Usein ikäihmisten hoitolaitoksissa suoritetaan kaikenlaista "järkeistämistä" sisustuksessa ja viihtyisyydessä varsinkin silloin kun liikkeellä on näitä saneeraajia, jotka asettelevat kaiken uuteen uskoon. Kielloista tai ohjeistuksesta välittämättä.
Se, mikä sitten viihtyisyydessä menetetään, näkyy varmasti omaistenkin vierailutiheydessä. Ankea ympäristö lisää omaisen ahdistusta ja sopeutumista tulevaan tilanteeseen.
Oma äiti tai isä on jo muutenkin "menetetty" taudeilleen, muistisairaudet varsinkin hävittävät loputkin omaiset käynneiltään. Eikä niitä ystäviä tai tuttaviakaan ole enää liikenteessä, vointi huono - ovat hoidossa tai kuolleet. Yksin oot sinä ihminen, ei siinä aina auta taulutkaan seinillä.
Nämä muistisairaat ihmiset ovat enää oikeastaan ihmisen kuoria. Muistuttavat sitä äitiä tai isää ulkoisesti, mutta sisus on jotain muuta. Yleensä ei mitään. Monesti sitä mietin, että muistaako hän käyntiänikään... jos muistaa, kuinka pitkään?
Mitä siellä laitoksessa sitten päivän aikana tapahtuu?? Miten arki tai pyhä eroavat toisistaan?
Puetaanko viikonlopuksi vähän paremmat vaatteet mahdollisesti? Pääseekö suihkuun vain kerran viikossa? Onko pyhäruoka erilaista muihin päiviin nähden? Entä, mitä virikkeitä on saippuan ja sopan lisäksi?
Olen seurannut nyt kolmisen vuotta omaisen näkökulmasta hoitoa laitoksessa, kokemusta on pitkästä työurastakin samalla alueella. Huolestuttaahan tämä nykyinen suunta. Väkeä vähennetään kaiken aikaa, työvuoroissa on kaikenlaisia päivän tähtiä sen minimiehityksen täyttäjänä. Edes kielitaito ei aina riitä muuhun kuin hymyilyyn. Hyvä sekin.
Vanhusten pukeminen tuntuu olevan nuorille hoitajillle mystiikkaa. Ei ehkä osata ajatella, että itselläpä se verenkierto on vielä huippuluokkaa kun vetää vajaalla miehityksellä huoneesta toiseen, toista tuon muorin kintut. Aulassa istuskeleva lähes satavuotias nilkkasukissaan kärsii kylmistä sääristään. Ei tule pitkislahkeita apuun pyynnöstä huolimatta. Tuntien istuskelu vetoisassa tilassa, ovet aukeavat jatkuvasti ja väkeä tulee sekä menee. Ilmastointikin on (onneksi) päällä.
Surullista. Istutaan ja tuijotetaan toisiaan, ne jotka vielä tuijottavat. Miespuolinen sotapäällikkö yksikössä on hoitonsa aikana lääkitty "yhteistyökykyiseksi". Eipä ota enää askeltakaan, istuu ja toisinaan vielä paljastaen hurjan luonsa päästää karjahduksen. Lyhyessä ajassa tämä maaseudulla asunut fyysisesti hyväkuntoinen hoidettava on muuttunut tahdottomaksi, kuolaavaksi, haaravyöllä pyörätuoliin köytetyksi paketiksi. Lääkkeellä nitistetään luonto pois - auttaa, kun ei ole elävää ihmistä antaa tilannetta rauhoittamaan. Ei näy hänenkään omaisia... niin on ukko muuttunut.
1990-luvun puolessa välissä kävin kaikenlaisia koulutuksia kuinka muistisairaita oikeaopppisesti hoidetaan ja millaisiin hoitopaikkoihin heidät tulisi sijoittaa. Miten heitä kohdellaan, lääkkeettömät hoitokeinot ja vaikka mitä! Puhuttiin hoitajien merkityksestä ja siitä tunnelmasta, joka hoidettavien aistittavissa on. Puhuttiin miljööterapiastakin, joka olisi kaikkien tilaan tulevien aistittavissa. Eikä se tarkoita ainoastaan yhteensopivia tyynyjä ja peittoja, vaan sitä tunnelmaakin jossa yksikössä eletään. Olin erittäin innostunut aiheesta ja kävin kuuntelemassa montaa gurua, jotka aiheesta puhuivat. Yksiköitä perustettiinkin, meni hyvin jonkin aikaa. Sitten tuli vaihe, että kaikki hoidettavat sekaisin - sinne minne sopi. Siitä sitten syntyikin sellainen soppa, ettei paremmasta väliä.
Omaisena (ammattikoulutettunakin) tämä on rankkaa. Ei voi aina muutosta vaatiakaan, tyhjää saa pyytämättäkin. Kun sitten kuitenkin pyydät, muutut häiriköksi. Pelottaa vanhuksen osa, "maksaako" hän jotenkin näistä valituksista, miten häntä sen jälkeen kohdellaan!
Sitten kun meistä on enää kuori jäljellä, olemme myös oikeutettuja saamaan kunnioitusta ja arvostusta osaksemme. Vaikkakin ennenmuinoin sanottiin, että sisus on tärkeämpi kuin kuori...Mehän tämän lystin kuitenkin loppupeleissä maksamme. Vaan emme osaa vaatia. Toivottavasti kaikilla on joku, joka toimii puhetorvena, asianajajana, huolehtii ja muistaa. Kun itse ei muista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti