Mistä lie mieleeni tuli muistikuva. Se ällöttävä tunne siitä, että joku ihminen on niin tyrkky. Muistikuvissani palailen pitkähkön matkan taaksepäin. Yhden vuoden koululaismuistoihini ensi alkuun.
Me rimppakinttuiset tyttöset saisimme ottaa haltuumme yhden uuden luokkatoverin. Opettajan heltta punoitti asian vakavuudelle. Me, jokseenkin esimurkut, istuimme kulmat kurtussa, mutta toki hoitaisimme asian. Silloinhan hoidettiin kun niin sanottiin.
Lukukausi alkoi ja uusi tyttölapsi lisättiin joukkoomme. Tulokas hämmensi meitä muita olemuksellaan. Tämähän näytti aivan aikuiselta naiselta tukevine rintoineen ja oli meitä muita päätä pidempi. Räkänokkaiset pojat ristivät hänet samalta istumalta "Helunaksi". Taisivat vähän muutenkin kokeilla ohimennessään, niitä komeuksia. "Heluna" iskeytyi tiukasti seuraamme, me kolme muuta emme voineet muuta kuin kaveerata tämän synkänoloisen luokkakaverin kanssa. Opettajamme kun oli asiasta vielä synkempi.
"Heluna" asui kaiketi minua lähimpänä, joten oli luonnollista kulkea osa matkaa yhdessä. Sitten alkoi tulla lappusia. Ensin yksi sitten kymmeniä. Kaiket iltansa tämä synkkyysneiti kirjoitti ajatuksen kerrallaan ruutupaperille. Tiukalla aitaseiväskäsialallaan. Lopussa oli aina kysymys asiaan liittyen. Vastata olisi pitänyt, sillä vastaamattomuus synkisti "Helunan" vielä entistäkin enemmän.
Enpä oikein vaaraa ymmärtänyt, tuhahtelin lappusille. Joihinkin vastasin. Minusta tämä oli nyt niin joutavaa ajankäyttöä kuin olla ja voi. Toisaalta samanaikaisesti minua alkoi ahdistamaan tämä vaativa persoona, joka viikko viikolta tuli yhä vihaisemmaksi.
Sitten kohtuullisen ajan jälkeen tämän vuoden aikana eräänä viikonloppuna "Heluna" oli tullut kotiini minua etsiskelemään. Enpä ollut kotosalla vaan maalla isoäidin luona. Tästä tapaamattomuudestamme siunaantui sellainen myrsky, ettei sitä oikein todeksi usko - vieläkään. En siis ollut ilmoittanut menostani... ei kyllä pitänytkään ilmoitella. Selitykset eivät kelvanneet, eikä murkkuikäisen rauhoittelut. Koulupäivä oli yhtä huutoa ja lappusten tyrkyttelyä.
Vetäydyin fyysisestikin kauemmaksi, minua alkoi pelottaakin. Sitten tämä "Heluna" hyökkäsi rinnuksiin kiinni ja riepotti pitkin koulunpihaa. Siinä minä riisitautinen roikuin tämän she-devilin hyppysissä kunnes vällituntivalvoja erotti meidät. Polvet ja sielu mustelmilla selvisin tästä käsittelystä.
Miten tämä sitten päättyi?
En tänä päivänä tiedä mitä "Helunalle" oikeasti tapahtui tuon päivän jälkeen. Emme tavanneet tuon päivän jälkeen enkä ole hänestä mitään kuullut.
Eipä ollut kriisiapua eikä keskusteluita käyty. Me murkkutytöt joskus muistelimme aivan hiljaisella äänellä asiaa. Hieman kylmä olo oli kaikilla, vaisusti siirryttiin muihin juttuihin.
Olikohan tällainen käyttäytyminen ja yletön tuppaaminen sykäys sille, että menen aina kauemmaksi kun joku toinen yrittää liian lähelle. Enkä nyt tarkoita märkäturpaista pussailijaa.
Ettei nyt menisi aivan synkistelyksi, ohessa taas näitä "kiertolaisia", toivottavasti se huvittaa toisiakin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti