Muistanpa aikoinaan kuulleeni, kun siirtokarjalaisia oli tulossa hämeeseen, miten se aiheuttikaan vääntöä paikallisissa asukkaissa. Mummu kertoi aitohämäläisenä niitä tunnelmia, joissa he silloin elivät. Pakko oli ottaa väkeä asumaan, halusi tai ei. Mummua suojeli asialta köyhyys ja tilanpuute.
Viereisen ison talon kohtaloksi niitä sitten koitui. Karjalaiset tulivat toppatakit päällä. Jokaisella naisella oli sellainen! Voi sitä ihmetyksen määrää... sieniäkin noukkivat ja keittivät niitä urakalla saunan padassa. Sekin vielä. Ja jokaisena lauantaina paistoivat niitä piirakoitaan.
No niin. ei sataakaan vuotta ole tarvinnut elää ja lähes kaikilla naisilla on taas toppatakit, sieniä keitellään hämeessäkin ja piirakoita saa maitokaupasta ellei osaa leipoa. Ihmeelliset ovat Herran tiet! Liekö asiaa kuitenkin auttanut edes jonkin verran se ajatus, että kyse oli sukulaiskansasta?
Kotimamua varmaankin saamme vielä sulatella samoin kuin edellistäkin asiaa. Vaikka olisihan tässä kotimaan ja meidän välillä ollut pari muutakin maata johon pysähtyä.
Vielä saa paljon vettä virrata....
Pikku likkana pidin itsestään selvänä, että täällä neljän oravan raitilla kulkee neekereitä. Niin heitä silloin kaikki sanoivat, ei haukkuakseen, vaan niin meitä oli aikoinaan opetettu. Siihen aikaan oli lakritsikarkeissakin kuvattu sama hahmo, puhuttiinpa neekerin suukoista...
Itse sen sijaan kummastelin kovasti, että täällä ei ollut lainkaan sotilaita, joihin olin kotinurkillani tottunut...Varuskuntakaupunki ja kansainvälinen opisto, minkä liepeillä sitten kukin kasvaa lapsuutensa.
Ainoan kerran muistan kuulleeni tarinaa siitä, kuinka eräs maajussi sai lievänlöysän hepulikohtauksen käydessään osuusliikkeessä makkaraostoksilla jättäen auton ovensa tavoilleen uskollisena lukitsematta. Palatesssa neekeri istui etupenkillä ja ilmoitti tulevansa samaa matkaa. Mutta mihin? Heilläpä oli kotikonnuillaan sellainen systeemi, kuulemma, että autoilija vei autottomia kotiin. Tämä ei viennyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti