... mutta tämä on totta kuin rotta.
Meidän kissa-ikäväämme on torjunut ja hoitanut kaikin keinoin tämä suloisen lutunen Herkko. Hän on eräänlainen ottopojan korvike, sitoutunut kuitenkin omaan perheeseensä makoisista suupaloistamme huolimatta. Niin olikin tarkoitettu, me vain hellimme.
Herkko kierteli päivittäiset kierroksensa täällä omakotialueella aamuin-illoin. Uskoisin, että hänellä oli vain muutamat talot, joissa poikkesi kehuja keräilemässä. Meidänkin kotimme oli yksi hänen armonsa hyväksymä pysäkki.
Nyt kun olemme olleet levottomasti itsekin lliikkeellä ja epämääräisesti paikalla, on tapaamisemmekin ollut harvalukuista. Tänään kuitenkin pysähdyimme kysymään Herkon "äidiltä ja isältä" onko kissa maalla kun emme ole viikkoon tavanneet.
Ette kyllä ikinä arvaa!!
Herkko oli viime viikolla raahautunut kotiin molemmat etutassut useasta kohtaa murtuneina, toisessa etutassussa lisäksi paha avomurtuma. Tämän takia on nyt hoidossa eläinsairaalassa, eikä hyvältä näytä. Tulossa on mitä ilmeisimmin etutassun amputaatio tai ... kuten epäilen, lopettaminen. Jotenkin ymmärsin kertomasta, että ovat jo valmistautuneet luopumaan Herkosta.
Mitäkö sitten Herkolle mahdollisesti on tapahtunut??
Oletusarvo vammojen perusteella on, että kissa on jäännyt molemmista etutassuistaan kiinni jonkinlaiseen ketunpyynti?? ansalankaan tai ketunrautoihin. Eläimelle tyypillisellä tavalla on sitten repinyt itsensä irti "nahkoineen".
Asumme cityssä n. 50 omakotitalon ryppäässä, emme salomailla kettujahdin paikoilla. Näillä pienillä kaupunkitonteilla ei kukaan koskaan ole kettuja jahdannut... ennen tätä.
Hui haatana.(ei sisällä kirjoitusvirhettä)
Mahtoi olla hirvittävät tuskat kissalla tuossa tilanteessa!
Asun kaameiden ihmisten lähellä, olen sanaton.
...
oli elämäni ympyröissä viinapiru valloillaan. Iso musta oli se, joka oli kait pahin - isoääninen ja pelottava. Tukka roikkui päässä, räkä lensi ja ilmassa sinkoili kaikki sielunviholliset. Näin joka viikonloppu.
Työssäkäyvien rankkaa työviikkoa helpotettiin perjantai-sunnuntaikuurilla. Työssäkäymättömät sen sijaan saattoivat valita päivänsä miten lystäsivät.Sitä voisi nyt kutsua tissutteluksi...tai ikikänniksi.
Lapsena luulin, että viina oli aina yhtä kuin Koskenkorva. Pullo istutettiin aina keittiön pöydänjalan viereen. Sen kun sieltä hoksasi, ymmärsi hyvin pian oman paikkansa. Paikka, joka ei ollut loppujen lopuksi missään ja oli kovin tuulinen. Lapset olivat aina tiellä, pahanteossa ja yleinen kulukohde. Ei kovin hääppöistä eloa se.
Iso musta muuttui perjantaisin iltaa kohti aina touhukkaaksi. Talkoot olivat hänen mielipuuhiaan, tai ainakin niiden järjestäminen. Talkooviinat juotiin isolla mölinällä pääsääntöisesti ennen minkään homman alkua ja kohta väki makasi ellun kanana pitkin tanteretta.
Mutta sitten kun siitä tokeni, iso musta haki meitä mukulia tekemään "pikku askareita". Talkooväki oli näet hipsinyt koteihinsa, eihän siellä enää ollut mitään tarjottavaakaan.
Sellaiseksi pieneksi askareeksi laskettiin mm. kivien hakeminen betonivaluun portaita tehdessä tahi sitten takan purkamisen yhteydessä tiilien kantaminen pihalle. Kellonaika vaan oli sellainen, ettei pihalla mitään nähnyt, oli yleensä aamun puolelle menossa. Ison mustan aikataulussa taisi olla varhainen aamu. Muualla mukulat vetelivät unia peittojensa alla, meillä tehtiin remppaa.
Yön pimeydessä ison mustan karjahdukset olivat kyykäärmettä pelottavampi juttu. Sinne metsään syöksyimme kiviä kopeloimaan, vaikka päiväsaikaan kiersimme kivikot kaukaa.
Portaiden valu jäi hieman kesken- joiksikin kuukausiksi. Iso musta lähti hiukopalaa syömään kesken kaiken ja torkahti sohvaansa. Aamulla hän ei sitten enää muistanut koko jobiaan.
Kun se suuri takka kun purettin yöaikaan, asiaa vaikeutti se, että kyseinen tiilikasa on lämmitetty hetki aiemmin. Juopuneen takanlämmitys on tehty huolella, tiilet olivat polttavan kuumia. Niitä me muksut rahtasimme pihalle toppatakit käryten. Iso musta oli päättänyt laittaa öljylämmittimen siihen paikkaan. Ainoa haitta oli se, ettei kyseistä aparaattia oltu vielä hankittukaan ja talvi oli päällä... mahtoi ison mustan vaimo ihmetellä asiaa kun tuli yötyöstä kotosalle. Vaikkakin, taisi olla ihmettelynsä lopettanut jo vuosia aiemmin.
Tämä oli rakentamiseen ja kunnostukseen liittyvä perjantain huvi, lauantaiyönä sitten yleensä iso musta kuulusteli läksyt. Hänelle oli aivan sama, mitä koulussa oli opetettu ja kuinka pitkälle luokan kanssa edetty. Hän kysyi minkä känniltään kykeni. Siinä oppi lukemaan kirjaa sieltä täältä jo pitkälle etukäteen ja toivomaan, että kysymys löytyisi tutulta, jo luetulta alueelta. Muuten sai istua pänttäämässä asiaa uutta kuulustelua varten. joka tuli tai ei, känniasteesta riippuen. Iso musta oli sukua ja pelkäsi häpeää, jos en osaakaan läksyjä. Omat mukulat saivat olla rauhassa tältä asialta.
Lapsena päätin kokemani perusteella hyvin monia asioita, eikä päätöksistä ole tarvinnut luopua. Elämä sellaisena pienenä tunnelman kannattelijana oli raskasta aikaa. Aina piti seurata minkälaisia ilmeitä joku asia herätti tai milloin piti lähteä piiloon istuskelemaan. Monta yötä vietimme trendikkäästi ulkona, koska turva oli siellä pimeydessä kun sisällä myllersi.
"Kaikkea se piru hullulla teettää"... näin sitä asiaa kommentoitiin silloin. Siinä se traumaterapia.
Maalla oli paratiisini, sinne pyrin aina kun oli mahdollista.
Mummola on turvasatama ja siellä tuntui jopa Emmental-juusto makoisalta.
Lapsuudessani näitä tiedotuksia luettiin radiossa ja se aina säväytti. Mitä on tapahtunut! Tällaisena aikana, jota nyt elämme on varmasti kummallista ajatella, että aivan taviksen tasoisia kansalaisia tavoiteltiin radiossa. Puhelimet olivat vielä kiinteitä, eikä niitäkään ollut joka torpasssa. Reissussa oltiin silloinkin ja elämässsä tapahtui. Tuskin ne yhteydenottopyynnöt olivat mihinkään mukavaan tapahtumaan liittyviä....
Meidän pohjoisen turneemme kuukkeleiden maailmaan alkoi kuitenkin Joensuusta. Sinnepä oli matkaa...
Savonlinnassa muistin alakoulun luokkaretken ja yöpymisen sisävesialuksessa. Kerni(muovi)pinnoitteiset laverit ja kertakäyttölakanat. Tuleva tuhkarokko silmätulehduksineen. Olavinlinnaankin mentiin silloin paatilla. Hieno reissu!?
Nyt oli hienoa ruokapaikan nuoren tarjoilijan paikallismurre, jolla hän meitä ilahdutti. Ruokakin oli erinomaista.
Joensuu oli minulle myös vierasta aluetta. Meillä nuorison edustaja opiskelee siellä ja syystäkin pukkasimme itsemme sinne kyläilemään.
Täällähän oli vaikka mitä...
Botaniassa oli upeita perhosia,väri- ja kokovalikoimaa riitti. Suosittelen käyntinne kohteeksi.
Voi, kun olis viulu...
Niin, ja siellä Joensuussa oli kahvila nimeltä Hyve ja Pahe.....siellä sitten syömään niitä suklaakakun viipaleita, niistä ei valo paista läpi.
Joensuussa lueskelin paikallista Karjalan heiliä ja siellä oli monenlaisia tarinoita, hyvä juttu etenkin kouluruokailusta. Lehtikuvassa muutama nuori neitonen, joiden lautasille oli eksynyt hieman perunaa, näkkäri ja lasi vettä viereen. Ruoka kun oli "outoa".
Toimittaja ehdotti, mitä jos koulun matematiikan tunnilla laskettaisiin seuraavalla kerralla "ilmaisen" kouluruuan todelliset kustannukset per oppilas. Arvostaisiko sitä sitten enemmän? Oikein hyvä idea, kannatan.
Yövyimme hotellissa ja hämmästyin sellaista seikkaa, että siivousta ei tehdä hotellivieraiden vaihtuessa nurkasta nurkkaan, paitsi jos pyydetään "allergiasiivousta". Laukkuni nimittäin heilahti permannolle ja tavarat menivät mikä minnekin. Löysin vuosisadan villakoirat häntineen... oli kiva kerätä omaisuuttaan. Rahit ja jakkarat olisi pitänyt pitää paikoillaan. Tämä siivoustyyli on kuulemma normaalia. Kyse ei ollut mistään pikkuhotellista vaan laadukkaana pitämästäni ketjusta. Kaikenlaista.
Muuten oli mukava huomata, että aamupalalla löytyi paljon paikallisia herkkuja. Leipääkin oli osattu tilata ei-vaasanvaasanilta. Muikkuja, karjalanpiirakoita...
Sodankylässä oli linja-autopysäkit näin somia... samalla mallilla oli joitakin postilaatikoitakin tehty. (Eikä graffiteja)
Puolukoitakin poimimme talven varalle näillä kulmilla. Kunnon tauko on aina paikallaan kun reissussa ollaan.
Saariselkä oli entisensä, ellei vieläkin isompi. Se alkaa muistuttaa pohjoista mallia etelän turistikohteesta. Kaupunki keskellä ei mitään. Toinen toistaan suurempia hotelleita nousee alueelle, suuria kelohonkamökkejä rinteillä, varsinainen valokylä. Paljon turisteja ulkomailta, japanilaiset ostavat kassit pullolleen vaellusvarusteita ja ihailevat avaruutta Kaunispäällä. Kaunispään munkkikahvit pitää kaikkien kokea. Munkeilla on kokoa, taas jaksaa olla keskellä villiä luontoa.
Hotellit olivat ääriään myöten täynnä. Mekin saimme huoneen vanhasta siivestä, jossa verhot olivat samat kuin kaksi vuosikymmentä sitten. Pöytäpuhelin oli vanha Siemens 70-luvulta, ei bideetä... askeettista. Silti reissumme kallein huone! (Emme varaa etukäteen mistään mitään, menemme aina tuulenhuuhtomina... ja saamme mitä on jäljellä)
Yksi yö meni ulkonakin.
Lappi on silti näkemisen arvoinen.
... ja sinne pitää palata aina uudelleen!
Talenttijoukkueestani on pyrkimässä esille Pate Paksuniska. Annetaanpa tilaa!
Pate Paksuniskoja löytyy jokaisesta suvusta, uskallanpa niin väittää.
Sellaisia tasapaksuja, persjalkaisia punakoita perusmiehiä.
Pate omistaa keskimäärin kaksi kravattia ja saman määrän pukuja. Ne kaksi kravattia löytyvät takuuvarmasti ovenkahvasta valmiilla solmulla - lähtövalmiina. Tumma hautajaisiin ja vaalea versio sopinee sitten kaikkeen muuhun. Puvuissa hän noudattaa samaa linjaa. Valkean kesäpuvun housujen läpi kuvastelevat tummat black horsetit, kuka sitä toisen takapuolta vahtimaan...
Inhottavaa puuhaa hänestä ovat vaatekaupoissa käynnit. Niihin hänet raahataan äidin tai vaimon toimesta niska-persusotteella, mutta ulospäin hän pomppii itse pientä loikkaa. Vaatteen valinta toimii yleensä tempaisuperiaatteella, mitä niitä nyt koettelemaan. Hinta se on mikä sanelee valinnan.Paten ostotottumuksia ohjaa myös se, että entiset kuteet ovat aivan hyvät.
Sukujuhliin valmistautuminen ja "narun kaulaan" laittaminen on työtä ja tuskaa. Paksuniskan suvussa kropan malli on sellainen, että harva paita istuu kaulan ympärillä, kravatista puhumattakaan. Koska solmut ovat jo valmiina, on "narun" pituus se, mikä on. Yleensä lippa töröttää ison vatsan päältä etuviistoon.
Kravatti on myös se pirun "naru", joka juhlien loppuehtoosta löytyy auton takaikkunalta, kauluspaidan eka nappi on ollut auki jo tunteja. Paidan helmus pyrkii ylös, liputtaa juhlaa sekin.
Muiden mielestä lystikkäät jouluisina lahjoina ilahduttavat Mikki Hiiri ja hirvisolmiot Pate pitää alkuperäiskääreissään vaatehuoneen perähyllyllä. Sellaista hupitilaisuutta ei vielä ole syntynytkään, että hän sellaisen kaulaansa kietoisi! Poiskaan ei heitä, lahjoiksi saatuja.
Mahdollisten vävyjensä pukeutumista ja kravattivalintaa Pate kuvaa kriittisesti: "Riikinkukkoja, joilla on pilkki korvassa".
Mitä muuta voisi Pate Paksuniskasta kertoa? Terveydentilaansa hän on vaalinut grilliruokien tarjonnalla, lääkkeenä on vain munanappi. Osuvampi kohde lääkinälle olisi verenpaineessa sekä kolesterolissa.
Pate Paksuniska on yleensä suvun koijari. Hän, joka keksii aina jokaiseen kekkeriin omat juttunsa. Hyväntahtoinen ja välillä väärinkin ymmärretty hemmo. Peräkammarin pojaksi jää usein samettihousuinen Pate.
Uneton ... ei nukuta... eikä vieläkään nukuta...
Tuttua, kun sitä jatkuu yöstä toiseen.
Sumussa ja humussa, väsyneenä ja kelloa tarkistellen.
Töihinkin pitäisi jaksaa nousta parin tunnin päästä.
Apua!
Parin valvotun yön jälkeen tuli mieleeni edellinen, tuo todellinen unettomuuskauteni. Kohta puolisen vuotta olen nukkunut oikein hyvin, se on kuin lahja ja olen asiasta hyvin kiitollinen.
Se aikaisempi elämä otti niin hengen päälle ettei hyväkään tosi.
Mitä se silloin olikaan? Silmän puolitangossa hiipparoiden nukkumaan, oletusarvona tietysti, että kylläpäs nyt nukuttaa. Välillä nukuttikin, sitten juuri ennen simahtamista se tapahtui!
Muistipoliisi hyökkää unen käsikirjoituksen marginaalista kyselemään:
"Ekkai sä ny vaan nukkumaan ala!!
Onks kaikki jutut hoidettu? Mitäs meinaat sillekin asialle tehrä?"
Siinähän se sitten. Unien käsikirjoitukseni sivu oli taas tabula rasa, en näekään ihania, elvyttäviä unia. Enkä mitään. Alan vatkata asioita, joiden merkitys yön pimeinä tunteina saavat siivet, muuttavat muotoaan muurahaisesta mammutiksi. Toisinaan (sekin pitää muistaa) ratkaisukin löytyy. Tästä syystä pidin kynää ja lehtiötä yöpöydällä - aamulla ei ratkaisuja tullut mieleen. Korkeintaan ajatus siitä, että taas pitää jaksaa tämäkin päivä ja jospa tätä unettomuuutta jatkuukin pidempään - miten jaksaisin? Unettomuudesta oli vaikea puhua kellekään, koska tuntui, ettei kukaan muu kärsi tällaisesta vaivasta. Hoitajakoulutus ei asiaa auttanut, potilashan olin itse. Kelle siitä olisin puhunutkaan??
Sänky muuttui paistinpannuksi, peitot ja tyynyt olivat vääränlaisia - oli lähdettävä evakkoon. Huonoina kausina oli aivan sama millaiset olivat "unihygienia"-asiat, niillä ei ollut olooni vaikutusta. Kaikki oli nupin sisällä. Ei vaan nukuta.Päivällä sitten valvomisesta rytmihäiriöitä. Elä siinä sitten. Elää piti sen vieruskaverinkin, joka eli yöelämäänsä vatkaimen vieressä...
Onni on siis siinä, että saa nukutuksi kunnon yöunet, joiden elvyttävä vaikutus on niin merkittävä. Ennen sanottiin sen olevan kuin rahaa laittaisi pankkiin. Olen aivan samaa mieltä. Tämän puolivuotiskauteni energisemmän jakson olen kokenut hyvin nukuttujen unien jälkeen, ehdin "kylälle ja kirkolle", teen asioita, joita ennen vain suunnittelin mutta ennen kaikkea - voin hyvin!
Tämä nyt kokemani johtuu (uskoakseni) puhtaasti jomottavista nivelistä sekä ihmeellisistä kipeytyneistä piilolihaksista aivan oikeiden töiden jälkeen. Muistipoliisi ei nimittäin huutele enää mitään, on varmaankin siirtynyt jonkun toisen henkilön unikäsikirjoituksen marginaaliin kummittelemaan.
