Minulle on varsin luonnikasta säilöä sen kuuluisan "pahan päivän" varalle kaikenlaista. Ostan sukkahousutkin kaappiin varalle odottamaan joitain äkkinäisiä kekkereitä, vaikka kyllähän minä tiedän jo kokemuksesta etten niitä tule sukkiksia pitämään.
Minä ja mekkopukeutuminen ... höh. Joihinkin kekkereihin ajattelin sulloutua amareihin varattuani mekon juhlavaatteeksi. Mutta miksi ihmeessä ahdistun noista sukkahousuista?
Hankin varalle hienoja 60 denierin paksuja syyssukkiksiakin jokunen vuosi sitten nähtyäni niitä toisilla. Näyttivät kivoilta mekon kanssa. Joopatijoo. Niin näyttivät ja minä taas siirsin niitä taemmaksi kaapissa koeponnistuksen jälkeen.
Aina pitää olla nauhaa, neppiä, lankaa ja neuloja. Kaiken varalta ja vaikkei ompelisikaan? Minulla on hyvä valikoima varastoituna. Pahan ja hyvän päivän varalle. On kiva tehdä kaikenlaista tarvitsematta aina aloittaa hommaa siitä, että lähdetäänpä kaupoille ostoksille. Johan siinä inspiratio saattaa ehtyä!
Äidinäitini opetti aikoinaan puheensa kautta, että rahaakin pitää olla kaiken varalta. Sen verran "ettei koirat kintullle kuse".... siinä sitä pikkulapsuutta vietin tätäkin asiaa pohtien... että paljonko on riittävästi. Suhtauduin vieraisiin koiriin varoen tästäkin syystä. Oma Mustini ei kintulle päästellyt, joten nyt arvioiden sitä rahaa ihminen tarvitsee aika vähän. Tämä nyt on yhtä varmaa kuin sammakon sääennustus, mutta kuitenkin.
Aikakausilehtiä tulee säästeltyä pahan päivän varalle. Sataa, eikä ole muuta tekemistä kuin lukea pois näitä aviiseja. Se harmillinen juttu näissä säästetyissä on, että julkkisten suhteet vaihtuvat sitä rataa ettei perässä pysy. Luettuani olen kuitannut päähäni vanhaa tietoa ja kahvipöytäjuoruilussa asiasta innostuvien kanssa jään auttamatta toiseksi. En seuraa salkkareita, en talkkareita, en huutokauppakeisareitakaan... minun kanssani ei nämä päivitykset onnistu. Olen siis aikamoisen tylsä tyyppi loppujen lopuksi?
Vanhoissa lehdissä on kyllä mukaviakin juttuja. Yksi sellainen juttu oli Padasjoella asuneesta Enni Id - nimisestä henkilöstä, luin juuri äsken hänestä oikean TARINAN. Siinä oli väriä ja elämänmakua, jää julkkikset tämän persoonan varjoon auttamatta. Vaikkakin paikallinen julkkis tämäkin ite-taiteilija on ollut aikoinaan.
Tätä Ennin mökkiä esitellään paikkakunnalla kesäsunnuntaisin. On siinä näkemistä! Muori on maalannut Miranolilla koko kämpän täyteen kukkaköynnöksiä, kukkoja ja elämäntarinoita. Kaappien ovetkin niin sisä- kuin ulkopuoleltakin... Vau! Parasta on tietenkin itse tarina Ennistä ja hänen sopeutumisestaan aikakauteensa.
Pään sisälle kerättynä "omaisuus" kestää varmasti sen pahan päivänkin paremmin. Tätä omaisuutta ei nimittäin muut vie, ei edes se verottaja. Korkeintaan herra Alzheimer sitten aikanaan. Eipä sillä silloin itselle enää väliä ole.
Mikäli ilostuu pienistä jutuista, voi iloita useammin!
Millainen voisi olla tämän ajan "paha päivä" kellekin? Kaikenlaisten avustusten, tukien ja lisien luvatussa maassa. Herättää minussa ihmetystä.... Olemmeko tottuneet siihen olotilaan, jossa meille "kuuluu" kaikenlainen hyvä automaattisesti? Onko meidän hyvä päivämme oltava samanlainen kuin jollakulla toisella? Voisimmeko sietää sitä olotilaa, että nyt ei vaan mene tasan nämä asiat?
Taloudellisesti näyttää apuja tulevan, toki henkistäkin puolta tuetaan. Missä sitten mättää, kun ei ole hyvä olla? Vaikkakin tutkimusten valossa olemmekin onnellinen kansa, jota oikein ulkomailta tullaan kummastelemaan!
Juttelinpas kerran erään pohjoisen mökkiyrittäjän kanssa kaikenlaisista asioista. Sen jälkeen varsinkin, kun eräs asiakas kävi polkemassa jalkaa tiskin vieressä. Tätihenkilö pahoitti niinniin mielensä, kun ei yrittäjällä ollut antaa hänelle päänsärkylääkettä, vaikka kipu ja pakotus oli asiakkaalla päällänsä.
Yrittäjä koetti rauhoitella ja sitten jo lopulta kyllästyneenäkin sanoi, että hänkin joutuu omat särkylääkkeensä hakemaan tuolta parinsadan kilometrin päästä, joten nyt turpa tukkoon. Sopii varautua, sanoi sitten päätteeksi.
Tämä oli sitä aikaa, jolloin ei vielä ollut "lääkekaappitoimintaa" ihan joka paikassa - vaikka viinaa jo saikin.
Kaikkea saa "ärrältä" täällä etelän vetelät helposti. On varmasti vaikea uskoa, että sitä samaa palvelua ei ole saatavissa joka paikassa. Palvelun perään holkutaan ja siitä valitetaan helposti nykyisen nettimaailman aikana varsinkin. Voisiko sitä jotenkin itse varautua sen pahan päivän varalle kuitenkin...Silloin ei niin helposti tee muille pahaa päivää.
Niin, ja siitähän on usein hyvä mieli, ettei ole paha mieli...
Perheeni ruokavastaavana nämä lomareissut ovat minulle vapauttavia tästä ruuanlaiton vaikeimmasta osuudesta - miettiä mitä tänään syötäisiin.
Tulipa tehtyä eräänlainen rengasmatka myöskin makujen maailmaan, varsinainen "saitsinki".
Itä-Suomi, Koillismaa, Lappi ja Oulunseutu... paluu Kanta-Hämeeseen ja syödäkin ihmisen pitää. Poiketesssa matkan varrella tankkaamassa, pitämässä niitä pieniä taukoja ja joskus isompiakin, törmää tietyllä huoltoasemaketjulla tällaiseen ihmeeseen.
Halleluja! Niin sitä sitten on härkää luultavasti saatavilla, vai oliko se nautaa?? Pikkuisen on etäännytty luonnosta tällaisessa tapauksessa.... onneksi tämän ruokalistoja suunnittelevan ihmisen hommiin ei kuulu lypsyhommat. Saattaisivat yllättyä, molemmat osapuolet!
Minä kyllä maaseudun kasvattina yllätyin tästä näkeemästäni. Onko tämä edes luvallista? Lehmä ja härkä ovat kyllä kaksi eri elukkaa tai ainakin ennen olivat. Näin meitä siis hömpötetään.
Vielä kun tämä ns. pihvi elikä lastu asetellaan alla olevien perunoiden päälle luodaan illuusio mahtavasta lihamäärästä.
Näin se lastumaiseksi höylätty lehmänliha muuttuu listalla häräksi. Ihmeitten aika ei ole ohi!
Maku näissä annoksissa on sitä samaa oli sitten Iittalassa, Pulkkilassa tai Rovaniemellä. Mikään ei yllätä. ... paitsi wc:t.
Ennen vanhaan reissatessa oli tienlaitahuusseja matkailijoiden käytössä. Yksi toisensa jälkeen poistuivat ja kyllä oli aihettakin. Nyt nämä huoltamoketjujen vessatilat ovat kohta samassa kunnossa kuin nuo entisajan taukopaikat.
Siivoaminen nurkkia myöten ja yleinen siisti ilme ei jokaiseen paikkaan valitettavasti kuulu. Toki osansa tästä on meidän kulkijoiden tuottamaa päivittäistä sotkua. Lisäksi aina on näitä veijareita, joiden matkustustapoihin kuuluu ottaa vessapaperit ja käsipaperit kaikista mahdollisista paikoista itselleen. Senkin...!
Tällaisen siivottoman vessan nähdessäni mieleeni muljahtelee ajatus siitä missähän kunnossa keittiö on... onko taso samaa luokkaa?
Useilla ruokalistoilla kanaa on saatavilla vaikka missä muodossa. Tämä annos kuvassa on Joensuulaisen ravintolan. Varsin maukas ja nuo bataattiranskikset erinomaisia. Rapeita, kuten kuuluukin. Tämä ruoka oli raatimme nuoriso-osastolaisen....hyvää oli!
Varsinainen herkku! Me vanhat löysimme Toreron listalta paistettua maksaa!!!
Ihana, hyvä, maukas ja vaikka mitä! Voimme suositella, mikäli maksa maistuu. Taisi olla jopa itse tehtyä kastiketta, eikä sitä litran tölkistä lurautettavaa.
Yllätyin myös kala-annosten hinnoista. Meillähän syödään arkena todella kallista ruokaa!
Kalamies pitää huolen meidän kalansaannista, joten lihaa syödään sitten näillä reissuilla.
Ruokapaikoissa asiaan kuului aina paikkakuntien lehtien selailu. Vinkkejä siitä mitä voisi mennä katsomaan tai muuta mielenkiintoista löytyy aviiseista jokaiselle. Paikkakuntakohtaisia uutisia, murrejuttuja ...
Tai tällainen Koillismaan sanomissa 12.09. ollut juttu:
Tyhjentävästi sanottu. Mikäli kissa oli paikallaan koko selonteon lukemisen ajan, tässä olisi oppimisen paikka muille valtuutetuille. Ainahan sitä on sanottu, että julkaistavaa tekstiä olisi hyvä luetuttaa/kuunteluttaa jollakulla toisella. Kissasta ei tosin mainittu silloin mitään.
Sopisi kokeilla tuota vinkkiä Hämeenlinnan valtuustossakin olevien ...
On se vaan jollain tapaa kummallista, miten epäsosiaalista sakkia tämä ihmisrotu toisinaan onkaan!
Tapellaan pensasaidoista, musiikin soittamisesta, perheen lemmikkien harharetkistä rajapyykin väärälle puolelle ja vaikka mistä...
Aidan rakentaminen on aina varma valinta eriytyä "noista"...mutta jos toinen osapuoli haluaakin lauta-aidan ja toinen pensaita... mitäs sitten tehdään, tapellaanko?
Olen asunut elämäni varrella kerrostalossa vain muutaman vuoden, joten kokemuksen ääntä siitä asumismuodosta en osaa edustaa täysillä. Ainoa muistoni tällaisesta hieman hankalasta naapurista oli porrastasanteellamme asuntoamme vastapäätä oleva, meitä vanhemmasta pariskunnasta. Heidän harrastusmaailmansa kautta tulevat äänet ja asiat valtasivat silloin olomme pikku kodissamme.
Perjantaiehtoon juomatalkoot tällä kaksikolla päättyivät lauantaiyön puoleiseen omaisuudenjakoon. (silloin aina erottiin) Tätä eroprosessia ja tavaroiden jakoa piisasi pitkälle aamuun. Sitten uni voitti nämä "taistelevat Virtaset".
Sunnuntain puolella ulko-ovesta ei voinnut mennä ulos, sillä yleensä oveamme vastaan oli pinottu sohvaa, kirjahyllyä sun muuta mitä rouva erossa haali itselleen. Koko komeuden päällä makasi hän itse. Hieman ryvettyneenä, mutta aina komea nuttura koossa ja punaisella sifonkihuivilla somistettuna. Sunnuntaina jytisteltiin omaisuus takaisiin yhteiseen pesään.
Sitten taas seuraavana perjantaina aloitettiin alusta.
Muissa asumismuodoissa olen kohdannut hyvinkin erilaisia ihmisiä, kellä mitäkin ollut.
Vierilinpas kerran ystäväni mökillä eteläisessä Suomessa. Rantatontit olivat kovin lähekkäin toisiaan. Suikaleita, kuten sanoisin. Ystävälläni oli kaunis mökki ja ihana piha. Toisella puolella mökkeili sellainen ukko vaimoineen, että oksat pois. Enpäs osaa sanoa, oliko mies "hullu vai humalassa", mutta erikoinen. Tämä veijari ilmestyi rajalle patseeraamaan ilkimulkusillaan, kädet puuskassa vyötäröllä, lippalakki päässään. Siinä se Mulkvisti seistä törötti ja tuijotti ystäväni uimaan meneviä vieraita.Ei muuten monta meistä mennyt...
Tämä ilmiö toistui kuulemma vain silloin, kun ystävälläni oli naispuolisia vieraita. Mulkvistilla oli kyllä oma emäntä kotosalla näinä esiintymiskerroilla.
"Saahan sitä omalla tontillaan seisoskella..."
Omakotiasujana on toki silmään toisinaan ottanut erikoiset pihan koristeluyritykset. Syntyvät varmasti osin tahtomatta? Hamsteriluonteiset keräävät kaiken mahdollisen ja osin mahdottoman nurkkiinsa, sisä- ja ulkopuolelle.
Eniten itse kärsin niistä, jotka soittavat radiota päivät päästään tehdessään ns. autotallihommiaan. Siinä se toosa kailottaa uutiset, musiikit ja urheilukuulumiset koko korttelille. Ukkoa ei näy mailla ei halmeilla, että voisi ehdottaa volyymin tarkistusta. Siinä sitä voi luonnonääniä kuulostella.
Ystäväni ehdotti, että laitapa soimaan Vivaldin neljä vuoden aikaa täysille. Avaa ikkunat tuolta puolelta taloa ja lähde itse kauppareissulle. Josko tämä vinkki purisi. Hän teki sellaisen jutun kerrostaloelämässään kuunneltuaan aikoinaan Irwinin renkutuksia naapurin konehuoneelta. Kaiuttimet lattiaa vasten ja ääni kaakkoon. Klassisen musiikin taikaa... tehosi se!
Juttujen mennessä tappeluasteelle pitänee muistaa asiassa aina olevan kaksi osa-puolta. Muistammeko oman osuutemme tapahtuneisiin oikein? Aiheutammeko lisää harmia tietämättämme, vai olisiko sittenkin vika tuossa helvetin naapurissa - vain ja ainoastaan?
Syyskuun alku tuo aina mieleeni koulun aloituksen jännityksineen kaikkineen. Muistan ikuisesti ensimmäisen koulupäiväni mennessäni ensimmäiselle luokalle ilman ketään saattajaa. Äitini oli juuri loukannut jalkansa ja vietti aikaansa koko jalan pituisessa kipsissä kotinurkissa, eikä niitä muita sitten ollut minua saattamaan.
Siellä koulun pihalla ja tulevassa luokassani minä sitten vapisin kuin haavanlehti syystuulessa. Pelkäsin lähes pyörtymiseen saakka.
Taisi pelätä lähellä istunut Sinikkakin koulun aloittamista, vaikka tukeutuikin pehmeään äitiinsä koko kropan mitalla. Vähitellen siitä sitten päivä hupeni ja kotiinkin sai lähteä. Huomenna sitten taas piti tulla.
Tunteeni syyskuisesta koulunaloituksesta aktivoituivat huippuunsa lukiessani koulukiusaamisjutusta, jossa kiusaajasakki pakotti nuoren oppilaan nielemään kastanjoita sekä nappiparistoja. Miten tämmöinen on mahdollistakaan nykypäivän Suomessa, jossa on kaikenlaisia tukitoimia ja kiusaamisenesto-ohjelmia niin työpaikoilla kuin koulumaailmassakin! Lukiessani, että kyseistä opiskelijaa oli kiusattu jo useampia vuosia mykistyin lisää.
Opinahjoon on tultava joka ikinen päivä vuodesta toiseen. Siitäkin huolimatta, että siellä kokee kiusaamista jopa pahoinpitelyyn saakka.
Lähetämme lapsemme useiksi tunneiksi paikkaan, jossa vastuuhenkilöiden koulutustaustasta johtuen oletusarvo on ainakin minulle se, että siellä toimii välituntien aikainen valvonta. Koulumatkat ovat toki aina oma lukunsa, mutta niilläkin matkoilla tapahtuneet asiat tulisi ottaa esille koulussa. Missä valvovat silmät ja kuulevat korvat? En millään muotoa jaksa uskoa etteikö tällaista touhua havaitse kukaan tolkun ihminen. Lähetämme lapsemme siis toisten kiusattaviksi. Puuhaleluiksi kipeille nuorille, jotka tarvitsisivat järeää puuttumista karmeisiin huvituksiinsa.
Miksi siihen ei sitten puututa ajoissa...? en näe, en kuule....?
Kaipaan entisajan koulun tiukkaa otetta häiriköintiin ja niiden selvittelyyn. Se onkin ainoa asia, jota siltä ajalta kaipaan .... toki mielikuvani ovat vain niistä kouluista, jossa kulloinkin olin.
Tuttavaperheen poika aikoinaan joutui hänkin kiusaajien uhriksi. Osin varmaankin siksi, että hänen olemuksensa oli jo valmiiksi muita aristeleva, sellainen pelokas peräkammarin lapsi. Tätä fyysiseksi muuttunutta kiusaamista oli jatkunut jo lukukausien vaihtumisen verran kunnes asia paljastui veljesten saunareissun yhteydessä. Isoveli kauhistui mustelmia, joiden sijoittelu oli sopivasti vaatetusalueella. Syömättömyyskin taisi johtua lopunperin vatsanalueelle osuneista potkuista? Valittihan poika vatsakipujaan usein...
Pikkuveljen taktiikka kouluun tulossa oli saapua sinne viime minuutilla, odottelihan kiusaajakaarti portilla saalistaan. Hän koetti aina syöksyä ohi viuhuvien nyrkkien ja potkivien jalkojen, mutta matkaa oli toisinaan liikaa. Kiusaajat ottivat selvää kulkureiteistäkin ja yllätyshyökkäyksiä tuli mennen tullen.
Tarvittiin jälleen yksi äiti. Yksi toimen nainen, joka saapui koululle kuultuaan saunareissun paljastamasta mustelmaisesta muksustaan. Tämä naarasleijona ei jättänyt tilannetta pahoittelun asteelle. Vaati asioihin puuttumista ja saikin sellaisen mylläkän aikaiseksi, jolla oli toivottavaa tulosta. Kiusaajia odotti "ohraleipä".... tai mikä se nyt siihen aikaan sitten olikaan. Heidän "opiskelunsa" siinä oppilaitoksessa loppuikin tähän lopputyöhön. Tosin tämän potkitun, lyödyn ja alistetun lapsen voimat eivät riittäneet jatkaa samassa paikassa enää. Tukea ei muiltakaan oppilailta tullut vaikeina aikoina, saati opettajakunnalta. Kaiken sen kohtaaminen oli este oppimiselle saati tulla paikalle jatkossa, vaikka asiaa oli nyt selviteltykin.
Mietinpä vaan, millaiset eväät elämään saa tämmöisestä kohtelusta?
Mutta tähän lehdessä olleeseen juttuun vielä mennäkseni. Minusta tuntuu todella pahalta kuulla. Toivottavasti ne aikuiset, joilla oli jonkinasteinen aavistus tapahtumista, saisivat vaikka kihomatoja, kun eivät olleet kiusaamisen kohteeksi joutuneen lapsen tukena ja puuttuneet tilanteeseen. Hyi hitto!
(No, onneksi kyseesssä oli "Kiva"-koulu..)
4.9.18 lisäys:
en peru edellisiä puheitani. Asiassa on aina kaksi puolta olemassa. Tämänkin aiheen paristojen syöttäminen on lehdissä sekä uutisissa muuttunut. Jotain jutun taustalla on silti miksi tehdään kuin tehdään. Surullista kokonaisuutena, apuahan tässä tapauksessa pitäisi antaa, kelle eniten?
