Lehdet ja uutisoinnin kaikki mahdolliset välineet repivät hyötynsä vanhustenhoidon hoitamattomuudesta sekä näistä läheltäpiti- tapauksista. Puhumattakaan siitä, että on mahdollisesti tapahtunut kuolemaankin johtanut asia.
Olen itsekin taistellut viimeisen viiden vuoden ajan omaiseni hoitopaikan aiheuttamissa kommervenkeissä. On piruuttavaa ajatella, että näitä hoitopaikkoja mukamas kaupunkimme jotenkin valvoisi ja suorittaisi jonkinmoisia tarkastuksia jopa. Kissan peet. Valvonta ilmoitetaan suoritettavaksi etukäteen ja tiettynä aikana. Siinä haalitaan paikalle aivan varmasti tarpeellinen joukko "käsiä" osallistumaan hoitotyöhön. Listat ovat miten ovat. Olisiko kuitenkin yksi ja sama hoitaja esimerkiksi kahdella yksiköllä listoilla, taitaapa olla.
Vanhan ja puolustuskyvyttömän ihmisen jättäminen suljettujen ovien taakse hyrräämään omin nokkineen on kammottavaa. Niin se vaan on. Kolmisen tuntiakin on liian pitkä aika. Tämä on kuitenkin se väli, joka siellä pitää pärjätä omiin neuvoineen. Sitten raportoidaan lattialle tehdyistä tarpeista ja yleisestä sotkemisesta. Mitäpä sitä muutakaan tekee, kun ei osaa.
Nyt on noussut kuin sienet sateella hoitokoti toisensa jälkeen esille näitten hoito-ongelmien kanssa. Ei ole paha asia niistä jutella. Tein itsekin aikoinani oman työni ohella keikkaa pörssiyhtiössä ja siellä minä kuorin multaperunoita sairaanhoitajan tuntipalkalla. Muorit ja vaarit hääri omiaan, jos sitäkään.
Saman vuoden aikana jo seitsemän kaatumista omaisellani sai sydämen kylmäämään, varsinkin, kun syynä oli aliravitsemus. On helppoa sanoa, että muistisairas tappelee syömistään vastaan.Toki tappelee, sen minäkin tiedän. Pari vuosikymmentä niissä hommissa voi tehdä minustakin jo asian tietäjän. Pari vuosikymmentä opetti senkin aikoinaan, että ruoka voikin maistua toisen tarjoamana ja toisessa hetkessä. Mutta sitten puhutaankin saattohoitovaiheesta kun ei syö ajallaan.
Sellainen yleinen kyynisyys tarttui tuossa yksikössä hoitajasta toiseen kuin liian kauan jauhettu purkka. Ei ollut osaavaa johtoakaan kouluttamassa väkeään uusille urille. Tai jos oli, temppuili väki tätä vastaan.
Miten tämä maailma onkaan nyt tämmöinen? Kaikki pienet ihanat yksiköt ovat lopetettu tai lopettaneet. Hoito on näissä isoissa paikoissa kaupungin siunauksella. Siunaus on vähän väärä sana, se on oikeammin kirosana hoitamista ajatellen.
Saas nähdä, mikä tulos tästä esperöinnistä syntyykään nyt! Se on ainakin varma, että politiikkaan pyrkivät seisovat päät kallellaan valmiina olemaan vanhusten asialla. "Kun vähän lisää valehtelee, niin uskoo vielä itsekin..." sanoi entinen muorikin. Ja minun muorini on toisessa hoitopaikassa aikamoisen väännön jälkeen.
Vastaanottotyötä aikoinani tehneenä törmäsin satunnaisesti valepotilaisiin, heitä putkahteli saikkua anomaan milloin mistäkin syystä. Yksi ortopedi sanoi minulle aikoinaan ettei hän laita potilaan pukuhuoneen ja oman työhuoneensa väliin mitään verhoja. Hän syrjäsilmin seurasi potilaiden riisuuntumisen ja pukeutumisen. Tutkimuspöydälle kipuaminen toisinaan olisi vaatinut muutamille saikkuehdokkaille nosturia, mutta vaatetuksesta selviytyminen kävi vikkelään. Nämä tuki- ja liikuntaelinvaivat ovat usein hankalia tutkia. Ei ole välttämättä keinoja löytää vaivalle syytä. Kuume ja verenpaine hoituvat mittarilla näppärästi nähtäville.
Samainen potilas, joka selkävaivoistaan tarvitsi juurikin kipeästi saikkua, ulkoilutti suurta koiraansa myöhemmin varsin mallikkaasti puolijuoksulla. Pysähdyttyään teki taivutukset ja venytykset aivan tyylipuhtaasti. Näin joskus kuntoutus on sukkelaa... kunhan sitä saikkua vaan saa.
Ainakin antibioottiresepti piti saada, vaikkei pikatesti kurkusta aihetta antanutkaan. Paska lääkäri, ei edes reseptiä!
Nyt parin vuosikymmenen aikana on noussut vastaanottojen eräänlaiseksi harmiksi nämä googlepotilaat. He ovat omatoimisesti netistä selvittäneet juurta jaksaen kaikki oireisiinsa liittyvät mahdolliset sairaudet sekä niiden hoitomuodot labrakokeineen. Unohtamattakaan kuvantamistutkimuksia. Lääkäri on siinä helisemässä vaatimusten keskellä.
Toisaalta pitäisi välttää turhaa tutkimusta. Kustannustehokaskin pitäisi olla. Vaan minkäs teet! Tutkittavahan se on, sillä oireiden ulkoaopettelun myötä tämä googlekas laskettelee kaikkea mahdollista tuntemusta eikä lääkäri näin ollen useinkaan lähde hanaamaan vastaan. Sitten tutkitaan. Vaikka mitään ei löytyisikään, jatketaan toisella tutkintalinjalla.
Googlepotilaista on selvästi erotettava kaksi ryhmää. Toiset ovat aidosti peloissaan vaivoistaan ja siitä syystä koettavat selvittää tilannettaan ikäänkuin valmiiksi vastaanottotilanteeseen.
Toinen ryhmä on sellainen, joista taitaa vaan olla "kiva" olla potilas ja saada huomiota. Tämä jälkimmäinen ryhmä minua mietityttää... huomionhakuisuuttako vaiko unelma olla sairas? Jos nämä sitten onnistutaan jollain konstilla hoitamaan, mitä jääkään jäljelle - tyhjä aukko, joka pitää taas jollain täyttää. Niin, ja sitten ei ole kivaa kun ei ole kurjaa. Niitäkin löytyi aikoinaan. Varmaan vieläkin.
Toisaalta on hyvä asia tutkiskella asioita omatoimisestikin. Mutta miksi lääkärit sitten opiskelisivat vuosikausia, jos hoitaminen olisi noin helppoa? Vaikka onhan noita googlelääkäreitäkin kuulemma ollut...
Lääkärikin tarvitsisi työrauhansa. Tuntuu ikävältä vainolta kuulemani uutisointi vaativista potilaista, joiden pitäisi saada ehdottamansa diagnoosi itselleen väkipakolla vaikkei mikään tukisi asiaa tutkimuksista huolimatta - tai siitä johtuen.
Lisää asiasta netissä, kuten sanonta kuuluu!
Lähes satavuotiaan äitini muuttoa tehdessäni jouduin luonnollisesti tutustumaan Kelaan sun muihin virastoihin ja niiden toimintatapoihin.
Lippua ja lappua täytetään, vaikka jossain kohdin yhdeydet toimivat hyvin ja he voivat saada tiedot suoraankin omia kanaviaan käyttäen.
Varasin kuuliaisesti ajan netistä hoidellakseni asiaa, tällä kertaa piti jättää kopio vuokrasopimuksesta ja kysyä mahdollisesti paria asiaa sen myötä. Kauppareissulle lähtiessäni päätinkin sitten käydä Kelassa livenä ja viedä kopioni saman tien toimistossa olevan aulapalvelijan kätöseen.
Paljon oli väkeä penkeillä. Neuvontahenkilöllä yksi "käsittelyssä" ja toinen bongasi vapautumista. Minäpä jäin hetkeksi asiaa seuraamaan, josko jätän postini ja perun sen varaamani tapaamisajan.
Muualta muuttanut nuorimies oli vakuuttavan oloinen viisisenttisen kirjekasansa kanssa. Loukkaantunut (lue: v-nut) tavasta, jolla hänen mahdollista työhalukkuuttaan oli toisaalla epäilty ja siten hän nyt rahattomana tässä seisoi. Katsoi välillä kallista kännykkäänsä (kyllä mummokin kännyjen hinnat tietää) ja kiukutteli virkailijalle. Toimeentulotukea pitää saada, kun ei sairauslomaakaan enää anneta. Töihin hän ei nyt ainakaan mene, eikä niitä hae, eikä lääkärillekään enää (että saikku jatkuisi) ... joopatijoo. Sai tukon papereita täytettäväksi ja kohtahan veikkonen taas on rahoissaan, arvelen. Kaverit odottelivat ovenraossa ja sitten alkoikin aika pajatus. Kehnoahan se on palvelu, ettei rahaa oitis tipahda.
Sitten toinen jonottaja. Varttuneempi nainen kireissä nahkapöksyissään, kalliinhajuisessa jakussa vaati aurikolaseilleen maksajaa. Oli tilannut ne jo vahvuuksilla ja lunastaakin pitäisi... vaan kun tuo ekonominen puoli oli huonossa hapessa. Hän olisi lähdössä reissuunkin, siten lasit olivat ehdottoman tarpeelliset. Kyllähän nuori virkailija sellaisen asian ymmärsi ja antoi mammalle nipun papereita toimeentulotukea varten täytettäväksi. Varovaisesti sanoi saatteeksi, ettei varmaan koko summaa tule saamaan, ettei yllätä...
Minäkin sain pikaisesti tarvitsemani avun ja läksin hämmentyneenä. Olen takunnut asumistukia ja muita eläkkeensaajan hoitotukia vuosikausia äidilleni. Toiset saavat asioita hoitumaan sormia napsauttamalla, miksi minusta tuntuu siltä, etten saa samanlaista kohtelua kuin nuo toiset....
Vuosikymmeniä aikoinaan työssäkäynyt äitini tarvitsee yhteiskuntaa siinä kuin nuoremmatkin, elää porskuttaa aivan kuin toisten harmiksi. Tekisi mieli sanoa, että "saattohoito lopetetaan vuosien jälkeen tuloksettomana"... siitä nimittäin on kaksi vuotta, kun lääkäri ensimmäisen kerran julisti äidilleni saattohoitovaiheen. Lääkäri tosin uusi sanomansa viime syksynä, kuin varmuudeksi.
Toisaalta, kaikkihan me täällä olemme jonkinlaisessa saattohoitoputkessa. Kellä minkäkin pituinen. Eipä tänne ole kukaan unohtunut. Arkkiatri Ylppö oli vähällä unohtua, mutta sekin hoitui sitten ajan kanssa.
Seuraavana päivänä näin kahvilassa aurinkolasejaan kinuneen rouvan. Nyt hänellä oli minkkiturkkinsa, koruja korvissa ja sormissa, muutama vitjakin roikkui kaulalla. Eivät ehkä sopineet Kela-reissuun heti kättelyssä? Tulipa mieleen kaikenlaista, joka järjestelmän hyväksikäytöltä kuulostaisi ääneen sanottuna... Toivottavasti edes aurinko paistaa siellä minne sitten tuo nainen matkaakin.
