Jonkin ajan kuluttua huoli kasvoi isompiin lukemiin, mutta siinä vaiheessa ilmeisesti ensin tyttö itse oli kutsunut poliisit ja sitten herkempi naapuri toiselta puolelta. Mopoautovirta oli jo ehtinyt sinne jatko-osoitteeseen juhlimaan ja poliisien käynti jäi kosmeettiseksi.
Mietin, että miten ihmeessä tämä tieto näistä hippaloista aina tavoittaa ei kutsuttavatkin... sosiaalisessa mediassa on helppo jakaa kuvia kolmannestatoista drinksusta, jota juuri nautin...osallistujat jakavat omia juttujaan, täällä on mahtavaa jne... eipä taida olla vaikea arvata markkinointikanavia?
Rajallakin on virtaa kutsumattomista vieraista. Saas nähdä, miten siihen puututaan.
Onnenmaa odottaa, vai oliko se sittenkään onnenmaa...
Mutta, mutta! Tänään tapaan henkilökohtaisen valmentajani Sokrun. Hän toimi kesällä kuukauden verran aktiivisena jäsenenä perheessämme.
Tämän mustanokkaisen pikisilmän ilo jokaisesta aamuisesta tapaamisestamme oli erittäin voimaannuttavaa. Osallistumisen ilo oli käsin kosketeltavaa.
Voi sitä murheen määrää, kun lähteminen jonnekin täältä ei häntä koskettanutkaan! Silloin ei mainittanut ruoka, ei juoma. Hylättynä olo näkyi kauaksi. Olipa keksinyt vääntäytyä ruokapöydälle istumaan ja vahtimaan ikkunaa. Tämä mokoma, jota piti auttaa auton takapenkille kun yhdessä lähdimme ostoksille! Tässä tilanteessa sitten kyllä pystyi loikkaamaan tuolille ja sieltä pöydälle, mikä kehvelin kutale!
Vaaleanpunaista ja kukkasia, siitähän tyttökoiran tuntee!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti