Kun värit katosivat

Olin lomalla, kauniin keväisessä Portugalissa, Azorien saarella.
Portugali on suosikkimaani, etenkin Madeiran lumoavat maisemat.
Tällä kertaa ja hyvin poikkeuksellisesti olimme valinneet matkakohteeksi Azorit. Ehkä tuttavani matkakertomusten myötä kiinnostus syttyi ja sinnehän sitä sitten oli päästävä.

Henkeäsalpaavan vihreää, ihania seutuja reissasimme. Mietin kyllä, miten ihmeessä lehmät pysyvät jyrkillä rinteillä kierimättä alas laaksoihin... taisi olla toispuoleisesti pidemmät koivet? (no, vitsi,vitsi...)

Paikasta toiseen matkasimme ja aina löytyi jotain katsottavaa. Sitten kännykkäni soi ja virallisen ystävällinen sairaanhoitaja ilmoitti minulle, että rutiinitutkimuksessani oli löytynyt sellainen juttu, että nyt pitää ehdottomasti tulla jatkotutkimuksiin ja heillä olisi tarjota jopa huomiselle päivälle peruutuspaikkakin. Eipä siitä lähdetty peruutuspaikoille. 

Ympäriltäni katosivat värit!

Näin maisemia, mutta en nähnyt. Ihan sama - mutta poiskaan en päässyt.  

Tästä vuodesta on jo aikaa, mutta viime viikon kontrollikäyntihän sen taas toi esille Sitä on ikuisesti potilas sillä alueella. Nyt ei kuulemma mitään syytä huoleen, joten siltä osin jatkan taas parivuotiskauttani entiseen malliin... kummasti ne asiat aktivoivat mielen. 
Enkä ole Azoreilla käynnyt sen jälkeen, Madeiralla kylläkin. 

Kenties jossain vaiheessa käyn kokeilemassa tämän kärrykyydin, joka silloin jäi ajelematta. ... kun väritkin ovat jälleen palautuneet. 

"ja olettekos te norrrjalaisia?"

... tuo otsikko olkoon johdantona seuraavan talenttini esittelyyn. Otan tällä kerralla muistojen laatikosta Lyydian, aivan tasapuolisuuden vuoksi, ettei aina tule kirjoitettua miespuolisista muistosankareista. Lyydia on myöskin salanimen takana, hän niin karttaa julkisuutta. 

Lyydia oli aamuisin varsin kipakkaa rotua kohtaamistilanteisssa, hänessä oli jokseenkin samaa eloisuutta kuin kotirouvassa Suomi-filmin aikaan.  Siinäpä siis nainen, kynnet sillä oli selässäkin, sanottiin hänestä. Hoitotyössä sitä joudutaan toisinaan hankauksiin kaikenlaisten pesujen ja vaatetusten myötä, kun on pakko vaikkei taho. Lyydia ei varsinkaan tahtonut, varsinkaan aamuviideltä. Senaikuiseen yöhoitoon kuului aamuyön tunteina pestä ja pukea ikäihmisiä aamuun valmiiksi, mitä enempi sitä parempi hoitaja. Sääntö koski varsinkin näitä "taistelevia virtasia", joihin tämä talenttinikin kuului.

En tiennyt enkä tuntenut historiaa Lyydian osalta mihin tämä norjalaisuus liittyi. Mutta pahin herjaus häneltä oli tuo kysymys, jotta olemmekos me norrrjalaisia .... vähintään kolmella ärrällä. Eipä kannattanut väitellä asiasta, tapamme ja puheemme olivat kuulemma sitä luokkaa. Vaikka ehdottelimme hänelle vain aamupissalla käyntiä. 

Oli Lyydialla hyviäkin hetkiä. Silloin yritin tätä pohjoisen perille muistinsa jättänyttä haastaa kertomaan aikamme pitkäaikaisesta presidentistä, joka varmasti oli asioinut Lyydian työpaikassa.Niin, jotta olikos tämä meidän presidenttimme sellaista juhlivaa sorttia??

Vaan mitä teki tämä nainen?! Katsoi enemmän kuin pistävästi silmiin ja sanoi napakasti, että me emme keskustele siitä asiasta. Vaitiolovelvollisuus piti, vaikkei Lyydialla ollut mitään käsitystä, oliko joulu vai juhannus. Ajatella, sanoi viereisen huoneen polvijärveläinen siihen - vaikka muistojen tilanne oli sama. 

Tämä talenttini tuli mieleeni eilen katsoessani vanhusten hoitoon tai hoitamattomuuteen liittyvää keskustelua TV:stä. Aikaa on kulunut näistä omista hoitoalan vuosistani tähän päivään, mutta samoja asioita pyöritellään edelleen.

                                     Katsokaapas tätä annosta, mitäs tuumaatte?

Hampaatkin olisi vaan eipä paljoa ole pureskelemista. Proteiinia tarvitsisi ikäihminenkin ja kädessä "talon leipä", kuten listalla lukee. Talon leipä on yhtä kuin reissumiehen puolikkaasta puolet. Tällä päivällisellä sitä sitten jaksaakin aamuun, jos sattuu nukkumaan iltapalajugurtin aikana.  Voisiko yöllinen kuljeskelu johtuakin näläntunteesta?

Mikä susta isona tulee?

Kävin minäkin katsomassa penkkariajeluja. Kuorma-auto toisensa jälkeen oli lastattu isänmaan Toivoilla ja Tiinoilla, eikä kellään ollut kylmä siellä lavalla, niin kuumana se nuoruus pitää kropan. Viikon sisään väki on ainakin osin räkätaudissa, mutta sehän on sitten abiristeilyn ja huonon kunnon syytä. 

Voi sitä nuoruuden intoa ja onnea, olemme jo tässä kohdassa elämää! Katsokaa meitä! Pitäisi lukea vielä, onhan lukuloma edessä, pitäisi tietää, mihin hakeutuu seuraavaksi opiskelemaan ... eikä sellaista aina tiedä nelikymppisetkään. 

Kyllä nuoriso tietää,.. ei kannata päästellä suustaan mitä tahansa juttuja, kuten tästä lehtikuvastakin voitte päätellä!


Yksi hieno vanha ammatti on ollut pulunkivittäjä, ihan nuorille vinkiksi vaan. 
Sellainen toimi oli Tampereella kuulemma Finlayssonin tehdasalueella. Kartanon herra toi aikoinaan kaksikymmentä pulua matkamuistoina ja mitä nämä siivekkäät sitten muuta osasivat kuin lisääntyä. Lisääntyessään ne täyttivät, ei ihan koko maata, mutta tehdasalueen rakennukset. 

Puluntuonti-idea oli siinä, että ne varsin somilta näyttivät tällaisessa tehdasmiljöössä. 

No, linnut tekivät jätöksillään merkittävää harmia ja näin syntyi yksi ammattiryhmä tarpeeseen. Ollappa kartanon mailla pulunkivittäjänä. Vau! 
Eihän kaikki voi olla lakaisukoneen kuljettajiakaan? 

Täytyypä vielä todeta, että 60-70 vuotiaita naisia ahneempia karkinkerääjiä ajelumaastossa oli vain vaahtosammuttajan kokoiset mukulat. Nämä karkkeja pyydystävät ikääntyneet naiset jyräsivät pieniä muksuja tieltään, kassit tanassa he keräsivät itselleen iltaherkut. Toivottavasti edes proteesit suussa juuttuvat pahasti yhteen, sen verran oli härskiä touhua. Onnistuin minäkin karkkia saamaan lennosta, joten en puhu kateuksissani. 

Sulkku, siinä mieheksi varsinainen mulk ...ero

Seuraava talentti tässä blogissa olkoon Sulevi. Sulevi, eli Sulkku tuttujen kesken ja kuten varmaan arvaatte, Sulkku on taas taiteilijanimi.

Sulevi syntyi pohjanmaalaispariskunnan vanhimmaksi lapseksi. Vakavahenkisen, vaikkakin huumorintajuisen pariskunnan varsinainen riesa hän taisi olla. Ellei kotisynnytystä olisi tapahtunut, olisivat he voineet uskotella,  että vaihdokkihan tuo poika on. 

Siinä, missä vanhemmat kunnioittivat työtä ja sitä parhaansa kykynsä sekä voimiensa puitteissa suorittivat, vihelteli Sulevi elonsa läpi liiemmin työstä rasittumatta.

Sulevin muuttuminen lipeväksi Sulkuksi alkoi varmaan jo lavatanssi-ikäisenä ja jatkui niin sanotusti työn perässä Ruotsiin lähtemisellä. Työnhaulla ja Sulkulla oli todellisuudessa saman verran yhteneväisyyttä kuin sammakolla sään ennustuksessa. 

Sulkkuhan sitten lähti virran mukana Ruotsiin. Löysi sieltä viehättävän Kerstinin, jolla valitettavana ja ainoana vikana oli hyväuskoisuus.(Tuskin muuten olisi haaskaantunut tähän ketaleeseen)  Perheenkin tämä Sulkku-veijari perusti, lisääntyi oikeaoppisesti ja jätti itselleen sopivin välein kun kulkijaviettiä pukkasi. Sulkku sairastui tubiin, mutta kartteli hoitoa, koska tämä mieshän ei alistunut sairaalan sääntöihin. 
Tuli muutenkin ongelmia. Kerstinkin heräsi ja totesi, että tuo Sulkku ei ollutkaan unelmien mies. Nosti miehen pahvisen matkalaukun oven ulkopuolelle, josta Sulkku sen sitten otti tilanteen selvittyä hänelle karulla tavalla. Asunto nimittäin olikin Kerstinin, eikä uksi enää auennut. Helppo oli Sulkun omaisuuttaan hoitaa, otti vain laukun föliin. 

Vaan mitä teki Sulkku? Hakeutuipa mies tubihoitoon sairaalaan, sai siis jälleen kortteerin päänsä päälle. Sairaalasta käsin tämä lipevä liero lähetteli surullisen tarinansa jakoon entisille heiloilleen, laajalla jaolla. Ajatus varmaan oli, että kyllä joku täkyyn tarttuu. Markkinamies osui oikeaan.(Ajatelkaapa, mitä tämä olisi tehnyt nykysomella!)

Yksi entisen kotipitäjän eronnut ja karannut intoutui vastaamaan, ilomielellä hän tämän entisen prinssinsä ottaisi luokseen. Poloisen, jolta sairaus oli vienyt kaiken. Niin lupasi parin kilometrin säteellä toinenkin. Sulkku oli jälleen pelastettu.

Taakse jäi Sveamamman maa ja tubisairaala. Entinen vaimo ja elatusta odottavat mukelot samoin. Edessä loistava tulevaisuus paikassa A. Paikka B oli sitten varalla. Tai sitten toisin päin. Se pisti miehen taas viheltelemään ja silmää niikkaamaan kaikille vastakkaista sukupuolta oleville vastaantulijoille. 
Sulkku muutti entisen lavatanssidaaminsa luokse. Esitti maailmanmiestä, kellisti emännän siihen uskoon, jotta ainutlaatuinen onni kohtasi juuri tämän valitun naisen. Ei pyrkinyt Sulkku oikeaa työtä kohti mitenkään, nainenhan elätti tätä isoa käenpoikaa.

Kaikenlaiseen vilunkipeliinhän Sulkku oli luonnonlahjakkuus ja pienessä kylässä alkoi maine kiiriä tämän virtuooson osaamisesta niin pankkikirjojen väärentämiseen kuin muuhunkin saman suuntaiseen puuhaan.  Se parin kilometrin päässä asuva kakkosdaami oli heti alkuvuosinaan tullut hänkin raskaaksi ja tämä kupeitten hedelmä pyöräili yhtenä kauniina päivänä kertomaan Sulkun harmiksi, että "sun isäs on mun isä myös". Siinä sitä olikin perheessä A lapset ja emäntä sekaisin. Emäntä tosin vain hetken sekaisin, hänhän uskoi Sulkun kertomusta ja piti asiaa panetteluna, kateellisen naisen kääkätyksenä. 

Taas tubi pelasti miehen tilanteesta. Hoitamattomana tilanne oli pahentunut ja parantola odotti. Siellä Sulkku kärvisteli, koska hän oli turvassa. Eihän nyt sairasta ja tartuntavaaraista miestä kukaan raastupaan kisko. Kaikki sakot ja ruokot maksoi emäntä A, saadakseen pitää tämän aarteensa. 
Sulkku karkasi sairaalasta kovien pakkasten aikaan, viinahammastakin kiristi hitonmoisesti. Parantolassa ei viinaksia sallittu. Sulkku otti koko rahan edestä, juhli monta päivää. Huonokuntoisena hän tuli viimeisellä linja-autolla maalle. Ei ollut peräänkatsojaa tässä viimeisessä taipaleessa kun Sulkku päissään käveli sillanpielestä syvään kaivantoon. Siellä pakkasyötä viettävä tubipotilas tuli sitten tuntien kuluessa matkansa päähän. Löytyi aamusella kökköjäisenä.  

Niin päättyi viheltäminen ja silmänniikkaaminen sillä kylällä. Kyläläisille tuli uudet puheenaiheet ja emäntä A oli sekaisin surusta aikansa kuten kuuluukin. 
Vanha emäntä tosin kiitteli kädet ristissä, että "kyllä pakkanen aina luteet korjaa". 

Tässäkin olisi yksi kolli vailla uutta kotia...

Ajan virrassa

Muistovärssykirjaa selatessani löysin serkkujenkin kirjoituksia. Lare (salanimi) oli oppikoulussa ja sitä viisaudensiementä hän meille muille pienemmille jakoi jatkuvasti. Opin puijaamisenkin (hän tarkoitti toisen hölmöttämistä eri asioiden tiimoilta). Hauskin muisto hänestä on mielessäni sellainen kun mennessämme tyttöporukalla hakemaan hänen siskoaan leikkeihimme mukaamme, istuu Lare rappusilla tärkeän näköisenä. Viiden tytön parvi kaarena rappujen juurella ja Lare istuu räpyttelemässä silmiään oikein urakalla. Oppikoulussa oli kerrottu, että joka sekunnilla kuolee yksi kiinalainen. Opettaja oli antanut demonstraation asiasta, että jokaisella silmänräpäyksellä tämä tapahtuu. VAU! 
Mekin tapoimme hetken kiinalaisia, mutta ei kovin hauska juttu sitten ollutkaan pitemmän päälle. Ei oikein voinut tehdä mitään muuta samaan aikaan ja päähän alkoi sattumaan. Miksi nähdä vaivaa, kun asia tapahtuu ilmankin. Lare oli siis vain hetken tähti. 
Larea en ole nähnyt vuosikymmeniin, maailma on meitä paiskonut eri suuntiin. No, jos jos honkkeli-mossesta mies on tullut, veikkaanpa hänen olevan yhtä miehekäs kuin pystyyn nostettu pulkannaru. 

Ajan määreissä minuutti olisi seuraavana.

Mitäs siinä sitten tapahtuisi? Kuulin juuri hiljattain, että mereen kipataan joka minuutti jäteautolastillinen muovirompetta! Siis jokainen minuutti sinne menee ongelmajätettä, jonka minä täällä saatan löytää tonnikalapitsan lisukkeena. Lisänä rikka rokassa?? Voi perkules. 

Toinen paha juttu minuutista oli se tieto, että joka minuutti kuolee maailmassa joku lapsi/nuori kännykän käytön aiheuttaman huomiokyvyn menettämisen seurauksena. Nämä täysin turhat kuolemat surettavat, kovin on kännykkä kiinni ihmisesssä - oma turvallisuuskin on toisarvoinen juttu.

Joku puhui eilen, että on kuin kevät olisi tulossa. Auringon aiheuttama optinen harha... Keväällähän alkaa taas puhe koiranjätöksistä, on varma merkki ajan pysyvyydestä ja vuoden kierrosta. 

Sitä kevättä tässä sitten odotellaan ja ohessa oleva teksti olkoon kevään avaukseen liittyvää. Murteesta voitte päätellä ilmansuuntaa.
Eikös se päivä ole jo kukonaskeleen verran pidentynyt?

   

Kolme sanaa sinulle...

... ole ystävä minulle.

Aamuisen radiossa kuulemani jutun innoittamana piti oikein kaivella vanha muistovärssykirja esille.Ystävänpäivähän sieltä on tulossa. 
Vuodelta 1964, vaaleanvihertävä samenttikantinen, kultakoristeinen - ajansyömä kirjani. Muistan, kuinka olin tästä hyvin ylpeä, eihän minulla montaa tällaista ylellisyysesinettä ollutkaan ja tässä kimalsi kulta. Olen kait ollut edellisessä elämässäni harakka, koska kaikki kiiltävä innoittaa minua - edelleen.

Muistokirjaan kootut värssyt olivat tänään luettuina osin hupaisiakin. Meidän pikku koulumme ehdoton suosikkivärssy oli tämä:
"Kun kirppu puree sinua, muista silloin minua"...

... eipä ole kirput purreet ja siitä syystä ilmeisesti Sirpa, Hilkka, Helena, Ulla, ja joku S.A.S ovat mielestäni unohtuneet. 

Entäs tämä:

"Jos on oikein ikävää silloin auttaa neuvo tää.
oikein täyteen vatsas syö, heti haihtuu murheen yö."
(on koetettu ja hyväksi havaittu!)

tai:

"Jos sä joskus ukon otat, niin ota se sitten reilu. 
Ettei se tässä maailmassa sinne tänne heilu."

(No, sellaisenhan minä sainkin! )

"Elosi tyynesti kulkekoon kuin rauhaisan virran vesi.
Onni sinua ohjatkoon, kaikkina päivinäsi."

Ikiviisas mummuvainaa kirjoitti myös:

"Hämeenmaa se on sydän suomenmaan.
Sydän on aina parempi kuin kuori.
Hämäläinen on hidas luonteeltaan. 
Mutta luja kuin kalliovuori."

Jotta näin. 

... ja tulevalle ystävänpäivälle:

"ole aina iloisella päällä
kuin kissa liukkaalla jäällä."

(Meidän kaikki kolme kissaamme aikoinaan inhosivat liukkaita jäitä, eikä siinä mitään kissanriemua ollut havaittavissa jos ne katit sai jäille... ei ollut pitoa.)

Ystävänpäiväterveisiä!

"mä haluun soittaa lusikoi"...

... tuota otsikossa ollutta jollotusta tuli taas tuutin täydeltä ja useassa erässä. Surullinen tarina kaverista, joka tahtoi soittaa lusikoi, lähti niitä ostamaankin - vaan ei hommasta tullut valmiimpaa. Tämä on taas yksi samanmoinen "biisi" kuin joku aikaa sitten ollut itkuvirsi kaverin joutumisesta vieraaseen kaupunkiin, vieraaseen kaupunkiin... voi rähmä! Tällainen musiikkilaji on sitä tautista ainesta, joka minun kohdallani hankkiutuu korvamadoksi, soitellen tätä musiikillista helmeä päässäni tahtomattani. Menee onneksi ohi, mutta vaatii luonnetta selvitä. 

Vaan soittaisko itse lusikoi vai mitä tekisi? Olen nimittäin tässä hyppäämässä kohti uusia kuvioita ja minulta jotkut ovatkin kyselleet, että mitäs nyt aiot ruveta tekemään. 

Entäpä, jos vaan olisi ja eläisi? 
Edesmennyt mummoni sanoi aikoinaan, ettei terve ruumis työtä kaipaa... mutta se sanominen oli viittausta siipiveikkoihin.

Entä, jos lähtisin esittämään elävää patsasta? Lämpimässä maassa voisi asia onnistuakin, ei tulisi suonenvetoja, eikä flunssaa...

Sitten on tietysti sekin otettava huomioon, ettei ole varaa mihinkään... no, voisihan sitä sitten koettaa tätäkin keinoa...

Vielä tässä mietiskelen, onko lusikoi samaa lajia kuin vaatekoi???

Mukavaa viikonloppua!

Pilkkimiehen löytö

Neljän oravan mailla jäällä liikkkuu ja jolkottelee tämänlainen kaveri....

Lisätäkseni vielä jännitystä ja tunnistamista helpottavia tekijöitä kokoluokka jäljessä oli noin 9-11 cm ja edellä kulki jäniksen hyppelemä polku...

Pikkuisen tässä huolettaa, liekö aivan oikeasti susi ollut pupujahdissa nurkillamme? Personaali valmentajamme Sokru ei sitten liiku yksin puskissa, sehän on varma juttu nyt.