Hatampää puutarhamyymälässä

Hatampää, miten se nyt määriteltiinkään Aamulehden Morossa helmikuussa 2016:
"henkilö, joka selkeästä kauppalistasta huolimatta tuo kaupasta ihan mitä sattuu."

Ostoslistan kanssa taimikauppaan meno keväisin on juuri tuollaista! Siemenluetteloita ja muita puutarhahöpsön kuvaraamattuja selattuaan luulee päässään (tai jopa paperilla) olevan selkeän listauksen ostettavista tuotteista. Onhan tuo mieskin vielä vakuudeksi kysellyt, että mitä sieltä nyt taas pitää hankkia, eikös kaikkia ole jo ainakin kaksi kappaletta...??

Miehille pitää aina vasta vikkelään jollain tavoin, "ostaisin Ipomean siemeniä, juurrutushormonia, katsastaisin yhden artikkelin mainitsemat siemenet... " tällä konstilla saa työrauhan puutarhaliikkeessä, ei huokailla kotiinlähdön perään - ainakaan niin vikkelään. Onhan rouvalla tärkeä asia harrastukseensa liittyen. 
Ainakin meillä kannattaa miestä muistuttaa vaikka Oulun lähellä olevasta tavaratalosta, jossa hän teki erään ruskaretken alkumatkan katoamistempun - ja löysin hänet hyväilemästä uistimia urheiluosastolla. "Mikset soittanut ja kysynyt missä mä olin" ... mitä sitä soittamaan, kyllähän näitten vuosikymmenten jälkeen pitää kumppanin harrastukset tietää. Mistäs sinä minua olisit etsinyt?? ÖÖÖ... onkos täälläkin puutarhaosasto? JEP.
Tätä keskustelua kannattaa käydä aina välillä hieman kuin kertauskurssin tyyppisesti...

Hatampäisyydestä huolimatta kannattaa koettaa pitää itsensä kurissa, tutkia kasvin menestymisvyöhykkeet, muistettava oman tontin maalaji ja paljon muita tekijöitä. Miten minä sen tässä tiedän ja muistan, kaupan ilmastointiko sen päästäni huuhtoo...                                  

Oudoimmat ja harvinaisemmat kasvit myymälässä viehättävät - voi, kun malttaisi miettiä ne menestymismahdollisuudet ensin. Se on sellainen "hatanpääläisen koeponnistus" ollut niin monta kertaa: "ostin kasvin, jospa se vaikka menestyisikin"... Toisinaan sitten taas ei.

Puutarhaihmisten kesken on syntynyt oma "salakieli" (varttaminen, karaisut jne)

toimien kielellisenä idiomina, jotka ovat vaikeasti havaittavissa (puolisolle) ja tulevat usein konkreettisesti julki vaikkapa keväisen siemenhyllyn kulmilla ventovieraitten kanssa jutellessa. Ihmiselle on lajityypillistä kuulua johonkin ryhmään, puutarhaihmisiin kuuluminen on yksi elämän parhaista valinnoista. 

Jossain vaiheessa kesää sitten pitää anoa poistumislupaa puutarhasta edes hetkeksi tai lääkitä hyvin tätä tautia. Mutta niin tai näin, aina sitä palaa takaisin juurilleen. Siinä sitä ollaan taudin kourissa kunnes viherpeukalo muuttuu ruskopeukaloksi iän myötä. 

Käsityöihmisille

Pääsiäisen aikaan, kuten muinakin juhlapyhinä, haluan laittaa pöydät "viimeisen päälle". Pöytäliinat, koristeet ym paikoilleen. Vaikkei sitten vieraita tulisikaan, on se itsellekin hieno juttu katsella tulosta. 

Parhaat pöytäliinakirjailut eläissäni olen nähnyt Madeiralla. 
Olivat sitten kyllä hintavimmatkin. 

Tämä kuvassa näkyvä komistus pöydälleni olisi maksanut noin 3500 euroa. 
En sitten ottanut, vaikka olisi ollut helppo kantaa.

Näitä pikkuisia liinoja voi löytää täällä kirppareiltakin. Kaikki eivät rakasta mummujen tuomia matkamuistoja. Aidon Madeiran-tuliaisen tunnistat sinetistä. Sitä harvempi irroittaa liinoistaan, onhan se takuu hyvästä työstä ja merkki "laatutuotteesta".  Kiinalaiset pikkulapset ompelevat samanlaisia, luonnollisestikin. Eron huomaa sokea Reettakin, aidon käsityön erottaa. 

Nyt kun puhuttiin mummoista, on samalla mainostettava myös ihanat kastemekot sekä pojille olevat kastehaalarit. Toin itsekin ekan mummouteni lähestyessä tuliaisina mekon ja se oli kyllä syötävän ihana. Aivan kuten kaikki käsin tehdyt yleensä ovatkin.

Tässäpä yksi soma kastemekko ikkunassa esillä. Aina ne silmät vaan jäävät käsityöhön kiinni. Omat taidot kun ovat sukankudonnassa. 

No, pitääpä taas lotota, jos vaikka sitä pöytäliinaa lähtisi vielä joskus hakemaan. 

Pääsiäistä!

Vuokralle tarjotaan!

Miljoona linnunpönttöä - kampanja on hieno asia! Aivan kohta on käsillä kotipesän etsintä ja asuntoja vaillaolevia lintusia on valtavasti. Meillä tässä pihapiirissä käy valtaisa kuhina lähiaikoina kun ensimmäiset alkavat varailla paikkojaan. Taitaa tässä olla jokunen ympärivuotinen asukkikin.

Lintumaailma on sikäli julmaa, että mm. sinitiaisen valitseman pesäpöntön valtaa uudelleen kirjosieppo välittämättä allaan olevasta jälkikasvusta. Ainakin pesien suuaukkojen suhteen pitää olla tarkkana, vaan välillä tuntuu, ettei sekään auta. Myös orava ja tikka tulee huomioida. Orava, vaikka onkin niin ihana - on tosiasiassa pörröhäntäinen rotta. 

Meille tuli viime vuoden puolella uusia pönttöjä kymmenkunta entisten lisäksi. Numeroimme ja nimesimme pöntöt saadaksemme itsellemmekin huvia. On mukava jutella, että onkos Virtasilla jo lapsia, näkyikös vuokramökissä uusia tulijoita, olikos kutosessa sinitiaisia, jne...??

Pidämme asukkaista kirjanpitoa ja iloitsemme jokaisesta tulijasta. Tietäähän se aina pari hyttystä ja öttiäistä vähemmän joka kesä!

Tässä yhteydessä tuli mieleeni naapurikunnasta kuulemani juttu, ikäänkuin liittyen näihin muuttotouhuihin...
Siellä maatalon isäntä jutteli maahanmuuttajan kanssa, koska oli ollut juttua, että ystävällisesti pitäisi suhtautua. Kielitaito taisi olla esteenä, vaan miten toimii suomalainen? Hänhän aloittaa puhumisen isommalla fontilla parantaakseen ymmärrystä. Kun tämäkään ei auttanut, totesi hän, ettei taida kaikki olla kotona..."no, vasta puoliviisipuoliviisi, innostui vieraskielinen. 
Oli tämä onnetoinen vielä jatkanut, että haluaa tulla ja olla suomalainen. Tästäpä hämäläinen isäntä vallan hermostui ja ilmoitti, että "sitte vasta olet suomalainen kun osaat selittää sianjalan ja jalansian eron"! (Ääntämys oli juuri noin)

Taas sitä tänäänkin jotain opittiin, vaikkei sivistytty... "isännälle pitkää ikää ja emännälle perä leviä"...palmusunnuntaita kaikille!

Mökkielämää

Ennen vanhaan, kuten sanonta kuuluu, ei tiedetty mökkielämästä juurikaan. Silloinpa oli muotia olla täysihoitolassa vieraana. Maalaistalojen emännät kantoivat niskat kenossa pötyä pöytään. Kaupungista maalle lomailemaan tulleet osasivat arvostaa pitopöydän kaltasia arkikattauksia. Oli voita, kermaa, täysmaitoa ja aitoa maalaissapuskaa mahan täydeltä.

Ne harvat, jotka kylllä mökkeilivät olivatkin sitten kyläläisen mielenkiinnon kohteina. Niin olivat Väiski ja Minnikin. (Jouduin taas ottamaan nimien lipastosta heille taiteilijanimet aivan tätä varten.)
Tässä tapauksessa varmaankin pitäisi puhua Minni ja Väiski, sillä kyllähän Minni oli se, joka sai kuurotkin kuulemaan. 

Silloinhan oli tapana viettää koko kesä maalla, niin pitkään kuin lomaa riitti. Kotirouvilla sitten sitä kesää riitti pidempään. Varsinkin jos ainoa mukulakin oli isällä tai jollain muulla sukuun kuuluvalla. Minnilläkin oli elo varsin mukavaa,  lapsi hoidossa, mies tuli mökille vasta lauantain työpäivän jälkeen ja lähti vikkelään pyhä-iltapäivällä. Minniä ei työt rasittaneet, siellä hän kävi alasti halailemassa naapuritilan hevosta. Vakavahenkinen hämäläisisäntä ei tiennyt mihiin silmänsä olisi laittanut ja miten emännälleen kommentoinut näkemäänsä. Olihan Minni jo kuitenkin varttuneenpaan ikään ehtinyt. No, toisaalta sitten - kun kaikkeen tottuu, kävi isäntä asiaa vielä useamminkin varmuudeksi tarkastelemassa, että näki juuri kuin oletti näkevänsä. Tilanne palveli molempia, Minni sai yleisönsä ja isäntä tirkistelynsä, saattoipa saada muutakin - näin taas tiedettiin.  

Minnillä oli mökillään muitakin huveja. Hänellä oli jatkuvasti mattoesittelyt menossa, itämaisia mattoja esiteltiin tässä vaatimattomassa lautarakenteisessa pikkumökissä etenkin yöaikaan. Ehkä mattojen nukka erottui silloin paremmin ja nukkatiheys pysyttiin varmistamaan? 

Minnillä oli kätevä tapa riisuuntua aina sopivissa (sopimattomissa?) paikoissa. Linja-automatka VPK:n reissulla oli selvä juttu. Minni oli yhtä varmasti napasillaan kuin krapula pontikan jälkeen. Ainakin yksi puseronvaihto per suunta oli ohjelmassa tai muunlainen hikikohtaus, joka vaati tuulettamista. Maajussit istuivat silmät suitsinrenkaina tanakoitten vaimojensa vierellä yrittäen paheksua moista menoa. Vaan kyllähän te tiedätte? 

Kuulenpa kysymyksen, mitä Väiski teki? ... eikö se nyt sitten mitään tajua?Väiski tuli mökille lauantaina aina tietyllä linja-autolla. Heitti salkun rappusille ja meni saunaa lämmittämään. Kantoi vedet järvestä ja sittenhän vaimokin pääsi saunomaan kun oli viikon odottanut. 
Iltaa he viettivät seurojentalolla huoltohommissa. Tai Väiski teki hommat ja Minni keräsi itselleen viikon eväät. 

Väiski muistutti jotenkin ison koiran olemusta, uskolliset silmät palvoivat tätä kyläharakkaa, joka teki omiaan minkä ehti. 
Mukulasta ei juuri vilaustakaan näkynyt, eihän Minni ollut mikään puuronkeittäjä. Yöllä keräsi vadelmiakin santamontulta, tiesivät kyläläiset. 

Tässä on jotain samaa kuin Väiskissä.... odottaa palaavaksi reissuiltaan jotakuta... 
mutta kuten tiedätte eräästä laulusta, kyllä maalla on mukavaa!

Pokien höyläystä ja muita maalaishuveja

Tämän illan talenttina on lapsuusvuosieni karsea pelotin,  Sanni. Hän esiintyy tässä luonnollisesti taiteilijanimellään, koska uskoisin hänen pyörähtävän pari ylimääräistä kierrosta viimeisellä leposijallaan mikäli tämän(kin) tietäisi.

Matkustelin yksinäni mummolaan ja päätepysäkilläni oli useimmiten Sanni vastassa, kaksi Tosca-karkkia taskussaan. Hän oli varmasti lähellä sataa ikävuottaan, silloisen laskutaitoni mukaan arvioituna. Todellisuudessa hän oli mummoni ikätoveri, mitä nyt oli huomattavasti mummuani vanhatekoisempi naamaltaan ja olemukseltaan. Taisi sitä olla mieleltäänkin. 

Sannilla oli aina tummanpuhuva kotitakki yllään, oli kesä taikka talvi. Kotitakin alle sitten hän lisäili omakutoisia villahousujaan, kolmekin kerrosta päällekäin. Näin sen villahousukertymän hyvin selvästi kerran kun Sanni liukastui, lennähti selälleen jalat ilmassa. Eri mittaisia parsittuja villahousunpuntteja riitti. Silti sain ne Tosca-karkit silloinkin kaatumisestaan huolimatta. Kerroinhan minä auliisti, miksi äitini ei nyt tullut maalle mukanani. Sannilla oli hyvin harvoin mitään päällystakkia yllään, vanha huopahatun räysä oli harmailla kiharoillaan. Katse oli hyvin pistävä, johtuiko sitten ruskeista silmistä. Hänellä mustan aina kultaiset korvarenkaat, jotka olivat niin nirkosen lähellä korvalehden reunaa, että henkäyskin olisi voinut ne pudottaa. Vaan siinäpä ne killuivat. Muisti aina sanoa, ettei hän tuhlaa vaatteisiin, pitää siskontytölle jättää perintöä kunnolla ja tällä konstilla säästyy. 

Sanni kulki kylää ympäri, talosta toiseen. Toi tullessaan uutisia - halusi tai ei- ja mitä varmemmin vei uusia juttuja mukanaan - halusi tai ei. Loppu vuosinaan Sanni alkoi teeskentelemään huonokuuloista. Tämä oli taktiikka siihen, että väki tuvassa alkoi säädellä ääntään ja puhua asioita kuiskaten kylän tietotoimiston tullessa paikalle. Huonokuuloisena hän onnistui urkkimaan taas viemisiä eteenpäin. 

Tällaiseen tiehen nuoskalumen aikaan olisi piirtynyt chaplinin kävelyä muistuttava askellus. Persoonallinen tyyli oli helposti tunnistettavissa ja erotettavissa muita kulkijoista. 

Sanni oli jäänyt asumaan hieman villin tilallisen, Jalmarin,  naapuriin. Jalmarilla oli kuuma veri nuorena ja hän taisi pistää Sannin pään sekaisin kerta heitolla. Meni siinä sivussa metsääkin matalaksi, kovasti kun oli iloluontoinen nuorena tuo mies. Siitä vaan ei valmiimpaa syntynyt. 
Kyläläiset kyselivät tilannetta kun aivan yökseen mies jäi... siihen Sanni oli tokaissut, ettei siinä muuta ole, kunhan tuli pokia höyläämään. Se olikin sitten niitti sille asialle ja kyläläiset riemuitsivat.  
Sanni menetti Jalmarin talollisen tyttärelle,  Reettalle. Tästäpä hän sydämistyi niin paljon, että peittosi klapilla nuorikon ylärapulle eräänä ehtoona. Ei onneksi henki Reettalta lähtenyt. 
Viisi vuosikymmentä jaksoi odotella, että Jalmari päänsä kääntäisi. Vaan ei sitä ihmettä tapahtunut. Katkera, vanha ja erittäin pahansuopa Sanni vinttasi kylää ympäri ja jokaiseen tuomaansa uutiseen hän paketoi jotenkin jotain hapanta Reettan ja Jalmarin elosta. Tätä pahaa jatkui vielä Jalmarin pojallekin, joten sitkeä ja kaamea on naisen katkeruus. 

                           Tämä ruusu olkoon Sannille, sillä kukkiihan se perunakin...

Leppoistamisen tekniikkoja

... Remu Aaltonen sanoi jossain mutkassa jonain vuonna, että katsoessa nykypäivän ihmistä hämmästyy, kun sillä sätkii koko ajan joku paikka!

Ehkä työelämän kiihkeys, jatkuva osallistuminen kaikkeen ja suorittaminen tekee meistä sellaisia itsekään sitä noteeraamatta? On harrastukset, perhe ja kaikki muu liitännäinen. Minusta itsestäni tuntuu, että ainakin naisihmisillä on kaiken aikaa kaikenlaista hoitamista. Ensin hoidetaan muksut ja oma perhe johonkin pisteeseen, sitten on omat ja puolison vanhemmat ja sitten ollaankin joko itse tai oma puoliso hoidettavana... 

Miten sitten leppoistaisimme oloamme? Kaikillahan meillä on omat konstimme. Jos se toimii, sen parempi. 
Itselläni toimii akkujen lataajana luonto. Yleensä haen kerta vuoteen ruska-aikaisen luontoannoksen pohjoisesta. Viime syksy jäi väliin ja liekö se tämän oman sätkyilyni takana? ... tiedä häntä.

"Lapissa kaikki kukkii nopeasti/maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin"...
Kirjoitti Leino aikoinaan, vaikkei varmuudella ollut ehtinyt eläissään Hämeenlinnaa korkeammalle...

Tuntuu rauhoittavalta katsoa ikivanhaa kelohirttä... sepä on elänyt ja nähnyt monenlaiset kelit ja etelän varikset.  Punakyntisiä koppeloitakin poluilla kuulemma liikkuu.
Erittäin hyvä leppoistamisen keino on nuotio. Sen sytyttäminen ja tuleen tuijottaminen tekee varsin gutaa. Kokeilla sopii. Hätätilassa saunanpesä laskettakoon nuotioksi. 

Eka kertahan on kaikille asioille se jännittävin, eikö vaan?

Tämä kuva on lappalaiskäyntieni alkutaipaleelta. Istuin leirinuotiolla syömässä eväitä kun vierestäni pomppasi aikuinen mies seisomaan sylkien suustaan juuri mutustamaansa voileipää kämmenelleen! Jessus! Olin silloin vielä töissä psykiatrialla ja ajattelin tuoneeni töitä mukanani. Vaan ei.

Hetkisen, aivan pienen hetken kuluessa puista alkoi kuulua ääniä ja yht´äkkiä miehen kämmenellä istui värikäs lintu syömässä leivänmutuja. Arvatkaas, kuka sylki leipänsä myös vikkelään ja sai linnun kädelleen?? Just niin, minä. Olipa muuten jännittävä kokemus, oli se linnuksi sen verran iso. Katsoi tirrasi suoraan silmiin noukkiessaan evästä. 

Tätä tapaamista piti sitten kokeilla eri paikoissa - useimmiten toimi, eikä aina tarvinnut leipää edes pehmitellä. Suosituimpien nuotiopaikkojen linnut osasivat ottaa metwurstileivän mieluummin kuin pelkkää reissumiestä ilman päällisiä. 
Eräällä kerralla ottaessamme päiväleposia ulkosalla kuului repun vierestä kaikenlaista tohinaa ja naputusta. Kuukkeli oli tullut puusta viereemme ja touhasi repun vieressä, tiesihän se, missä etelän ihmisellä eväät on.

Se vielä noilla reissuilla oli mukavaa, että matkustettuamme tuhat kilometriä löytyi aivan vieraita ihmisiä, jotka iloisesti tervehtivät vastaantullessa, jakoivat nokikahvinsa loput ja juttelivat niitä näitä. Omassa duunissani pitkällä käytävällä vastaantulijat laskevat tiilenpäitä tai räpläävät puhelintaan "ajovalojen kohdatessa". On se vaan outoa. 

                              ... tässä minä olen jo lähtökuopissa kohti uutta elämää...

"Aika tavaran nauttii"

- vanha paikkaansa pitävä viisaus! Eikä nyt puhuta vanhusten hoidosta... :)

Kun vuoden turhakkeeksi aikoinaan valittiin wc-paperirullan sisus, jonka voi vetää vessasta alas ajattelin aika painokelvottomia tällaisista keksinnöistä minäkin. Epäilinpä taas tämän(kin) takana olevan jonkin nöösi-insinöörin, joka on asunut äidin kanssa jo neljävitoseksi. Ei ollut poikakulta oppinut siivoilemaan jälkiään ja aivan äitiään ilahduttaakseen keksi tällaisen jutun... nohnoh, minua. 

Sanonta oli hyvin usein mummuni käyttämä, sotien kasvattamana hän säilöi erilaisia tavaroita kaappeihin ja komeroihin, pahan päivän varalle. "Ei se siellä ruokaa pyydä" ... saatesanoilla arkistoitu.

Viime keväänä siis tein tuttavuutta tuon paperirullan kanssa, sytytin pesiä ja ihmettelin mitä voisin niistä tehdä. Mutta pönttöön en sitä laittanut kertaakaan. (Talouspaperirullista tein 70-luvulla kipsijauheesta tekemäni sotkun avulla Sibeliusmonumentin. Maalasin metallin vihreäksi ja hieman hopeoin "urkupillien reunoja" - hieno kun mikä, vaikka itse sanon.) 

Sitten tämä idea syttyi! Onhan tuote veteen liukeneva, niin minä puutarhaihmisenä otankin sen hyötykäyttöön. Siitä syntyy oivallisen hyviä taimipotteja!

Tämän kokoinen on varsin mallikas vaikkapa tuoksuherneille, tai muille pitkäjuurisille. Puolittamalla saa lukumäärää... ja sinnehän ne sitten maatuvat aikanaan. Karkkilaatikossa pysyy siisteys ja voi kastellakin huolettomasti. Kahden hengen taloudessa potteja ei synny aivan sillä tahdilla kuin viljelykseni vaatisi... mutta muista keinoista myöhemmin. 

Tässä on sitten pelastettu-osaston uutisia: 
Roskikseen oli joutumassa pari orkideaa, jotka olivat lakanneet kukkimasta. Tytär toi minulle tuliaisina - minullehan tunnetusti kaikki kelpaa. Sillä aika tavaran nauttii...

Otin kukkaset pois purkeistaan, leikkelin huonot juuret ja tein uuden kasvualustan viime syyskesällä. Hain metsästä tikan hakkaamaa männynkaarnaa, lisäsin jäkälää, puun naavaa ja jotain muuta puunrungoilta kaavittua alustaa. Otin takasta koivuhiiltäkin. 
Tämän sotkun sekoittelin karkearakeiseksi. Laitoin katinliekoa ja rahkasammalta väliin. Ja katso! 
Nyt on toisessa jo kaksi kukkaa. Lasisen purkin läpi näen (siis mielikuvittelen vahvasti) uusien juurien ja ehkäpä uusien kukkavanojen kasvua. Päädyin tähän ajatellessani millainen kasvi tämä kukka luonnossa on, eli asustelee puunrungoilla loiskasvina. 
Tosin ei tiedä männyistä eikä koivuhiilistä yhtikäs mitään. Mutta meillä sopii opetella. 

Tässäpä hän on! 

Pikkulinnun pesä ja käenpojat

Olen huolestuneena kuunnellut vanhusten hoitoon ja hoitamattomuuteen liittyviä keskusteluja. Vuodet eivät ole mitään opettaneet ja puheet laadusta ovat näköjään samaa tasoa kuin perunan istutus joulukuulla.

Omakohtaisesti istuin äitini hoitoneuvottelussa keskustelemassa mahdollisesta muistisairaan nälkiintymisestä ja ruuan tasosta. Nuo pari kuvaa, jotka jo olen blogeihini heittänyt kertovat varmasti osaltaan karua kieltään. 

Vuonna 2016, jolloin kaikki pitäisi olla täällä maassa kohdallaan minä haastan laitosta kertomaan proteiinit ja hiilarit ym ruuasta. Mitä sataa ikävuottaan lähestyvä vanhus siellä syö - vai syökö. Minua niin piruuttaa se touhu, purisin, jos tietäisin ketä! 

Kaikki tämä keskustelu saatiin alkuun vasta virallisen valituksen jälkeen. Ilmeisesti ajatus siellä oli, että hakevat ns. kipurajaa siitä, minkä tasoinen ruoka vielä "menee läpi". Säästöistähän siinä on kyse kuitenkin ja nämä kolme sotaa nähneet eivät takuulla valita, ei ainakaan oma äitini. Hän on kuitenkin vastannut ruokakyselyyn osaltaan ja esittänyt toiveitaan. Sen keskustelun minäkin olisin halunnut kuulla! Saas nähdä, mihin tämä nyt päättyy. 
Lupasivat silloin maanantaina oikein keitettyjä kananmunia laittaa leivän päälle ja katso - perjantaina sellaista olikin leivällä! Mitään pöytäkirjaa tai muistiota en sitten saannut valvontakäynnistä, joten kait on tyytyminen tähän "keskusteluun", jossa johtaja istui mykkänä, omahoitaja tiesi kaikesta kaiken, keittiön edustaja kertoi mitä tulossa on ja oikein Porvoosta paikalle kutsuttu aluepäällikön tapainen "tiesi" isänsä kautta mitä ikäihmiset tarvitsevat. 
Tuli aivan turvallinen olo, hyvä kun joku tietää - minusta tuntuu, etten itse oikein tiedä. (Enkä muista, milloin näin narrasin aiemmin)
Kukaan ei rehellisesti kertonut, mikä äitini tilanne oli ollut - epäilinkö turhaan. Painoseurantaa oli kuulemma tehty, mutta lukemat olikin merkitty "johonkin väärään paikkaan" eikä siitä syystä saatavilla. Ruokavastaavaksi oli valittu yksi henkilökunnan edustaja, joka on koulutukseltaan kuntohoitaja (voiko hän tehdä tällä koulutuksella lähihoitajan työtä? lääkeluvat, koulutus jne??) joka itsekin oli hieman hämmentynyt valinnasta tähän pestiin. No, kait kuntohoitaja jotain ravitsemuksesta tietää jo valmiiksi.... taitaa olla tämä juttu näkönä kuin entinen mies kirkossa. 

Tästä tuli mieleeni joku kirjoituskin (olen siis "jossain mielentilassa" aiheesta) vanhuksista, joiden odotetaan "häipyvän auringonlaskuun ", koska eivät tuota enää mitään, pitävät pirulaiset vaan kiinni omaisuudestaan. Eivät luovuta pikkulinnun pesässä lilluvillle jälkeläisilleen mitään, eiväthän enää he niillä säästöilläänkään mitään tee. 

Vanhukset ovat siis nykypäivän käenpoikia pikkulintujen pesässä! 

Saakeli, en paremmin sano. Kyllä nämä ikäihmiset ovat kivuliaasti vuosikymmenten aikana maksaneet veronsa, joilla sitten kustannetaan päiväkoteja, kouluja ja kaikenlaisia tukiaisia, että nykyihmiset jaksaisivat jotenkin persuksensa hinata työpaikoilleen, siis ne joilla työpaikka sattuu olemaan. Muut elätetään sitten sinne pikkulinnun pesään.  
Annetaan vanhuksille arvoa, laadukasta hoitoa, sillä siitä he edelleen maksavat - äitinikin maksaa ja paljon. 

Tästä on varmaankin joku varakas eläkeläinen mennyt ... ei auringonlaskua kohden vaan vaikkapa golffaamaan... ai, kuinka käykään kuhina pesällä!