Kun maailma ei riitä

Taas sama tyyppi esillä. Ohjelmasta toiseen saattaa olla hyvä putki jollekin julkimolle.
Minua katsojana se alkaa kyllästyttää oikein huolella.

Sehän nyt ainakin on saletti, että tyyppi pääsee tekemään ruokaohjelmaa jonkin kokiksi vihkiytyneen kanssa ja samalla jutustellaan "syvällisiä". Onnetonta räpellystä ja keskustelun anti .... mikäli nauramisen horotus jätettäisiin pois, saisi ohjelmat yleensä hyvinkin lyhyen lopun. 

Olisiko parempi vaihtoehto, jos hän olisikin yksin keittiön valtiaana ja se kokkihenkilö puuhastelisi omissa hommissaan, pois aktivoimasta turhiin höpötyksiin. Tiedä, vaikka selviytyisi paremmin. Siis minun mielestäni. Toisaalta, sen oikean kokin läsnäolo on ohjelman selkäranka.  

Se myös on varmaa, että täydellinen julkimo on tuunannut huvilasta huussiin mennen tullen tai sitten on niin tampio, ettei mistään tule mitään ja tarvitaan ammattiauttajaa. Mutta varmaa on se, että siihenkin ohjelmasarjaan pitää repiä joku seitsemänpäiväinen.  

Taitaapa ohjelmantuottajat luottaa julkisuuden voimaan Se, mikä toimii yhdessä kohtaa, pitää toimia myös toisessa ohjelmassa?

Rahattomat tähdet kertovat viinilasin ääressä suuria suunnitelmiaan... tulee mieleen Kake-vainaa, joka aina pöhnäpäissään oli maailman paras - kaikessa. Tosin muut eivät tätä asiaa tajunneet, ei, vaikka Kake sitä heille toisinaan tolkuttikin. Kake-vainaa osasi myös tirauttaa itkut asian päätteeksi. Odotti lohdutusta, tai uutta ryyppyä. 
Vain elämää- sitähän Kaken maailma oli. 

Kakekin toisinaan "avautui" asioistaan. No, uskominen oli kuulijan korvassa tässäkin asiassa. Vakuuttavaa, mutta niin turhaa tämäkin vollotus. 

Kaikissa mahdollisissa ohjelmissa pyörinyt tyhjiä höpisevä julkimo intoutuu omasta osaamisestaan. Ei yllä Korean hemmon tasolle taitavuudessaan, mutta jotain samaa löytyy verrattaessa salaisen palvelun mieheen. Köyhän miehen James Bond!  
Perustaa omia yrityksiä, joiden kannattavuutta sopii hieman miettiä. Vaan mitätäpä se minulle kuuluu... vaan kun näkyy. Näkyy, jos avaa lehden tai telkkarin. 

Vierellä kulkevat puolisot, varsinkin naispuoliset, muuttuvat jonkinasteisiksi prinsessoiksi. Heille ei kuulu niin maalliset hommat kuin työnteko tai arkielämä. Kaikki pitää olla jokaisena päivänä yhtä juhlaa ja auta armias, jos joku kyseenalaistaa todellista osaamista.... no, se onkin sitten toinen juttu.

Kakellakin oli oma prinsessansa. Eeli-vainaa oli valikoitunut tähän hommaan. Pienistä raameista oli hän lähtenyt, mutta elämän mahtavuus ei mahtunut arkeen. Enkä tarkoita nyt kokoa. 
Tämä "maitolavan prinsessa" koki olevansa paljon,paljon tärkeämpi kuin kukaan muu. Ihaili Kakea ja tämän ihanaa roikkuvaa alahuulta. Olivat kuin luotuja toisilleen. Riemulomaa viettivät rannoilla - naapureitten kauhuksi ... tai huviksi. Yleensähän se luontainen tirkistelynhimo saa tyydytyksen tällaisissa puitteissa. Vanha muori totesi pihallaan pesivien omaavan liian mahtavan luonnon tavalliselle ihmiselle.  

Jos nyt lopettaisimme kaikenlaisten ohjelmien katselun ja lehtien lukemisen, loppuisi tällainenkin. Vaan mehän tätä haluamme ... kokemusta siitä, etten minä nyt ainakaan ... sitä ja tätä. Niinkin se on. Ei meidän tavallisten pulliaisten elämä ketään kiinnosta. Kake ja Eelikin saivat pörrätä omaan tahtiinsa samanhenkisten kanssa, ei päätynyt Apu-lehteen eikä muuallekaan se touhu.

Mutta kun on kerran keksitty, sen naama on esillä. Vaikka vuorosanoina olisi puolen tunnin ohjelman aikana "no, hohhoh".... ja vähän kiroilua päälle. Loppuaika etsitään sukkia, puhelinta tai itseään. 

                                                  ... ja näitähän meillä riittää... 

                                           Jaa minä kateellinen p-a? Tiedä häntä...

Tuskallisia asioita

Eri juttujen funtsiminen on mukavaa puuhaa. Sitä voi harrastaa ikäänkuin sivutuotteena muita juttuja suorittaessaan. Nämä nykyiset hommani liiitännäissuorituksineen ovat jokseenkin vapaita ajatuksenlentokenttiä.

Törmäsin postilaitoksen toimimattomuuteen minäkin. Ei lähetykseni saavuttanut vastaanottajaa. Toista viikkoahan siihen perille tuloon meni, vaikka kaikenlaisesta muusta paljon puhuttiin. Merkkikin oli aivan oikea ja riittävä kyseiseen lähetykseen. 

Ajattelinpas laittaa postille nootin tästä asiasta, jospa sellainen ja sellaiset palautteet ylipäänsä auttaisivat kehittämään palveluja  entistä parempaan suuntaan. Ei kun nettiin. MUTTA, katsos kummaa. Sielläpä ei ole yksityishenkilölle reittiä antaa mitään palautetta - tai minä en sellaista ainakaan löytänyt. Vain yritykset mainittiin. Siitä paikasta minä olin yritys. (Eipä silti, minähän olen oikeastikin, mutta...) Ja sitten harmitus lomakkeelle.

Jäin siis odottamaan vastausta....

... joka sitten kohtuullisen ajan kuluttua tulikin. Siinä joku päällikkömies epäili, että olen kirjoittanut vastaanottajan nimen väärin. ( Eipä ollut, olen varma.)

Toinen vielä ikävämpi mahdollisuus oli kuulemma se, että olen kirjoittanut vastaanottajan osoitteen väärin. (Enpä ollut, olen varma.)

Sitten tilastollisesti sitä ja tilastollisesti tätä. Pahoittelut. Yksittäistä kirjelähetystä ei kuulemma pysty seuraamaan. (Arvaapa, tiesinkö tämän jo aiemmin?)

Löytyihän se sitten aikanaan oikeaan paikkaan, mutta asia oli jo vanhentunut. Onneksi puhelimet toimivat. Liekö ruoho Itä-Suomessa ollut leikkuukunnossa, vai oliko täällä Kanta-Hämeessä mummojen ulkoilluttamissäät syynä...

Tästä postilaitoksesta vielä, viime viikolla seurasin Lahdessa nuoren kesäpostilaispojan touhuja aikani kuluksi. Tämä risapunttinen laiheliini tuli tyhjäämään vieressäni olevaa laatikkoa klo 13.40.... laatikon tyhjäysaika oli ilmoitettu klo 17.00. 

Eli, jos joku toi vielä postia pojan käynnin jälkeen ajatellen laatikon tyhjennyksen olevan ilmoituksen mukainen, erehtyi pahan kerran. Nehän siirtyivät hamaan tulevaisuuteen tällä konstilla, tuskin hemmo tuli toistamiseen pönttöä kurkistelemaan. Kauppakeskuksessa oli paljon liikkeitä, joiden postia näytti kulkeutuvat seisoskeluni aikana... 

Viime viikonvaihteen turneella minua sitten kiusasi peltipoliisien sijoittelu ja nopeusrajoitukset. Yhtämittaa vaihtuvat nopeudet edestakaisin ja eri pitäjien välillä logiikka ei ollut yhdenmukaista - liekö sille mitään määrettä olemassakaan, laki pitäisi olla sama?

Olen kartanlukija jumalan armosta, joten minä ehdin seurailla myös muita juttuja matkan aikana. Tämä edestakainen nytkiminen on aivan järjetöntä.Toinen kylä ohitettiin kuudessakympissä, toisen kohdalla kahdeksaakymppiä ja jossain oli satasta maatiloista huolimatta. Pääseekös siinä kyydissä maajussit vauhtiin hyppäämällä kun toisaalla heille osoitetaan armoa alemmalla nopeudella.  

Ohittajia oli kaikenlaisia nopeusrajoituksista ja viivan väristä huolimatta. Onko muuten keltasokeutta olemassa? 

Hankkiiko Bemarin tai Audin vain tietyntyyppinen henkilö, vai onko niiden autojen ilmastoinnissa jotain, jonka johdosta kuski saa helposti hepuliin.

Tauti kait se on sekin, jos ei pysty jonossa toisen perävaloja katsomaan...

Nyt kun olisi aikaa matkustella VR.nkin palvelujen myötä, olen kuulemani perusteella tullut siihen tulokseen, että taitamme matkaa toistaiseksi omin keinoin. Menivät nyt sitten kehittämään palvelujaan sen lipunmyynnin suhteen. Tuskallisia lipuntostotarinoita on netti turvoksissa. Sympatiani sille Opel Astra-miehelle etenkin. Onneksi ei satanut! 

Mitä palvelua se sitten on, ettei vuonna 2017 pystykään ostamaan lippua junasta?? Mitä tekee se lisätty miehitys junassa sitten?? Vessattaako vanhuksia ja lapsia??

Tavarataivas on alkanut ottaa voimille. Kylläpä sitä ihminen on aikamoinen hamsteri kaikenlaisten tavaroiden suhteen. Miten vähän sitä sitten tarvitseekaan...

Nyt olen siirtänyt laatikosta toiseen tarpeeni mukaan määriteltyjä juttuja, saa nähdä, minne laatikot päätyvät tätä menoa... toinen meistä aina on haukkana katsomassa mitäs nyt meinaat!

Tämä kulunut kesäksi luokiteltu ajanjakso on ollut harrastepuutarhurin näkökulmasta yhtä tuskaa ja vaivaa. 

Keväällä oli kylmiä tuulia, muutenkin kelit niitä ja näitä. Vein taimiani sisään ja ulos päivittäin. Suojelin, varjelin, koetin keksiä kaikenlaisia apukonsteja. vaan peijooni sentään... kato kävi aina jossain kohdassa - syystä tai toisesta. 

Sitten päästiinkin jo ulkoilemaan taimieni kanssa. Alkoi taas sama rumba. Verenpisarani (suht kookkaat) ulkoilivat ulkovessan ja pihan väliä niin että nuput tutisivat! alkoi nimittäin olemaan säilytyspaikat kasvaville taimille vähissä ja kelit senkun kurjistuivat. 

Enpä muista vuosia, jolloin olisin pitänyt tällaista tanhuamista näitten kasvieni kanssa.

Samoin pihapenkkien pehmusteet. Niitä vasta on kuljetettu paikasta A paikkaan B vesisateilta turvaan. 

Liikunnasta on aina hyötyä, joten voin vaan todeta olevani siltä osin hyväkuntoinen! 

Nyt vaan odottelen lämmintä kesää... 

  

Iholla

Mistä lie mieleeni tuli muistikuva. Se ällöttävä tunne siitä, että joku ihminen on niin tyrkky. Muistikuvissani palailen pitkähkön matkan taaksepäin. Yhden vuoden koululaismuistoihini ensi alkuun.

Me rimppakinttuiset tyttöset saisimme ottaa haltuumme yhden uuden luokkatoverin. Opettajan heltta punoitti asian vakavuudelle. Me, jokseenkin esimurkut, istuimme kulmat kurtussa, mutta toki hoitaisimme asian. Silloinhan hoidettiin kun niin sanottiin.

Lukukausi alkoi ja uusi tyttölapsi lisättiin joukkoomme. Tulokas hämmensi meitä muita olemuksellaan. Tämähän näytti aivan aikuiselta naiselta tukevine rintoineen ja oli meitä muita päätä pidempi. Räkänokkaiset pojat ristivät hänet samalta istumalta "Helunaksi". Taisivat vähän muutenkin kokeilla ohimennessään, niitä komeuksia.  "Heluna" iskeytyi tiukasti seuraamme, me kolme muuta emme voineet muuta kuin kaveerata tämän synkänoloisen luokkakaverin kanssa. Opettajamme kun oli asiasta vielä synkempi.

"Heluna" asui kaiketi minua lähimpänä, joten oli luonnollista kulkea osa matkaa yhdessä. Sitten alkoi tulla lappusia. Ensin yksi sitten kymmeniä. Kaiket iltansa tämä synkkyysneiti kirjoitti ajatuksen kerrallaan ruutupaperille. Tiukalla aitaseiväskäsialallaan. Lopussa oli aina kysymys asiaan liittyen. Vastata olisi pitänyt, sillä vastaamattomuus synkisti "Helunan" vielä entistäkin enemmän. 

Enpä oikein vaaraa ymmärtänyt, tuhahtelin lappusille. Joihinkin vastasin. Minusta tämä oli nyt niin joutavaa ajankäyttöä kuin olla ja voi. Toisaalta samanaikaisesti minua alkoi ahdistamaan tämä vaativa persoona, joka viikko viikolta tuli yhä vihaisemmaksi.

Sitten kohtuullisen ajan jälkeen tämän vuoden aikana eräänä viikonloppuna "Heluna" oli tullut kotiini minua etsiskelemään. Enpä ollut kotosalla vaan maalla isoäidin luona.  Tästä tapaamattomuudestamme siunaantui sellainen myrsky, ettei sitä oikein todeksi usko - vieläkään. En siis ollut ilmoittanut menostani... ei kyllä pitänytkään ilmoitella. Selitykset eivät kelvanneet, eikä murkkuikäisen rauhoittelut. Koulupäivä oli yhtä huutoa ja lappusten tyrkyttelyä. 

Vetäydyin fyysisestikin kauemmaksi, minua alkoi pelottaakin. Sitten tämä "Heluna" hyökkäsi rinnuksiin kiinni ja riepotti pitkin koulunpihaa. Siinä minä riisitautinen roikuin tämän she-devilin hyppysissä kunnes vällituntivalvoja erotti meidät. Polvet ja sielu mustelmilla selvisin tästä käsittelystä. 

Miten tämä sitten päättyi? 

En tänä päivänä tiedä mitä "Helunalle" oikeasti tapahtui tuon päivän jälkeen. Emme tavanneet tuon päivän jälkeen enkä ole hänestä mitään kuullut. 

Eipä ollut kriisiapua eikä keskusteluita käyty. Me murkkutytöt joskus muistelimme aivan hiljaisella äänellä asiaa. Hieman kylmä olo oli kaikilla, vaisusti siirryttiin muihin juttuihin.

Olikohan tällainen käyttäytyminen ja yletön tuppaaminen sykäys sille, että menen aina kauemmaksi kun joku toinen yrittää liian lähelle. Enkä nyt tarkoita märkäturpaista pussailijaa.

Ettei nyt menisi aivan synkistelyksi, ohessa taas näitä "kiertolaisia", toivottavasti se huvittaa toisiakin!

Kaiken se kestää...

... vai kestääkö?

Rakkaus nimittäin. Koska siihen tulee parasta ennen päiväys näkyviin? Kestääkö eläkkeelle jäänninkin seuraukset vai ottaako oitis ohimoon... kokopäiväiseksi suhteeksi muuttuminen ruuhkaisten työvuosikymmenten jälkeen muuttaa olotilaa. Ollaan yhdessä-yhdessä aina. 

Näihin omiin vuosikymmeniin on mahtunut erilaisia työaikoja, joiden kanssa eläminen jo itsessään on ollut haasteellista. On eletty tylsiä yhteisiä maanantaista-perjantaihin vuoroja, on kestetty minun siirtymiseni yöhoitajaksi useaksi vuodeksi (tähän yhdistettynä 3,5 vuotta samanaikaisia sairaanhoitajaopintoja päiväsaikaan), sitten tuli kaksivuorotyö yhdistettynä kumppanin ma-pe työhön. Arvaatte, että vapaita viikonloppuja hoitotyössä tuli harvakseltaan. Sellainenkin kokeilee suhdetta, ei voi suunnitella oikein mitään yhteistä ja tuttavapiirissä on aina henkilöitä, jotka eivät todellakaan ymmärrä ettei sieltä töistä nyt saa viikonloppua vapaaksi silloin kun tahtoo. Kun meillä olisi ne kekkeritkin järjestettynä...

Sitten ottikin ohraleipä. Muutin hoitotyön päällikkönä päivätöihin. Olimme yhdessä viikonloput. Vuosien jälkeen totuttelu kahdestaan tällaiseen malliin oli aluksi hyvin outoa, vaikkakin mukavaa. Sen viikonlopun tiesi tulevaksi ja saattoi sopia tuohikuussa pukinpäivän viikonloppuun aivan mitä tahansa. eipä silloin työ rasittanut. 
(Kuvassa on kuitenkin ruisleipä, itse tein)

(Kirstille kiitos tuosta kuvan mustikkakukko-ohjeesta)

Meillä kahdella on ollut hyvä tiimityö aina, joten uskalsin jo nähdä jonkinlaisia unia vaiheesta "sitku". Sitku ollaan eläkkeellä niin....ei sitä todellisuudessa paljoa ehtinyt työssä ollessaan suunnittelemaan. Enempi ehkä vee-päivinä mietti ja itseään lohdutti. SITTEN kun...

Emme suunnittele hervottoman pitkälle muutenkaan lomia sun muita, se on niin virkistävää päättää, että NYT! lähdetään ja katsotaan sitä tai tätä. Kaksi aikuista ihmistä ja valmis maailma ympärillä. Tienpällä näkee ja kokee. Kotonakin on hyvä ihmetellä tilannetta - toisinaan.

Nyt kun olen ollut jo kohtuullisen kauan vakituisen työlämän ulkopuolella, on hyvä miettiä jakson antia. Onkos tullut tilannetta, että tekisi mieli kattaa vain yksi lusikka kakkulautasen viereen? 

No, ei nyt sentään! Yhteistähän tämä on, kärsimyksen määrä taitaa olla vakio, kohde vaihtelee.
Se täytyy myöntää, että yllättävän täysipäiväistähän tämä eläkkeellä olo on. Kuten toisellakin osapuolella, nykyhommista tai harrastuksista riippuen - yhdessä ja erikseen. 

Jo tuo ruokatouhu on minut yllättänyt. Ai, meillä pitää olla kaikenlaista popsittavaa!! Ennen olin "turvassa" tältä miettimiseltä monta tuntia päivässä kun söin tai söimme muualla. Kyllähän sen ruuan aina tekee, kunhan keksii mitä listalla on....

Kalaa on tullut, kiitos hyvän harrastuksen. Onpa meillä ainakin ruokaa tiedossa! Tässä on kalapihvit kuhasta. Joku sanoisi, että on hyvän kalan tuhlausta tehdä siitä jauhamalla pihvejä. Vaan mitäs väliä sillä, kunhan syötyä tulee?

Mies tössöttelee kalahommiaan. Minä olen itseväitellyt hortonomi, touhuan omia juttujani.
Tämä jako takaa meille "omat aikamme". Toimii meillä ja se riittää. 

Rakastan varhaisia aamuja. Niin mieskin. Hän järvellä, minä kahvikupin kanssa ihailemassa auringonnousua. On mahtavaa havaita se hetki, ettei olekaan kiire minnekään. Istua rauhassa kuuntelemassa luonnon ääniä, katsella miten päivä kehittyy. Sanomalehdenlukukin on kuin ohjelmanumero, ei enää vilkuile kelloa toisella silmällä. Pieniä on ilot, mutta...

Jo sekin asia, että näin sateisen kesän kohdalla hoksaa, etteihän tässä mennyt yhtään lomapäivää huonon sään kanssa painiessa. Lomapäivät ovat vielä käyttämättä, ei tarvitse edes sairaslomalla niitä siirtää. 

 ... kaiken se siis kestää, kurjan säänkin.