Linja-autossa on tunnelmaa...

Pikkulikkana oksetti aina matka Hämeenlinnasta Hauholle. Silloin elettiin aikaa, jolloin tupakointi oli sallittua, autot vanhoja ja haisevia. Rämistellen mentiin mutkaista tietä. Vähän pelottikin, koska yleensä matkustelin yksistäni tämän välin jo ennen alakoulun alkua. Känniset ihmiset melusivat lauantain autossa, menin joskus "tanssilavavuorollakin", pelkäsin näitä viereen istuvia mölisijöitä kovin. Taisin olla vellihousu. 

Vaan henkiin jäätiin siitäkin matkailusta.

Viikolla ajelin keskikaupungilta kiertäen yhtä kaupungin vuokra-asuntoaluetta. Bussissa meitä vaaleaihoisia oli vähemmistö. Matkaseuruetta leimasi äänekkyys, paikkojen jatkuva vaihtaminen, värikäs pukeutuminen ja keskinäinen hämäläisyydestä poikkeava kommunikaatio. 

Vieressäni istuva entinen sairaanhoitaja paheksui menoa myös äänekkäiin kommentein. Hän ei hyväksynyt äsken tietokoneiden tuloa sairaalamaailmaan, mutta ei tätäkään asiaa. Että pitää vielä tämäkin elää. Ovista ja ikkunoista tulee tummia ihmisiä, Renkoonkin lähes sata nuorta miestä. Kyllähän sen tietää, mitä siitä seuraa... Niinkuin mitä, kummastelin. No! sinnehän ne raitille tuppaavat paikallisia likkoja hätyyttämään! 

Siinä vaiheessa minä onnetoinen uskalsin epäillä, että eiköhän perisuomalainenkin sadan miehen parvi nuoria, testosteronia täynnä olevia miehiä myöskin lähtisi etsiskelemään itselleen sopivaa seuraa hiljaisen kylän pieliltä. Tämä sitten aiheutti sellaisen puhinan ja köhinän, että epäiin hänen saavan jonkinlaisen sydänhalttauksen seuraavaksi.  Se nyt sitten on aivan eri asia, mitä suomalainen mies tekee suomalaisille. 
Just niin. Taas opin, vaikken sivistynyt.

Matka taittui kyllä sujuvasti kumppaneita seuratessa sekä kuunnellessa kommenteja tältä entisajan hoitotyön ammattilaiselta. Sepä olisi ollut hoitotyön aatelia, jos hänelle olisi joku tummempinahkainen potilaaksi sattunut.Joskus Luoja varjelee, tässäkin tapauksessa eläkkeellepääsy oli tapahtunut ajallaan.  

 Ohessa "Multiblue", vähän niinkuin teemaan sopien... 

Mikä ketäkin huvittaa

On mielenkiintoista ajatella kanssaihmisten, työkavereiden, sukulaisten ja tuttaviemme huumorikäsitysten kohtaamisia. Mikä minua huvittaa, ei välttämättä osu kohdalleen toisen kanssa... no, entäs sitten?

Huumorilla voi ällöttävästi loukata toista, kätkeä sanansäilään myrkyllisen iskun - ikäänkuin hauskan asian varjolla. Kukapa siitä nyt saisi loukkaantua kun vitsiä tässä puhutaan!

Miksi sitten aina pitäisi työpaikallakin olla "kivaa"? Miksi pitäisi saada valita ne hommat, jotka ovat "kivoja" (kukas tekee ne epämielyttävät hommat?) ja miksi aina pitäisi valojen olla värikkäitä ja musiikin soida? Kestämmekö sellaista hemmoa, joka ei naura jutuillemme, on omissa oloissaan, eikä syty aamun sarjakuvista mitenkään? 

Minua itseäni naurattaa tilannehuumori! Oletettavasti aina joskus osaan nauraa myös itsellenikin...
On aivan pakko kertoa seuraava tarina elävästä elämästä. 

Eläkeläismieheni ajelee minut aamuisin autollaan työpaikalle ja ilokseni noutaa vielä iltapäivällä kotiinkin. Niin oli sinä yhtenä päivänä suunniteltu, jolloin TÄMÄ JUTTU TAPAHTUI.
Iltapäivällä lähtiessäni työpisteestäni, olin aikamoisen uupunut. Silmät särkivät kuin TV-mainoksen naisella ja mielessäni vielä kävin läpi työasioitani ajatuksissani. 
Kuuliainen mieheni oli parkkeerannut autonsa jälleen paikoilleen. Ilahduin huomatessani mieheni löytäneen raitapaitansa kaapista ylleen. Vaatteessa kun oli ollut niin monta vikaa. 
Siinä minä sitten nakkasin apukassiani Volvon takapenkille... mutta! Silmäni sattuivat penkillä killottavaan lippalakkiin. (Mikäs perkuleen lippalakki tuo on?) Vilkaisin selkänojan yli kuskin penkille, josta minua tarkasteli aivan vieras mies! Oops!! 

Se on muuten äärettömän nopeaa toimintaa kun koettaa keksiä jotain kätevää selitystä tilanteeseen. Olin menossa saman vuotiseen, saman väriseen ja "meidän ruudussamme" olevan auton kyytiin. Sopertelin ensin jotain väärästä autosta, huonoista hoksottimisistani ja vaikka mitä.  Mies naureskeli, että hänkin hieman ihmetteli millä välillä vaimo oli uuden valkean takin hankkinut. Minulle valkeni tilanteen huvittavuus, olinpas tikahtua nauruuni. 

Nauruani lisäsi seuraavana päivänä molemmat työtoverini, jotka kertoivat iloisesti tervehtineensä "miestäni", joka osoittautuikin aivan joksikin muuksi henkilöksi. 

Viikon verran riitti hauskuutta tästäkin asiasta ja minulta kyseltiin tuppautumisistani vieraisiin autoihin. 

Kyllä minua sitten naurattaa kaikenlaiset opaskyltitkin, kuten tämä tässä:

... entäs kun olen rintasyöpäpotilas, saanko kahvini puoleen hintaan?

Vanhukset ovat varastokamaa

Vanhukset ovat varastokamaa, kirjoitin Hämeen Sanomissa 09.10.2015:


HäSa 03.10.2015 eläkkeellä oleva hoitaja kirjoitti hyvinkin osuvasti tästä tilanteesta, jossa vanhusten ja ikäihmisten hoito Suomessa on.

Täällä oman kotikuntani nurkilla koulutetaan lähihoitajiksi urakalla väkeä. Tämä on tietenkin hyvä asia, onhan lähivuodet tiedossa eläköityvien hoitajien osalta. Suurin ongelma tässä eläköitymisessä taitaa olla perusterveydenhuollossa, jossa vielä lähihoitajilla on tulossa hyvät työllistymismahdollisuudet. Kaikkia vakansseja ei olla muuttamassa sairaanhoitajan toimiksi.Kunta ostaa hoitopalveluja suurilta yrityksiltä, joissa valitettavasti voittoa tehdään osin vähäisen henkilökunnan selkänahasta repien.

Uusien hoitajien saaminen on kuitenkin tärkeää, mikäli aiomme oikeasti hoitaa jotakuta avun tarvitsijaa. Huolestuttavinta on se, että alalle koulutetaan pakkomielteen omaisesti henkilöitä, joista jo ennen ensimmäistäkään lähipäivää on nähtävissä soveltumattomuus alalle. Työssä olevien riesaksi tulee asennevikaisia, alkoholi- ja lääkeongelmaisia samoin mielenterveysongelmista kärsiviä. Heitä ei ole mitenkään testattu soveltuvuutensa osalta, eikä aina motiivitkaan siirtyä hoitoalalle ole kohdillaan. TE-toimistosta annetaan vain ohjaus hakeutua koulutukseen.  

Lasten kohdalla katsotaan hoitajiksi pyrkivän rikosrekisterit ja kaikki muu hyvinkin tarkkaan, mutta kun ikäihminen on taidoiltaan ja fyysisiltä voimiltaan saman tasoinen, onkin toinen ääni kellossa. Valvonta on aivan onnetonta.

" Aina voi olla lähihoitajana vanhusten hoidossa, ellei sitten muuta työtä saa" - näin totesi aikoinaan oman työhistoriani aikana nuoremmat alalle tulevat.

 Perusterveydenhuollossa työskentelee kuitenkin paljon hyviä ja ahkeria lähihoitajia. Minusta on todella surullista, että heidän ammattinimikkeensä joutuu näin ikävästi silmätikuksi. Aikoinaan perushoitajakoulutuksen päätyttyä lähihoitajaksi valmistuneet saivat käydä rankkaakin keskustelua omasta osaamisestaan. Nyt he saattavat vastata työryhmässä toiminnasta kaikenlaisten hoitoapulaisten ja vaihtuvien sijaisten seurassa. 

Se, ettei yksikössä kukaan "huomaa" mitään outoa, on varmasti sitenkin selitettävissä, että jatkuvasti vaihtuvat henkilöt työryhmässä eivät ryhmäännyt kuten kuuluisi. Jokainen satunnaiseen vuoroon tuleva tekee sen minkä osaa/viitsii ja hän, joka on siinä vuorossa se pitkäaikaisin ja vakituinen,  on varmastikin kiitollinen "että saatiin edes joku". Kun vuorossaolevat eivät tunne toisiaan juurikaan, kova kiire hoitaa edes perusasiat sillä vähäisellä porukalla, ei siinä juurikaan ehdi pohtimaan näkemäänsä. Mikäli jotain erikoista näkyy, saattaa miettiä, että kukas sitten tulee, jos...

Omalle omaiselleni tehtiin tyytyväisyyskyselyä nykyisessä hoitopaikassaan. Mikäli siellä olisi tapahtunut saman kaltaista, hänestä ei olisi sitä kertomaan, En nimittäin usko, että hänen juttujaan asiasta kukaan todesta olisi ottanut.

Päätelmä maailman menosta on se, että vanhukset ovat varastokamaa, säilytetään toistaiseksi. "Varastomiehinä" häärii sitten kirjava seurakunta, jonka pitäisi olla hyvin laajasti koulutettu, onhan ikäihmisten hoidossa otettava niin monta asiaa huomioon. Varaston valvonta onkin kaikesta päätellen sitten hevon siellä. 

"Entinen varastopäällikkö"