Kerrostaloelämää

Kuvitteellisen tarinankerrontapitäjäni, Lotikonlahden,  kerrostaloalueella asuu tämä(kin) perhe. Samantapaisia sakkeja voisi sijoitella minne tahansa.

Perheen päänä, omasta mielestään, häärii Pave. Hän on jo pitkään ollut kokopäiväinen koti-isä. Osin vaimonsa harmiksikin.   Pave jäi työttömäksi jo vuosikausia sitten. Suivaantui työnantajaansa ja päätti, että hän on tilinsä tehnyt. Tässä lupauksessaan hän on sitten pysynytkin. Muista lupauksista ei tietoa, eikä niitten pitävyydestä.

Pavesta on kehittynyt vuosien saatossa varsinainen kerrostalokyttääjä. Lajinsa aatelia tämä mies, ohittaen monta naista. Hänen henkilökohtainen savanninsa on taloyhtiön parkkipaikka. Autottomana henkilönä hän katsoo oikeudekseen jättää muille ohjauslappujaan vääristä pysäköinneistä, pihaan kuraa tuovista autoista, tai muuten häiriöllisestä menettelystä hänen parkkialueellaan. On muutamaan kertaan onnistunut raapimaan kehoituksia noudattamattoman autoilijan auton ovea.Pitää aina välinettä mukanaan, varoiksi.   

Käsinkirjoitetut ohjauslaput pääsääntöisesti vakiasukkaita hymyilyttää. Niiden äidinkielellinen anti on hupaisaa ja uskoisinpa alakoulun lehtorien käyttävän niitä mielellään mallina virheellisestä tavasta ilmaista itseään. Suomea se sittenkin on. 

Vaikuttaisi kuitenkin siltä, ettei Pave ole viinamäenmiehiä. On vaan muuten tärähtänyt, kaikki muumit eivät ole laaksossa, eikä terävin kynä penaalissa, tai miten nyt kukin sen haluaakaan ilmaista. Saattaa tosin olla, mitä talossa hieman kuiskitaankin, että Pave kuitenkin ottaisi kuppia silloin tällöin. Joku senkin olisi nähnyt.  
Joka tapauksessa, hän on Persoona, joka vuosi vuodelta käy isommin kierroksin. 

Jos Lotikonlahdelle ja tähän taloon tuleva vieras erehtyy viemaan autonsa ensin parkkipaikalle ja lähtee sitten viereisellä tontilla olevalle kaupalle ostamaan tuliaisherkkuja repeää Pave oitis. Hieman kestää, kun hän ikkunastaan tämän virheen huomanneena juokseen portaat alas rynnäten onnettoman virheentekijän perään kaupalle. Sielläpä riemu repeää. HÄNEN talonsa parkkipaikkoja ei ole suunniteltu kauppakäynteihin. Ei auta selitys siitä, että vierailu tapahtuisi samaan taloon. Mellakka jatkuu. Kauhean näköinen on Pave, Silmät leimuavat, rasvainen tukka roikkuu, sylki lentää perkeleitten mukana. 

Varsinainen perheen pää on kuitenkin Kepa. Hän vahtii omalla tavallaan omaa savannitilkkuaan, sitä kerrostaloneliöönsä, jossa elää perheensä kanssa. Isännöitsijän lempilapsi tämä ikivalittaja kylmien pattereittensa keskeltä.Ei Kepakaan käy työssä, kun ei kerran Pavekaan. Tasapuolisuutta tämäkin.
Kepalla on kangaspuut ja hän kutoo päivät päästään poppanoita. Kokee olevansa tekstiilitaiteilija. Väärinymmärretty luonnollisesti ja työt vielä markkinoimatta kansainväliseen myyntiin - tai edes Lotikonlahden kirpparille. 
Kepa on käynnyt joskus kansalaisopiston tyylikurssin värien merkityksestä pukeutumisessa. On kuulemma löytänyt oman itsensä. Vartalonsa hän kuitenkin on hukannut ainakin vuosikymmen sitten.Tämä värikäs talitintti huomioidaan aina kunnanvirastoissa asioidessaan. Ehkä äänekkyyskin on osana? 

Rapussa jyristelevät kaksospojat, Tiku ja Taku, ilahduttavat monen vuorotyötä tekevän nukkumisrytmiä. Kymmenvuotiaat ovat onneksi edes osan viikosta koulussa,  ravaavat koulun, kaupan ja kodin väliä tapellen rattoisasti mennen tullen. Veljesrakkautta se taitaa olla, mutta kun sitä riittää - huokaa jotkut jo talossa. Muun ajan he painivat sisätiloissa tai pelaavat jotain, johon kuuluu välillä suuria karjaisuja. 

Karjaisuihin osallistuu myös perheen isoveli Hessu. Tämä hontelo pojanverso on jo 17- vuottaan jättänyt. Olminvaalea yövalvoja, hernekeppi. Hessu käy amitsua, silloin kun jaksaa. Ei nappaa autopuoli, johon tuli mentyä vahingossa.Sehän on sitten muitten syy, se valinta. Poika asuu valtaisan vaatevuoren, ruokaan liittyvien paperien, kansien ym.  keskellä, haisee happamasti ainakin nuorelle testosteronille, jonka ansiosta käy välillä notkumassa ostoskeskuksessa. Edellisiltainen vesipesu olisi paras suositus onnistumiseen niihin yrityksiin lähestyä ikätovereitaan - naispuolisia. Hessusta kuulemme vielä, hän löytää itsensä seuraavan kymmenen vuoden isään aivan muualta kuin autoalalta. - Tyttöystäväkin löytyy, mikäli suihku löytyy.

 Tällainen tapaus tällä kertaa. Omanlainen, omakutoinen perhe.

Sukua tutkin edelleen, Siellä on kaikenlaista nähtävää ja opittavaa...  vaikkapa tämä nimien antaminen. Anna- niminen tyttö elää jokusen vuoden, kuolee. Nimi viivataan perheluettelosta. Syntyy toinen tyttö. Hänelle annetaan Annan nimi... tai jos perheen äiti kuolee ja tulee uusi emäntä, jonka kanssa lapsia syntyy. Lapsen nimi voi olla sama kuin edellisessäkin kattauksessa kuolleen lapsen nimi. ota siitä sitten selvää, kuka esiäiti on kenenkin äiti ollut aikoinaan... ja minä kun luulin, että nykypäivä sotkee perheitä. 

Ihmisten kuoria varastoituna

Siellä niitä taas oli, ihmisen kuoria varastoituna pörssiyhtiön tiloissa. Eipä tienneet nämä, osa jo kolmekin sotaa eläneistä, joutuvansa tämmöiseen tilaan ja paikkaan.

Usein ikäihmisten hoitolaitoksissa suoritetaan kaikenlaista "järkeistämistä" sisustuksessa ja viihtyisyydessä varsinkin silloin kun liikkeellä on näitä saneeraajia, jotka asettelevat kaiken uuteen uskoon. Kielloista tai ohjeistuksesta välittämättä.

Se, mikä sitten viihtyisyydessä menetetään, näkyy varmasti omaistenkin vierailutiheydessä. Ankea ympäristö lisää omaisen ahdistusta ja sopeutumista tulevaan tilanteeseen.  
Oma äiti tai isä on jo muutenkin "menetetty" taudeilleen, muistisairaudet varsinkin hävittävät loputkin omaiset käynneiltään. Eikä niitä ystäviä tai tuttaviakaan ole enää liikenteessä, vointi huono - ovat hoidossa tai kuolleet. Yksin oot sinä ihminen, ei siinä aina auta taulutkaan seinillä. 

Nämä muistisairaat ihmiset ovat enää oikeastaan ihmisen kuoria. Muistuttavat sitä äitiä tai isää ulkoisesti, mutta sisus on jotain muuta. Yleensä ei mitään. Monesti sitä mietin, että muistaako hän käyntiänikään... jos muistaa, kuinka pitkään?

Mitä siellä laitoksessa sitten päivän aikana tapahtuu?? Miten arki tai pyhä eroavat toisistaan?
Puetaanko viikonlopuksi vähän paremmat vaatteet mahdollisesti? Pääseekö suihkuun vain kerran viikossa? Onko pyhäruoka erilaista muihin päiviin nähden? Entä, mitä virikkeitä on saippuan ja sopan lisäksi?

Olen seurannut nyt kolmisen vuotta omaisen näkökulmasta hoitoa laitoksessa, kokemusta on pitkästä työurastakin samalla alueella. Huolestuttaahan tämä nykyinen suunta. Väkeä vähennetään kaiken aikaa, työvuoroissa on kaikenlaisia päivän tähtiä sen minimiehityksen täyttäjänä. Edes kielitaito ei aina riitä muuhun kuin hymyilyyn. Hyvä sekin. 

Vanhusten pukeminen tuntuu olevan nuorille hoitajillle mystiikkaa. Ei ehkä osata ajatella, että itselläpä se verenkierto on vielä huippuluokkaa kun vetää vajaalla miehityksellä huoneesta toiseen, toista tuon muorin kintut. Aulassa istuskeleva lähes satavuotias nilkkasukissaan kärsii kylmistä sääristään. Ei tule pitkislahkeita apuun pyynnöstä huolimatta. Tuntien istuskelu vetoisassa tilassa, ovet aukeavat jatkuvasti ja väkeä tulee sekä menee. Ilmastointikin on (onneksi) päällä.

Surullista. Istutaan ja tuijotetaan toisiaan, ne jotka vielä tuijottavat. Miespuolinen sotapäällikkö yksikössä on hoitonsa aikana lääkitty "yhteistyökykyiseksi". Eipä ota enää askeltakaan, istuu ja toisinaan vielä paljastaen hurjan luonsa päästää karjahduksen. Lyhyessä ajassa tämä maaseudulla asunut fyysisesti hyväkuntoinen hoidettava on muuttunut tahdottomaksi, kuolaavaksi, haaravyöllä pyörätuoliin köytetyksi paketiksi. Lääkkeellä nitistetään luonto pois - auttaa, kun ei ole elävää ihmistä antaa tilannetta rauhoittamaan.  Ei näy hänenkään omaisia... niin on ukko muuttunut.

1990-luvun puolessa välissä kävin kaikenlaisia koulutuksia kuinka muistisairaita oikeaopppisesti hoidetaan ja millaisiin hoitopaikkoihin heidät tulisi sijoittaa. Miten heitä kohdellaan, lääkkeettömät hoitokeinot ja vaikka mitä! Puhuttiin hoitajien merkityksestä ja siitä tunnelmasta, joka hoidettavien aistittavissa on. Puhuttiin miljööterapiastakin, joka olisi kaikkien tilaan tulevien aistittavissa. Eikä se tarkoita ainoastaan yhteensopivia tyynyjä ja peittoja, vaan sitä tunnelmaakin jossa yksikössä eletään. Olin erittäin innostunut aiheesta ja kävin kuuntelemassa montaa gurua, jotka aiheesta puhuivat. Yksiköitä perustettiinkin, meni hyvin jonkin aikaa. Sitten tuli vaihe, että kaikki hoidettavat sekaisin - sinne minne sopi. Siitä sitten syntyikin sellainen soppa, ettei paremmasta väliä. 

Omaisena (ammattikoulutettunakin) tämä on rankkaa. Ei voi aina muutosta vaatiakaan, tyhjää saa pyytämättäkin. Kun sitten kuitenkin pyydät, muutut häiriköksi. Pelottaa vanhuksen osa, "maksaako" hän jotenkin näistä valituksista, miten häntä sen jälkeen kohdellaan!

Sitten kun meistä on enää kuori jäljellä, olemme myös oikeutettuja saamaan kunnioitusta ja arvostusta osaksemme. Vaikkakin ennenmuinoin sanottiin, että sisus on tärkeämpi kuin kuori...Mehän tämän lystin kuitenkin loppupeleissä maksamme. Vaan emme osaa vaatia. Toivottavasti kaikilla on joku, joka toimii puhetorvena, asianajajana, huolehtii ja muistaa. Kun itse ei muista.

   

Voi vitsi, mikä päivä!

Huokaisu on meille kaikille asiakaspalvellua tekeville tai tehneille tuttu juttu. Kotiin päästyämme toisinaan kykenemme enää hampaitamme narskuttamaan. Parhaina vuosinani asiakashan oli aina oikeassa...

Pitkä asiakaspalvelu-urakkani aika kehitti silloisen työryhmäni kanssa hupaisan työnohjauksellisen ajatuksen  päivästä, jolloin saisimme sanoa juuri mitä asiasta ajattelemme - ilman mitään seuraamuksia. 
Tämä keskinäinen hupailumme tapahtui "mitta täyteen" - päivän jälkeen kahvihuoneessamme, muitten kuulemattomissa.  Siinä me sitten istuimme asiaa puimassa... "sille yhdelle minä kyllä sanoisin, että lopeta jo kitinät! " ..." jaaha, taas sitä tultiin, mikäs nyt on valmiiksi pielessä??"  ... "mikä piru rouvaa riivaa, kun pitää aina olla nyppimässä kaikkea?" .. näistä ajatuksista se sitten lähti. 
Puitiin karvahattuvärjätyt kampaukset ja nämä tikkana kärkkyvät vanhat rouvat, joilla oli aina kiire jonnekin, vaikkei heitä varmaankaan kukaan missään odota. En minä ainakaan odottaisi. Aina olisi pitänyt ohittaa jonossa joku toinen. Ja korvauksia, niitä pitäisi aina olla saamassa - asiasta kuin asiasta. Tienaamistapahan se sekin on.

Miehiä oli valittajissa ja sapenkorventajissa vähemmän. Heidän taholtaan se oli sellaista hieman vihjailevaakin touhua... "jos olisin nuorempi niin... niin mitä?  ... jos pitää riisua, otetaanko housut pois??... (no, jos keuhkonne ovat siellä alhaalla niin ottakaa toki housut pois..." ) Viimeksi mainittu asia liittyi hieman työhömme...

Meidän terapeuttisen istuntomme aikana nauroimme kylkemme kipeiksi, kun jokainen vuorollaan "oksensi" itsestään ulos hahmon, jonka näkeminen toi iholle kylmänväreitä eikä asiakaspalveluhymyä ei tahtonut enää yltää silmiin saakka. Sen hetken aikana saimme sanoa juuri ne tunteet ulos, jotka sappea korvensivat. Emme loukanneet asiakkaita, eikä kukaan ulkopuolinen tiennyt tästä terapiaistunnostamme. 
Mutta meillä oli tilanne puitu hauskalla tavalla ja pystyimme taas kohtaamaan niitä silloin niin haasteellisia henkilöitä.

Oma lukunsa silloin oli puhelimessa huohottajat. Alussa sinisilmäisyyteni takia lankesin itsekin kertaalleen ansaan... luulin asiakkaan kärsivän kipuja. No, jonkinlaista kaiverrusta taisi kyllä ollakin... vuosikymmeniä sitten vielä punastuin - ajatella. 

Tällaisista asioista varmaankin syntyvät ne sketsien hahmot, joille sitten nauraa koko kansa. Lapset holkkuavat sanontoja pihoilla ja toreilla... 

                Loppuun taas Fingerporin ikääntymisestä kertova juttu... iloksenne.

                                                  Oikein hyvää naisten päivää!!