi, pakkokin - muuten ei saa oikeutta ikäihmiselle.
Nyt kun tilanne on toinen, kotiasuminen vaihtunut pitkäaikaispaikkaan laitoksessa, tilanteen pitäisi olla kaikin puolin turvallista. Vaan miltä minusta nyt tuntuu? Liian pienellä henkilökunnalla koetetaan selvitä arjesta. Korostetaan viinitarjoilua, joka on saatavilla, vaikka ruokalistalla on viikossa kaksi kertaa puuroa ja kerran iänikuista porkkakeittoa, joka kerta kerralta tulee laihemmaksi. Viime kerralla näytti olevan porkkanalientä, jonka olisi voinut juoda mukista. Mies lupasi päättää päivänsä, jos hänen pitää elää ikämiehenä porkkanasopalla elämänsä ehtoota.
Kuka sitten hoitaa ikäihmistä? On vain muutama lähihoitaja vakituisena, satunnaisia eläkeläisiä, sairaalasta vapaapäivillään keikkaa tekeviä ja ulkomaalaistaustaisia hymykoneita, joilla ei sitten ole mitään sanottavaa lääkehoitoon eikä tietoa mitä vanhukselle kuuluu. Kesä varsinkin oli kovin villin oloista, eikä kukaan näisä satunnaisista tähdistä tunne hoidettavaansa. Tavaavat lapuistaan nimiä ja hoidon pääkohtia. Toisinaan täsmää, toisinaan ei.
Äidin hoitopaikkaan tuli hoidettavaksi alkuvuodesta pariskunta, joista ainakin miespuolinen oli kovin karkailevaa sorttia. Tämä puolestaan aiheutti sen, että kaikki ovet piti lukittaman tiiviisti, myös se takapihan pilttuu, jossa olisi voinut ulkoilla. Mies olisi ollut yli laidan hetkessä. Siitä syystä sitten kaikki toiset olivat virtsan hajussa sisätiloissa, vaikka ulkona olisi ollut mukava poiketa.Edes viikottainen ulkoilu ei tahdo onnistua henkilökunnan puutteen takia. Pirullista on elämä!
Äidile tehtiin oikein kaupungin toimesta kyselyä tyytyväisyydestä hoitoonsa. Varmasti tuli luotettava tulos noilla deme-pisteillä. Jos olisi kysytty, oliko äiti mukana Täyssinän rauhaa solmimassa, olisi varmasti ollut sielläkin. Joten sellainen tapaus! Kyllä tuloksia kannattaa julkaista, että asukkaat ovat tyytyväisiä, eihän äiti edes tiedä missä on...
Laitanpa tähän kuvan atsaleasta, sehän on melkein sama kuin alzheimer...
