Aina jotakin hämmästeltävää..!

Lähes satavuotiaan äitini muuttoa tehdessäni jouduin luonnollisesti tutustumaan Kelaan sun muihin virastoihin ja niiden toimintatapoihin. 
Lippua ja lappua täytetään, vaikka jossain kohdin yhdeydet toimivat hyvin ja he voivat saada tiedot suoraankin omia kanaviaan käyttäen.

Varasin kuuliaisesti ajan netistä hoidellakseni asiaa, tällä kertaa piti jättää kopio vuokrasopimuksesta ja kysyä mahdollisesti paria asiaa sen myötä. Kauppareissulle lähtiessäni päätinkin sitten käydä Kelassa livenä ja viedä kopioni saman tien toimistossa olevan  aulapalvelijan kätöseen.

Paljon oli väkeä penkeillä. Neuvontahenkilöllä yksi "käsittelyssä" ja toinen bongasi vapautumista. Minäpä jäin hetkeksi asiaa seuraamaan, josko jätän postini ja perun sen varaamani tapaamisajan.

Muualta muuttanut nuorimies oli vakuuttavan oloinen viisisenttisen kirjekasansa kanssa. Loukkaantunut (lue: v-nut) tavasta, jolla hänen mahdollista työhalukkuuttaan oli toisaalla epäilty ja siten hän nyt rahattomana tässä seisoi. Katsoi välillä kallista kännykkäänsä (kyllä mummokin kännyjen hinnat tietää) ja kiukutteli virkailijalle. Toimeentulotukea pitää saada, kun ei sairauslomaakaan enää anneta. Töihin hän ei nyt ainakaan mene, eikä niitä hae, eikä lääkärillekään enää (että saikku jatkuisi)  ... joopatijoo. Sai tukon papereita täytettäväksi ja kohtahan veikkonen taas on rahoissaan, arvelen. Kaverit odottelivat ovenraossa ja sitten alkoikin aika pajatus. Kehnoahan se on palvelu, ettei rahaa oitis tipahda.  

Sitten toinen jonottaja. Varttuneempi nainen kireissä nahkapöksyissään, kalliinhajuisessa jakussa vaati aurikolaseilleen maksajaa. Oli tilannut ne jo vahvuuksilla ja lunastaakin pitäisi... vaan kun tuo ekonominen puoli oli huonossa hapessa. Hän olisi lähdössä reissuunkin, siten lasit olivat ehdottoman tarpeelliset. Kyllähän nuori virkailija sellaisen asian ymmärsi ja antoi mammalle nipun papereita toimeentulotukea varten täytettäväksi. Varovaisesti sanoi saatteeksi, ettei varmaan koko summaa tule saamaan, ettei yllätä...

Minäkin sain pikaisesti tarvitsemani avun ja läksin hämmentyneenä. Olen takunnut asumistukia ja muita eläkkeensaajan hoitotukia vuosikausia äidilleni. Toiset saavat asioita hoitumaan sormia napsauttamalla, miksi minusta tuntuu siltä, etten saa samanlaista kohtelua kuin nuo toiset....
Vuosikymmeniä aikoinaan työssäkäynyt äitini tarvitsee yhteiskuntaa siinä kuin nuoremmatkin, elää porskuttaa aivan kuin toisten harmiksi. Tekisi mieli sanoa, että "saattohoito lopetetaan vuosien jälkeen tuloksettomana"... siitä nimittäin on kaksi vuotta, kun lääkäri ensimmäisen kerran julisti äidilleni saattohoitovaiheen. Lääkäri tosin uusi sanomansa viime syksynä, kuin varmuudeksi.

Toisaalta, kaikkihan me täällä olemme jonkinlaisessa saattohoitoputkessa. Kellä minkäkin pituinen. Eipä tänne ole kukaan unohtunut. Arkkiatri Ylppö oli vähällä unohtua, mutta sekin hoitui sitten ajan kanssa. 

Seuraavana päivänä näin kahvilassa aurinkolasejaan kinuneen rouvan. Nyt hänellä oli minkkiturkkinsa, koruja korvissa ja sormissa, muutama vitjakin roikkui kaulalla. Eivät ehkä sopineet Kela-reissuun heti kättelyssä? Tulipa mieleen kaikenlaista, joka järjestelmän hyväksikäytöltä kuulostaisi ääneen sanottuna...  Toivottavasti edes aurinko paistaa siellä minne sitten tuo nainen matkaakin.