Syömään!

Viimeksi, kun meillä oli vunukat kylässä, heräsi keskustelu siitä, miksi pitää kursailla kun kutsutaan kahvipöytään tai syömään.
Meillä maalla kesäkekkereissä se näkyy varsin hyvin. Laittaessani ruokaa väki pyörii ympärillä ja juttelemassa, mutta kun kaikki on katettu, tämä samainen porukka katoaa kuin varpusparvi. Kutsun ja kutsun, eikä kukaan olisi se ensimmäinen. No, mikä tässä nyt sitten maksaa? Kursaillaan oikein urakalla. Missä onkaan  ammattikehtaaja, joka tulisi pelastamaan asian?
Tällainen ammattikehtaaja pitäisi olla jokaisessa sukutapaamisessa paikalla. Hän olisi se, joka menisi ekalla pyynnöllä ottamaan ruokaa ja kahveeta, mutta hän olisi myös se, joka uskaltaisi katseista huolimatta ottaa sen viimeisen kakunpalan. Juuri sen palan, jonka jokainen ympärillä olevakin haluaisi - mutta kun ei nyt  viitsi olla se ahnein.
Voi vitsi sentään, kyllä kuitenkin mieli tekisi...

Tein muuten gluteiinittoman kakun, ihan omin avuin "musta tuntuu, että tuo määrä riittäisi"- periaatteella mitaten...:

2 dl vettä
paketti taatelia
----------------------> keittele soseeksi
laita 150 g voita sulamaan joukkoon
lisää 1 banaani muussattuna
lisää 1 dl kermaa

sekoita 3 dl mantelijauhetta
1,5 dl perunajauhoa
3 rkl kaakaojauhetta
1 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria

ja lisää samaan kattilaan 

vuoka n. 1,5 l (tee täytekakkuvuokaan, saat mutakakun tyyppisen...)

paista 175 asteisessa uunissa 50 minuuttia

kermavaahtoa, vaniljajäätelöä, vaniljakastiketta tms... ynnä mansikoita. 

tässä ei meillä tarvittu ammattikehtaajaa... niitä oli omasta takaa. 

Sitten vielä löysin lehdestä "ylimääräisen laupeuden riemuvuosi" - jutun... siinäpä mietittävää kakun ja kahvin kanssa. Hmm..

... eikä se nyt liity tuohon alla olevaan mitenkään...

Muutoksista

Elämä on jatkuvaa muutosta, sanotaan. Sitähän se parhaimmillaan tai pahimmillaan on varsinkin työelämän myrskyissä. 

Kallispalkkaiset konsultit luovat visioitaan ja tutkivat porsaanreikiä organisaation sisällä. Aina on parantamisen varaa. Porsaanreikä oli sellainen sana, jota käytettiin laajasti eräässä isossa firmassa. Miespuolinen (luonnollisestikin) päällikkö epäili aina sopivin välein, että asiassa kuin asiassa on oltava joku porsaanreikä. Sitten kun näitä esiin nousevia porsaanreikiä ilmestyi oksennukseen saakka työtä tekevien korviin, tapahtui juuri, mitä sitten tapahtuikin.

Pikkujouluthan ovat tunnetusti paikka, johon vuoden aikana lataantuneet sanomiset sitten asetellaan boolin voimalla kaikkien kuultavaksi ja nähtäväksi. Niinhän se sitten kävi. Juhlat etenenivät suunnitellusti ja päästiin loppuhuipennukseen muutaman epäonnistuneen tiputanssin jälkeen, nimittäin  pikkujoulupukin tuloon lahjapusseineen.

Pienten lahjojen joukossa oli nimetty lahja tälle porsaanreikäbossille. Ja, arvatkaapas mitä! Hän sai kauniin purkillisen tuoreita, vartavasten teurastamon pojan paketoimia porsaanreikiä. Tähän sitten päättyi tarina porsaanreikä-jutusta siinä firmassa... 

Moni viettää työaikansa peläten muutoksen tuloa samalla toivoen, ettei mihinkään mistään kohdin kosketa. Vaikka työpiste lopettaisiin, on ainoa toivo, että saisi olla siinä missä on ja ettei tarvitsisi mitään uutta opetella. Ollaan kuin se kuuluisia venäläinen lossivahti työssään, vaikkei lossia ole ollut enää vuosiin...

Toisaalta, eipä sekään työryhmässä viehätä, että joku on ikuinen sähköjänis suoltaen ideaa ja muuttaen asioita mennen tullen. Yleensä hän on vielä kova puhumaan, tehostaen asioita käsin huitomalla ja on lisäksi aina oikeassa. Omasta mielestään. 

Tila on äkkiä täynnä ja väki miettii miten tämän tyypin kauniisti nostaisi oven toiselle puolelle kuin Retu Kivinen koiransa Dinon.

Tässä on meidän vieraileva persoonatreenarimme, joka tässä arjessa antaa panoksia jaksamiseen ...eikös olekin ihana? 

Mätkyt, mikä pirulllinen arpatuuri?

Tänään, tilille tulevien veronpalautusten aattona, on varmasti syytä puhua myös mätkyistä. Lehdissä oli juttuja julkkisten saamista kohtuuttomista mätkyistä. Samaan aikaan lähiostarilla pienemmän ansiotilin kuitanneitakin oli kulmat kurtussa, kun verottajalle ei mikään riitä.

Mätkyistä puhutaan kuin jostakin haudanryöstön yhteydessä tulevasta vitsauksesta, kuin sokea metsästäjä ampuisi nuolensa johonkin poloparkaan. Häneen, joka kaikkensa antaneena ei ole itse ymmärtänyt laskea pidätysprosenttiaan oikein ja siitä sitten koituu vielä tällainen perhanallinen vääryys. Mätkyt! Sitä surraan ja kirotaan, vuorotellen ja yht´aikaa. 

Äitini oli aikoinaan mestarisurija tässä mätkyasiassa. Muistan jo pikkulikkana ne puheet siitä mätkystä, joka voi kohdata kenet tahansa. Sitä ei siis voinut ennakoida, näin päättelin silloin. Mutta voi sitä riemua, kun mätkymestari ohitti äitini ja antoikin veronpalautuksia! Ihanaa, upeaa, mukavaa...muistan vieläkin sen sinisen filtin pehmeyden, jonka sain niillä "voittorahoilla", palautuksilla, joita tulla tupsahti odotettujen mätkyjen sijaan. Itseasiassa koko poppoomme sai omansa ja kääriydyimme mukavasti peittoihimme. Todellisuudessahan äitimuori itse ne peitot osti, vaikka meillä se tuntuikin voitonjuhlalta. Kerrankin oikeus voitti. 

Veronkalentereita painettiin joskus 80-luvulla ja niistä sitten seurattiin "kenen kanssa kannattaa seurustella". Sekin bisnes on mennyttä, netistähän löytää mitä vaan. 

Veroprosentin nosto kannattaa. Palautuksille maksettava korko on huomattavasti parempi kuin pankissa rahan säilyttäminen - no, kellä se sitten mitenkin säilyy...

Kyllä elämä on ihmeellistä, tänäänkin!

Tämä ei sitten mitenkään liity aiheeseen, oli vaan taas niin hervottoman hauska - kun hieman eläytyi aiheeseen...

Mukavia shoppailuhetkiä kaikille palautusta saaville ja syvin osanottoni mätkyjen kohteille.