Kengännauhojen silittäjä ja koirankakkavirasto

Kesääni kuuluu lehtien lukeminen ikiomalla kesäpetilläni.  Hyttysverkkojen, pitsiverhojen sekä pehmeän tyynyröykkiön keskellä filtti varpailla katoaa ajantaju juttujen myötä. Vetäytyminen sinne omaan maailmaani on kesäjuttuni, minun hetkeni, minun bueno. 
Toinen toistaan kiinnostavampia asioita, tai sitten jokseenkin joutavia minun näkökulmastani näissä viihdykkeeksi tarkoitetuissa aviiseissa. Yhden lehden jutut ovat aina niin pahansuopia ja negatiivissävyisiä etten tahdo edes selata saamiani numeroita. 

Suuremmin ei kiinnosta filmitähtien liitot, lapsensaannit eikä heidän  pukeutumis- inspiraationsa.

Toisinaan löytyy hauskoja pieniä juttuja elävästä elämästä kummasteltavaksi. Toisinaan hyvä novelli, jonka juoneen sukellan mieluusti. Miten palkitsevaa onkaan viettää hetki itsensä, parhaan seuralaisensa kanssa. Hetki on itselleni hyvin virkistävä. Useimmiten se päättyy makoisiin päikkäreihin, lehti on silmillä, vatsalla, lattialla tai jossain ... ja minä autuaasti matkailen unten tapahtumarikkailla mailla.

Hetkeä aiemmin olen saattanut kummastella Englannin hovin kotkotuksia, vaikkapa sitä kengännauhojen silittäjää! Mahtaa näyttää CV:ssä hienolta? Tahi Charlesin hammastahnan puristelijaa... tätä lukiessa ei kyllä uni tullut. Kaikenlaista, sanoisin. Tämmöisistä jutuista tulee yleensä hyvä mieli, ne ovat niin huvittavaa luettavaa, ei kait nyt tosissaan? Mutta kun ovat, niin voi veljet! Mikäpäs siinä, kun ei ole omista rahoista kyse palkkaa maksaessa. 

Jutut paranevat vaihtaessa kuulumisia kaverin kanssa. Haaskaantuessani näihin silitettäviin kengännauhoihin pisti tuttu paremmaksi ja kertoi minulle kotimaansa asioista. Espanjassa oli vuoden alusta tullut voimaan koirien pakollinen DNA-näyte. Maassa on valtavasti koiria, toki kulkukoiriakin, mutta kotikoiriakin. Nyt tällä pakollisella DNA-näytteellä olisi tarkoitus saada kiinni ja  sakotettua kadullekakkijoita. Siis niitä, jotka eivät siivoa koirien jätöksiä pois. 

Tuttavanikin, rehellinen suomalainen juuriltaan, otatti koiristaan näytteet. Aika kalliit sanoisin, nelisenkymppiä per koira. 

Enpä taas voinut itselleni mitään... sain hepulikohtauksen. Kuvittelin tilannetta: kadulta löytyy jätös. Ottaako paikallinen poliisi sen matkaansa tutkiakseen DNA-arkistosta syyllisen omistajan, vai miten tämä nyt toimii... onko jossain koirankakkavirasto, jossa toimistosihteeri plaraa rekisteriä näytteiden keskellä.... ?? Entäs jos pirullinen naapuri tekeekin kiusaa ja vie kökön pihalta kadulle odottamaan poliisin tuloa... Olin tikahtua mielikuviini.  

Anteeksi vaan. Tuli kyllä sellainen tunne, että nyt valtiolle kerättiin varoja. Tuskin siellä mihinkään jätösjahtiin lähdetään. En usko. 

Mutta hauskaa oli, eikä nukuttanut yhtään. 

Toisaalta vetää vakavaksi tämmöinen. Mitä kaikkea keksitäänkään vielä!  ... ja keksitäänhän sitä. 
Jospa ottaisinkin nipun puutarha- ja sisustuslehtiä seuraavalle kerralle mukaani...

   

Hermannista heinään

Sukuni naispuoliset henkilöt viljelivät erilaisia vanhoja sanontoja, joita pikkulapsuuteni ja nuoruuteni ajan kuuntelin kyllästymiseen saakka. Erkistä sitä ja tätä, perunat maahan ennen Kustaan päivää ja Hermannista heinään. Muitakin sanontoja piisasi puheliaalla naisväellä, niistä ehkä joskus toiste.

Hauhon kirkolla järjestettiin perinteinen Heinäpäivä-tapahtuma. Päivä keräsi runsaasti katsojia; vanhuksia tuotiin jopa paikallisesta hoitokodistakin seuraamaan tätä työnäytöstä, jota monet ovat tehneet työvuosikymmeninä aivan tosissaan. Paikalla oli muitakin entisiä emäntiä ja isäntiä, talon tyttäriä ja poikia. Sitten oli niitä, joiden elämään ei sellainen touhu ollut milloinkaan osunut. Hyvä, jos lehdessä joskus kuvan olivat nähneet.

Muisteluksia herätti touhu kovasti. Kuka oli mitenkin työnsä tehnyt ja millaisissa olosuhteissa. Seurattiin silmä kovana käsipelillä heinää niittänyttä miestä. Tekikö mies tosissaan, vai oliko näytösluontoista kenties. Hyvät pisteet hän sai työstään, niin päättelin.

Mutta ne traktorit! Eipä ollut mies eikä mikään, jonka ei jonkinlaisia väreitä tuntenut traktorin jyrähdettyä käyntiin.  Se käynnistysjyrähdys teki varmasti aikamatkan aina istumalihaksiin saakka vanhojen isäntien ja maalaistalon poikien kohdalla. Kolme traktoria kertasi äänen komiasti. Muistelukset kiihtyivät. Millainen peli oli missäkin talossa, kuka ajoi ja kuka ei. . Kaikilla oli sanansa tässä kohtaa sanottavana. Mies innostuu aina koneista, se on taas todistettu.

Naisten muistot pyörivät peltopuuhissa nekin. Kuka oli tehnyt mitäkin pellolla mitäkin osuutta.  Raskasta, pölyävää ja hikistähän se oli ollut kaikkinensa. Nappulatytön virassa oli ollut meitä muutamia, sitäkin oli mukava muistella. Eväitten syöntiin päästiin aika nopeasti. Naisväkihän niitäkin järjesti. Ei ollut kylmäpakkauksia kummemmin, kylmäketjusta ei edes osattu puhua. Maito oli vanhassa viinapullossa, siinä se säilyi sen päivän. Kävi kahviin ja lapsen kuppiin. Itsesuolatun palvilihan suolakiteet rapisivat, hyväähän se mokoma oli ja nälkä oli varmaankin paras mauste?

Siinä yleisön joukossa seistessä huomasin vanhusten ilmeiden kirkastumisen heinäntekoa seuratessa. Toisinaan vaivihkaa joku pyyhkäisi silmänurkkaansa. Silloin joskus he olivat vahvoja, vastasivat tilan hommista. Luopumisen haikailua, sekin kuuluu elämään.

Talkookahvit oli tapahtumanjärjestäjä turauttanut kukkakuppeihin, kahvia hörpittiin kaadetun heinän tuoksussa ja traktorin pörpöttäessä taustalla. ”Tää on niin tätä…”    

Herne nokassa

Mistä kukin mielensä pahoittaa, makuasia. Taitaa olla muotiakin olla nillittäjänä... joka paikkaan on nykykonstien avulla helppo jättää palautetta. "En tykännyt, aivan kamalaa..."
ja muutamilla on jo käsi ojossa ottamassa korvauksia. Kyllähän nyt joka asiasta pitää joku raha tulla. Siitäkin huolimatta, ettei asia loppujen lopuksi kummoinenkaan ollut. Mutta periaatteesta ja ahneudesta.

Mielipaha on kummallinen käsite. Siinä missä toinen pöyristyy, kauhistuu tahi vittuuntuu... toinen ei ole millänsäkään. Mielenpahoitus on toisinaan muoti-ilmiökin. Uskaltaako iloita, kun kaikki on paskaa muitten mielestä kuitenkin?

Pieniä asioita toisinaaan jää mielenpäälle. Jokaisessa suvussa, ystäväpiirissä ja tuttavissa on henkilöitä, joilla on absoluuttinen onnistuminen saada toisen mieli matallalle. Joskus se vittuilu on niin hienovaraista, että hoksaa aikojen päästä ... jotta mitä helkkaria...

Toiset ovat sitten suorantoiminnan ihmisiä. He ovat kuin heinänteossa, kaatuu ympärillä...paljon muutakin kuin itse kohde, jolle koko juttu olisi tarkoitettu.

Muistanpa erään tapauksen vuosikymmenten takaa. Tämä mielestään hyvää tarkoittava jakoi jyviä ja akanoita oman mielensä mukaan. Jos tietämättäsi siirryit alueeltasi toiseen, olikin piru irti. Eikä sitä sopinut seurustella väärän laarin väen kanssa... sitten oli mielipahaa laajasti.

Tällaiset lähipiiri-ihmiset toimivat vanhojen tapojensa sekä perinteidensä mukaisesti. Kuin junat kiskoillaan nämä jyräävät ympärillä olevia alleen. "Hyvää tarkoittaen" tahi sitten ihan "vittuunnuksisssaan". Mikäli vastapuoli sitten asiasta pahoittaakin mielensä, ovat nämä silmät suitsinrenkaina asiasta. Miten se nyt noin? 
Ihan tuosta suolasta vaan kysäisin, ettei nyt ole mitään mineraalisuolaa...olet varmasti kyllä leiponut ahkerasti, mutta tässä nyt olisi tämmöistä tuomista... en sitten syö pullaasi, annas karjalanpiirakkaa... ja niin eespäin. 

Sellaista pientä mielenpahoitusta saa aikaiseksi hyvinkin pian esim. työpaikkojen kuppikunnissa, joihin väistämättä kuulluu yksi "totuudentorvi" tahi "mielipidejohtaja", kutsuttakoon häntä nyt millä nimellä hyvänsä. Joku katsoo oikeudekseen "edustaa kaikkien mielipidettä", joka ei varmastikaan ole totta. Häntä ei uskalla porukasta kukaan oikaista sanktioon joutumisen pelosta. Pelko ei ole olekan aiheeton. Jos olet eri mieltä, hampaissahan itsekin olet.

Minä pahoitan mieleni myös, vaikka kynnystä on vuodet harjoitusammunnoissa nostaneet. Välillä se tekee todella surulliseksi, etenkin vanhan äitini hoitoon liittyvissä kysymyksissä. Viimeisen herneen nokkaan vedin välinpitämättömyydestä ikäihmisen viikottaiseen suihkutukseen liittyen. Tämä muualta tullut pesijätär kylvetteli äitini varmaan kaikkien oppien mukaan alle viidessä minuutissa. Pukaisi vain kerraston päälle ja lykkäsi lähes satavuotiaani avonaisen parvekkeen oven eteen istuskelemaan. Siinä muori istui tukka märkänä, yritti huiviaan vetää päälleen. Toisesta jalasta puuttui tossu ja sukkakin. Oli suutahtanut kylmissään, joten pukeminen jätettiin sikseen. Kylmää ja välinpitämättömyyttä. Hernelajiketta en tiedä, mikä taas nokkaan meni.

Joskus menee herne nokkaan, joskus kaatuu kuppi. Toisinaan ei sitten riitä kannukaan mittaamaan oikeaa määrää...