Vaihdattekos usein laukkua? Minulla on tapana kiintyä johonkin laukkuun ja pidän sitä pitkään. Sitten vaihtopäivänä koenkin usein yllätyksiä.... kaikenlaista sitä kerääkin!
Espanjalainen Papa Noel vaimoineen toi minulle aivan ihanan laukun, jossa on vielä erillinen käsilaukku sisällä! Ihanaihanaihana!!
Siitähän alkoi sitten tyhjennysoperaatio ja kertyneiden tavaroiden kummastelu... olen ilmiömäisen hyvä siinä(kin).
Jokaisella naisella tulee olla laukussaan hakaneuloja, sen opetti minulle aikoinaan isoäitini. Hakaneuloilla paikataan monta revennyttä tai katkennutta olkainta, laitetaan sepalusvetskari kiinni tai mukuloitten tumput paikoilleen. Kyllä on ollutkin ohjeesta hyötyä, tikkujakin sormista olen kaivellut hakaneulalla. Niin, ja laastaria.
Keskustelimme naisporukassa pyhinä laukkujemme sisällöistä ihanuuttani esitellessäni. Eri-ikäisillä erilaisia juttuja. Toisella oli työkassi erikseen, johon piti mahtua kaikenlaista työsälääkin. Muistan sellaisen olleen itsellänikin aikoinaan, roolinmukaista! Yhdellä oli ollut aikoinaan vaippoja, tutteja ja lapsentavaraa... eikä mitään naisellista hömppää kuulemma. Nyt pursuilee aivan muita juttuja. No, äitien kassithan kätkevät koko pienen maailman, jos niin tarvitaan. Miehet vaan luulivat salkuissaan raahaavansa sellasta mukanaan, pientä oli näitten rinnalla. Yksi oli taas se järkevä, jolla kaikki pysyivät lokeroissaan, eikä mikään koskaan ikinä ollut hukassa....
Minä olen hyvä kätkemään huulipunia kassieni uumeniin ja ostamaan uusia tilalle. Samanmerkkistä ja väristä saattaa sitten olla kolmekin kappaletta... onpa mistä valita. Komea rivistöhän siitä taasen kertyi...
Ainahan voisi ostaa myös laukkuihin sopivia kenkiä...
Makunsa kullakin?
Mieheni aikoinaan lausahti ääneen, että laukustani löytyy kaikkea muuta, mutta ei ruskeita kirjekuoria ... höh... eipä ollut valkoisiakaan tarjolla, vaan paljon kaikkea muuta.
Talletan aina kaikenlaisia klemmareita, kuminauhalenkkejä post it-vihkosia, kyniä jne... kun ei voi tietää koska tarvitsee. (Vai tarvitseeko?)
Kolikkojakin kertyy, vaikka kuinka vähän maksankin riihikuivalla rahalla. Pikkupussi pullistelee ja äkkiä siellä onkin useampi kymppi! Ohhhohh!!
Muovikassihan pitää aina olla varalla, nyt tosin sellainen kuitukankainen kevytversio... koskaan ei tiedä mitä tulee ostettua... on kiva sujauttaa ostos sellaiseen pussukkaan. Ei suhise, eikä kahise. Ei myöskään mene rikki kuten muoviset versiot nykyään.
No, nyt sitten aloitetaan uuteen kassiin tavaran keruu. Vain yksi huulipuna pääsi mukaan, vaan annas katsoa ajan kanssa.
Jouluvaikeus se on minullakin. Tämä aika on niin vaikeaa - kun pitää olla kertomatta vaikkapa lahjoista tai muista jouluun liittyvistä yllätyksistä.
Olen aina rakastanut kaikkea juhliin liittyviä valmistelutöitä, se on oikeastaan palkitsevampaa kuin itse kekkerit. Suunnittelussa ja siihen liittyvässä tunnelmoinnissa on jotain maagista. Samaan aikaan tunnen väsymystä kaikesta väkertämisestä, mutta mieli on kuin keväisellä peipposella aina jonkun asian valmiiksi saamisesta.
Käyn mielelläni kaikenlaisissa "jouluntuoksuisissa" paikoissa katsastamassa toisten tekemisiä. Ideoita imemässä ja miettimässä mikä meille istuisi... kuten nytkin minulla on tuolla nurkantakana iso projekti, jonka itselleni (ja siipalleni) luvanneena paljastan vasta aattona. Vitsi, kun olisi ihana kertoa siitäkin!
Olin tässä hauholaisessa Alvettulan koulussa vähän niinkuin työtehtävissä katsastamassa koulun 130 vuotisjuhlaa. Ajatelkaapas nyt asiaa, koulurakennus on ollut toiminnassa tuollaisen ajan!! Tänä päivänä kun luemme lehdistä jatkuvasti koulujen sisäilmaongelmista ja tilojen lopettamisesta sinnittelee tämä piskuinen koulu 48 oppilaan opinahjona. Tilaa on postimerkin verran toimia vaikkapa käsityöluokkana, eipä haittaa. Sopu antaa tilaa ja homma toimii.
Tunnelmallinen juhla toi mieleen koulujen kuusijuhlat vuosien varrelta. Samaa kihisevää jännitystä pienillä esiintyjillä, vanhemmat kurkottelivat kaulojaan nähdäkseen oman mukelonsa vilaukselta ponnekkaassa kuoroesityksessä. Juhlanjälkeisessä kahvituksessa oli vapaus jo käsin kosketeltavaa ja korvin kuultavaa. Tungos kuin linnanjuhlissa ikään.
Ulkona tuprutteli isoja lumihiutaleita, rakennusta valaisi entisen oppilaan luoma valoteos. Herkistävää.
Palatakseni tähän vaikeuteen olla kertomatta vaikkapa hankituista lahjoista... joopajoo. Kyllä siihenkin harjoitus tuo taitoa, vuosi vuodelta kykenen paremmin "istumaan naamani päällä" ... eli en paljasta hankintojani. Mutta sen voitte uskoa, että kirvelee ja pahuksesti - kun tekisi niin mieli kertoa! Kääröt ovat niin ihania tehdä, miettiä lahjansaajaa ja tehdä niistä saajansa "näköisiä". Niin sisältönsä puolesta kuin päälliset.
Tuttavani, käsityöherkkä henkilö, kertoili kutomisistaan. Vaaleanpunaisia pieniä sukkia viritteli jouluvalmiiksi.... ja minulle iski jouluvaikeus! Nyt siinä muodossa, että olisin halunnut minäkin kutoa pienet vaaleanpunaiset kaikilla ruusukkeilla. Vaan ei ole tässä enää sellaisia saajia. Viimeiset sukat pakettiin tein juuri, 46- numerolla. Auts!! ... nythän minä jo paljastin jotain taas.
No, päätin sen, että teenkin sellaiset vaaleanpunaiset juhannussukat eräälle pienelle neidille ... ja jouluvaikeus oli kohdaltani tipotiessään! Voi että ... pian aloitan! Kuten huomasitte, taas tuli paljastus.
Nyt vaan viritellään viimeisiä juttuja ja sitten se onkin käsillä...
Sitä ennen hyvä Tuomas tuopi meillä joulua ja muuta mukavaa.
Ihanaa joulunodotusta teille muillekin!
Taas on testiryhmän jäsen kokeillut onneaan, ei loppunut viina eduskunnan erään ryhmittymän pikkujouluista tälläkään kerralla. Tuli todistettua vanha asia, perinteet ovat kunniassaan.
Ei sitä voi kun ihmetellä, miten aikuinen ihminen kiskoo viinaa napaansa myrkytykseen saakka. Sen jälkeen istuu silmät suitsinrenkaina pällistelemässä ettei voi mitenkään käsittää näin tapahtuneen! Aivan kuin joku toinen kippaisi sen juotavan kurkkuun puoliväkisin.... ja valtakunnan känni tulisi palisanteriovien takaa suurena yllätyksenä.
Käyttäytymisen ilmiöinä voi sitten pussailla niin miehiä kuin naisia, nipistellä, hajoittaa paikkoja - ja olla taas niiniinniin pahoillaan tapahtuneesta. Voi anteeks kun luulin vanteeks.Hiljentykäämme.
Kansa on kuitenkin saanut mitä tilasi. Yli kolmetuhatta henkilöä ei voi olla väärässä. Olemme tarvinneet tällaisen väripläntin sinne eduskuntaan jäykkien liikemiesten sekaan, pitäkäämme nyt omanamme. Kahdeksan luokkaa peruskoulua päihittää kenet maisterit tahansa, aina voi päästä lööppeihin ja tärkeintähän kaikessa on, että puhutaan.Metsien mies ei kuvia kumartele, eikä pokkuroi kaikenlaisten tapakouluttajien ohjeistuksessa.
Samaan aikaan puhutaan samassa rakennuksessa oikein asiaakin... tai niinhän sitä äkkiseltään luulisi. Päättäjät toivottavasti ovat tolkuissaan suurella hetkellään kun pitäisi äänestää... että edes ymmärtäisivät mistä onkaan kyse.
Alkoholimyrkytykseen saakka ryypätessä ei voi kuin kummastella järjen puutetta. Eikö mistään ole pääteltävissä, ettei se juoma juomalla loppunutkaan! Tolkku on ollut pois jo pitkänaikaa ja sitten seuraavana päivänä suljetaan nettimaailma, kadutaan oikein kunnolla. Aneet kun on ostettuna ja pää selvinneenä, jatketaan taas "nöyränä perustehtävässä". Voi helkkari. No, vähän vielä kun valehtelee, uskoo pian itsekin asian.
Toisaalta, on sitä pienempien firmojen kekkereissäkin kokeiltu, paljonko laarissa pulloja piisaa. Onhan sitä piisannut, siinä sitä Pirjo ja Yrjö ovat esittäytyneet pitkin ehtoota. Pahempia ovat kotikekkereissä viinanhimossa kieriskelevät persoonat, jotka eivät älyä tai kykene kotiin lähtemään ajoissa - jospa vähän vielä... on se vaan viisasten juomaa. Tai edes tolkunperäisten.
Aamulehdessä oli viikolla tällainen pätkis.
Joulun aika herkistää muistelemaan menneitä aikoja ja edesmenneitä sukulaisia. Kaikenlaisen puuhastelun keskellä tuli mieleeni toinen omista mummoistani. Tätä järkevää naista pidin ja pidän oppiäitinäni monissa asioissa.
Joulut lapsuuden mummulassa maalla, eläinten ja lumen keskellä jäivät hyvin mieleeni. Silloin oli aina kunnolla lunta pihaleikkeihin ja isompana lapioitavaksi pihateiltä. Joulun ajan valkeus on muistoissani, vaikka kuinka aika niitä kultaisikin.
Aikuisuudenkin jouluun kuului tämän mummulan touhuihin osallistuminen. Samoin siihen toiseen osin kolmanteenkin mummulaan. Elihän meidän suvuissa naiset pitkäikäisiksi, vaarit poistuivat takavasemmalle kymmeniä vuosia ennen muorejaan. Mutta mummot olivat ja pysyivät, mummot ja isomummo. Miespuolista isovanhempaa edusti mieheni isä, ukki, joka sinnitteli mukana kuvioissa aikansa. Joulun aika sitten mentiinkin mummolasta toiseen, syötiin urakalla riisipuuroa paikassa jos toisessa, maisteltiin piparit, lanttulaatikot ja kinkut. Vatsat pullollaan ehtoomyöhällä kuunneltiin jälkikasvumme ääntä siitä, milloin meille oikein pukki tulee. Olimmehan olleet tien päällä koko armaan aaton. Tulihan se pukki sitten aikanaan kun oli hieman levännyt ajotouhuistaan ja aloitettiin oma joulunviettomme.
Nyt kun mummot ovat poistuneet kuvioista yksi toisensa jälkeen vaarien perään jäljelle on jäänyt vain oma äitini. Tämä sataa ikävuottaan pikkuhiljaa lähestyvä muori ei enää jouluihimme osallistu, ei taida aika hänelle merkitä mitään. Muistisairaus jokapäiväisenä riesanaan estää osallistumisen joulunviettoommekin. Hänen yksi osallistumisensa päättyi katastrofiainesten partaalle. Sekoittihan koko paletin juhlahumu, kyläilypaikka ja lapset, joita tutuiksi väitettiin. Nyt on helpompaa kun sallimme muorin oleilla hoitokodissa omissa kuvioissaan. Ei ole pakko osallistua, kenenkään.
Hän ei itse asiassa milloinkaan valmistellut joulua. Kaiken teki hänen äitinsä, eli tämä ihana maatalomummoni maalta. Äitini ahdistui joulusta, inhosi muutenkin ruuanlaittoa ja kaikenlaisia kekkereitä. Turhanpäiväistä tohinaa hänen mielestään. Lahjoja hän hankki, jos innostui asiasta, yleensä ei kovinkaan korkealentoisesti aikaa niihinkään tuhrannut. Eikä ollut pelkoa pehmeistä paketeista hänen osaltaan. Tämä muori ei sukkia kutonut milloinkaan.
Mutta hänen äitinsä olikin toista maata. Siellä uuninkyljet punoittivat! Näin sähköhellojen aikakaudella olen usein miettinyt, kuinka maailmassa muori onnistui niitten kaikenlaisten leivonnaistensa paistossa. Suuren tuvan puilla lämmitettävän leivinuunin ainoa lämpömittari oli muorin oma käsi, jonka hän tuuppasi uuniin kainaloa myöten..."liian kuumaa vielä"... puhisi hän ja odotti sopivaa hetkeä. Sitten siellä paistuivat piparit, tortut ja vaikka mitkä. Aina tismalleen oikein.
Eräänä joulunalushetkenä jutellessamme muori sanoi, että olisipa mukava tehdä yksi juttu. Nimittäin hän ei ole ikinä ollut kuusivarkaissa. Jestas! Tämä kohtuullisessa iässä oleva tolkunperäinen ikäihminen toivoi pääsevänsä kokemaan vielä jännitystäkin.Mitäs jännää siinä on, että omasta metsästä kuusen hakisi?
Minullapa oli jo tämä aktiivimies olemassa, joten meillähän syntyi idea. Pakataan muori auton ja menoks! Tänä päivänä asia kyllä hymyilyttää.
Lunta oli kyseisenä vuonna haaroihin saakka auratun metsäautotien molemmin puolin. Siihen aikaan metsänomistajat päivystivät aattona metsiensä reunoilla juuri tällaisten kuusivarkaitten takia. Taatot kun lähtivät innoissaan joulukuusien hankintaan. Sinne taakse metsämaan mekin suunnistimme hämärtyvässä illassa.
Muori hyökkäsi kuin nuori hirvi lumiseen metsään. Huopatossut jalassa, mekko päällä. Tämä nainen ei pitkiä housuja ikänään pitänyt. Ei sopinut vartalolle kuulemma. Kopisteli kuusia, löysikin sopivan. Miespuolinen apulainen kirveen kanssa viimeisteli löydöksen ja sitten olisi pitänyt poistua saaliin kanssa. Kuului traktorin ääntä. Isäntähän se oli tulossa kierrokselleen. Katkaistu kuusi törkättiin näreikköön, kirves piiloon ja muina miehinä poistumista. Kylläpä oli isännän silmät suitsinrenkaina kun näki metsätiellä lumisen muorin hoppareissaan ja mekkosillaan tulevan vastaan. "Onpas kaunis metsä teillä, lumista ja hienoa katseltavaa"... tokaisi muori ohittaessaan äimistyneen hämäläisisännän. Jos siihen aikaan olisi muistisairauksia ollut olemassa niin muorimme olisi varmaan sellaisen leiman saanut. Ei tainut olla muita syitä metsässä kuljeskella noilla kymmenillä... miespuolinen apuri olisi voinut pitää kirveensäkin - ei sitä olisi tässä tilanteessa tullut huomattua.
Muina miehinä siis autolle ja odotuksen jälkeen isäntä kurvaili omalle savannilleen. Tämä rosvojoukko hippasi hakemaan kuusen ja kirveen. Vanha muori sai tiukasti istua autossa odottelemassa. Siitä kuusesta riitti iloa pitkään. Muorin mukaan paras kuusi ikinä. Ainakin se oli ikimuistoinen hakureissu hänelle. No, kyllä meillekin.
