Kuin käärmettä pulloon

Vaikka itsellä ei ole pieniä lapsia, edes lapsenlapsia, kannan syvää huolta tuon viereisen kylämme koulun ja päiväkodin puolesta. 

Kuntaliitoksien myötä kaikista näistä lähelläni olevista pitäjistä tuli kaupunginosia, joista palveluja on karsittu jatkuvasti "toimintaa tehostaen".  Nuo kaksi sanaa ovat sinetti toiminnan karsimiselle, joilla sitten on hankaloittava vaikutuksensa karsinnan kohteen arkeen. 

Päiväkotirakennus tuolla naapurikylällä on julistettu huonokuntoiseksi, joten se toiminta siellä pitää lopettaa. Myös arvioitu lapsiluvun väheneminen on toki syynä. 

Sama löpinä valtuutetuilla on koulun suhteen. Lopettaa pitää toiminta ja lapset sen ajatuksen myötä kirkonkylään tai vieläkin kauemmaksi. Mitä tämmöiset ajatukset sitten tarkoittavat arjessa? Pidentyvää päivää pienen ihmisen kuljettamisineen. Eikä kaikilla välttämättä ole varaa kahteen autoonkaan. Vuorotyötä tekevän elämä on piloilla oitis. Talo on ostettu, rakennettu tai muuten vaan on elämä siirtynyt maalle. Luultiin hyvässä uskossa, että kaikki olisi juuri niin kuin luvattiin. Ehei, ei se niin mene. 

Luulin itsekin muuttavani mökkipitäjääni sitten joskuksen vuonna eläkeläisenä. Olisihan saatavilla pankki-, posti-, lääkäri- ja  viinakauppapalveluita. Linja-auto kulki maalikyläänkin usealla vuorolla. Töihinkin pääsin aamuvuoroon ja takaisin. Sitten se alennustila alkoikin.

Nyt kun olisi mahdollista olla vakituisempi asukas, mietityttää tämä alasajo. Pieni ei ole enää kaunista ja tämä kaikki toimiva yhteisö pitäisi saada kuin käärme pulloon. Mitä täällä on myöhemmin? Lähteekö seuraavaksi terveyskekus hammashoitoloineen? 

Pankit lähtivät yksi toisensa jälkeen. Kaksi pankkia tosin kuljettaa autottomia pääkallon paikalle asioimaan harvakseltaan. Asioi netissä.... joopa joo. Kaikilla ei ole edelleenkään nettiä, eikä ikä helpota osaamista. 

Posti lähti, kirjelaatikko ja pakettiautomaatti jäivät. Pakettiautomaattikin on satunnainen onni. Jos ei ole tilaa, pakettisi löytyy 35 km päästä. Autoton on taas pulassa. Paketille tulee myös hintaa, kun sitä lähtee haeskelemaan. Siinä samalla onkin sitten mahdollisuus käydä kauppareissu kauempana, joten paikallisen yhden kaupan tukeminen jää pois.

Sitten karsiutui bussivuorot. Taksia ei näy kylällä passissa, kuten ennen. 

Viinakauppa on vielä maitokaupan kyljessä. Johonkin voi sentään luottaa. Sitäkin puotia  hankittiin urakalla, vedottiin suureen määrään mökkiläisiä. Väkeä kesällä on riittämiin, mutta vakituiseenkin asuvia olisi vielä. Ei sitä ihminen pelkästä viinasta, vaikka toisten kohdalla niin näyttäisi olevankin. 

Mutta nyt tämä kyläkoulu ja päiväkoti. Eräs lapseton valtuutettumme kannattaa näitten lopettamista ja totesi haastattelussa, että "kyläläisten kannattaisi lähteä nyt ajattelemaan positiivisesti. Kyllä tästä hyvääkin seuraa" 

Uskoisin, että vaaliaikana moni muista tämänkin sanomisen. Varsinkin, kun aamutuiskussa ajelee kymmeniä kilometrejä viedäkseen lapset päiväkotiin, palatakseen takaisin työpaikalle, ja sitten illalla sama rumba toiseen suuntaan. Ei ole katuvaloja, eikä välttämättä aamulla auratut tietkään. Toista olisi, kun tipauttaisi muksun kotikylän keskustassa oleviin paikkoihin. Ajatellaanpas positiivisesti....

 Ennen oli kaikki paremmin....

Sanat, joita käytämme

 

 

Kirjoittamisesta ja lukemisesta innostuneet ihmiset kiinnittävät huomionsa helposti sanoihin ja niiden käyttöön. Kiehtova tarina etenee lukijan käsissä ahneesti, kunhan sanat ovat aseteltu mallikkaasti. Meillä kaikilla on oman makuisemme kiinnostus erilaisiin aiheisiin, joka ohjaa valintojamme vaikkapa kirjastojen hyllyriveillä. Lehtiartikkeleissa otsikot jaagaavat meitä lukijoita välillä sensaatiohakuisestikin. Tehtävänsä se tekee silloin, mikäli ostamme kyseisen lehden otsikon houkuttelemana.

Erilaisissa haastatteluissa ja keskusteluohjelmissa jää toisinaan korvaan särähtämään ikävästi ”niinkuttelu”, jolla sotketaan esillä oleva asia niin, ettei loppujen lopuksi enää tiedä mistä koko jutussa olikaan kyse. Tähän kun vielä lisätään kaikkien osallistujien yht´aikainen puhuminen toistensa sanomisten päälle, on siinä soppa syntynyt. Sanoilla voi siis tappaa kuulijan kiinnostuksen.

On olemassa myös muutamia sanoja, joiden kohdalle suosittelisin nopeahkoa poisoppimista. Hyvin opittuina etenkin nämä sanat ilmestyvät niille paikoille puhekieleen, joihin muuten sopisi pilkku tai piste kirjoitetussa tekstissä.

Olen aina pitänyt lukemisesta sekä kirjoittamisesta. Lapsuudessani ympärilläni oli onnekseni tähän asiaan innostavia henkilöitä ja siitä se harrastus sitten lähti.  Silmiini ja korviini osuu nykyään usein sanoja, jotka viehättävät minua tavalla tai toisella. Lapsenlapsien kanssa seurustellessa oppii alati uutta, etenkin sitä tämän päivän somekieltä. Välillä siinäkin on toki kohtia joista en niin innostu.

Viimeisin uusi sana korvaani oli ”epätoivojono”. Tästä sanasta huokuu mielikuviini päät painuksissa olevat kumaraiset hahmot laahustamassa jonossa verkkaisesti eteenpäin.

Tällaiseen paikkaan voi kuulemma joutua esimerkiksi silloin, kun on palavasti halunnut jotain ilmaisena annettavaa tavaraa tuolla netissä ja joku toinen vie sen nenän edestä. Siinä sitä sitten jäädään ”epätoivojonoon” odottamaan, josko peruutus sittenkin tulisi.

Vanhoista sanoista pitänee mainita kaksi; anteeksi ja kiitos, joiden käyttöä voisi viljellä enemmänkin. 

Uusia sanoja on tulossa rutkasti lisää seniorikansalaisille tuolta nettimaailmasta. Siihen sanastoon ja maailmaan meidän on loikattava kuin kylmään veteen aikoinaan uimakoulussa. Muuten tästä elämästä ei selvitä.

Yksi vanha sana vielä pitänee mainita, hyvin käytettävä,  on perkele. Minusta sen merkitys suomalaiselle voimasanana on suuri. Se on voimakas, vahvuutta nostattava. Muistattehan: havuja, perkele!  En näkisi tätä kovin pahana käyttösanana silloin,  kun pitää selvitä jostain. Turhaan huutelu vie siltäkin voimansa. 

Sanomattakin selvää, eikös vaan?

 

 

Lopetetaan päiväkoti ja ostetaan taidetta

 Joinakin aamuina lehdenluku ja kahvittelu on oikein mukavaa. Rattoisaa seurata etäältä asioiden vatulointia... mihin ne sitten päättyvätkin.Eikä kukaan, edes minä itse, odottele kannanottoa.

Eräänä aamuna lueskelin jälleen viereisen kylän päiväkodin ja koulun lopettamisuhasta. Päiväkodin lakkauttaminen toisi kaupungille 30 000 euron vuotuisen säästön. Tuo raha on aivan käsittämättömän pieni summa kaupunkitalouden parantamista ajatellen. Vaikkakin niistä pienistä puroista koostuu yhtä ja toista. 

Tarhaikäisiä lapsia jouduttaisiin kuljettelemaan ympäri pitäjää ja koulukin olisi jossain matkan päässä. Tätä työpäivän ja arjen pyörittämisen pituuteen vaikuttavaa rumbaa olisi ollut lapsiperheille luvassa. Mutta niukalla äänestyksellä asia sai taas kerran loppunsa. ( Noustakseen uudelleen, niin uskon) Eräs valtuutettu ehti jo antaa lausumansa asiasta ennen äänestystä. Hänen mukaansa kyläläisten tulisi nyt ajatella asiasta positiivisesti. Päätöksestä seuraisi aina jotain hyvääkin. Tämä, muistaakseni lapseton valtuutettu, ei asu ilmeisestikään paikassa, missä aura-autoa talviaamuisin odotellaan hyvänä kumppanina töihinpääsyn takaamiseksi. Ei ole herkkua lähteä aamuseitsemään tuolta töihin lumisateiden aikaan. Olen kokeillut itse sitäkin reittiä pyrkiessäni aikoinani maalta töihin sairaalanmäelle. Saati, että olisi pitänyt sukkuloida unisen, pienen muksun tarhakuljetus. Vieläkin kirvelee ja tekisi mieli vaatia selontekoa tuolta valtuutetulta, mikä siinä asiassa olisi se positiivinen kohta. 

 

Olen ollut jutunteosssa tuolla koululla aikoinani minäkin. Lopetusuhkaa silloinkin taustalla. Vakuutuin käynnilläni vanhan koulun toimivuudesta. Kukaan ei narissut vanhoista puitteista, pihalla oli tilaa temmeltää ja olla metsäretkillä, opettajatkin työtiloihinsa tyytyväisiä. Tämä toimiva ihanuus olisi siis lopetettava, sitä ajettiin kuin käärmettä pulloon. Mutta taas matka jatkuu ... mietityttää vaan, mikä vaikutus on sillä, että taustalla on alati lopettamisuhka. 

Tänä aamuna oli sitten taas kokemuksellinen aamukahvi. Lehdessä oli juttua näistä meidän kaikkien iloksi tuotetuista taideteoksista. Nyt oli kaupunkimme asemanseudun pysäköintitalon seinään tuleva kartio, joka oli tilattu virolaiselta taiteilijalta. Hintalappu 160 000 euroa.Just. (Raha menee muualle..) 

Sitten oli tulossa toinen tilateos, jonka hinta on 200 000 euroa. "Kaikkea piru hullulla teettää", sanoi isoäitini aikoinaan... ja osuvasti tähänkin sopii.

Rahaa löytyy tähän, mutta ei päiväkotien ja koulujen pitämiseen siellä missä niille olisi kysyntää. 

Toivottavasti kylällä suhtautuvat positiivisesti tähän taidehankintaan lukiessaan saman kuin minäkin. Minä tarkkaan katson jatkossa kelle ääneni annan. Onhan tämä asettelu aivan synkästä kotoisin. 

Ihmiset pakotetaan jopa muuttamaan muualle palvelujen siirtyessä tällä kostilla....

 

Ruokahävikkiviikko

 Viikon aikana uutisointi radiossa sekä lehdistössä on keskittynyt jääkaapin perälle unohtuneisiin eväisiin, nahistuneisiin vihanneksiin... voisiko niitä vielä tuunata? Tänä aamuna selvisi sekin, että kahvia tuhlataan järjettömiä määriä. Keitetään liikaa, haudutetaan hyvin ja kaadetaan pois. Kannattaa siis ostaa kahvi tarjouksesta, jos näin toimii....

 Paikallislehdessä HäSa 10.09. oli juttu valkoposkihanhieman luvallisesta metsästyksestä niitten maanviljelykselle  aiheuttaman vahingon johdosta. Ampumisen jälkeen tämä ihmisravinnoksi kelpaava lintu päätyy maahan haudatuksi tai polttoon. Oikein hautapaikkakin tulee ilmoittaa siltä varalta, ettei tätä nyt kukaan söisi! Joitakin lintuja tulee ampujien asetella selkulleen pelloille pelotteeksi lajitovereille. (Luulisin, että ketut, supit, varikset sun muut syövät ne sukkelaan ennen pelotusmomentin voimaan astumista) Voi herttinen...

Tätä ihmisravinnoksi kelpaavaa hanhen lihaa päätyy haaskuuseen 15 tonnia (siis viisitoista tonnia, 15000 kg!)  Yhdestä metsähanhesta vertailun vuoksi oli jutussa maininta, että siitä riittäisi syötävää 6-10 hengelle. !! Joten hyvin monta ihmistä tässäkin asiassa saisi syödäkseen. 

Lainsäädäntömme siis estää tämän luonnon meille tyrkyttämän ravinnon hyödyntämistä, kelpaisi varmasti joillekin tämäkin. Mutta mehän hautaamme tämän sapuskan peltoon ja kitisemme nahistuvista porkkanoista....

Yleisön pyynnöstä

Tämä blogimaailma on ollut nyt tauolla jonkin aikaa. 

Itsekin hämmästyin tilannetta ja kun sain kysymyksen siitä, missä näitä tekstejäni panttaanpiti oikein ryhdistäytyä asiaa tutkailemaan.

                                

Jotenkin koin kirjoittamisen olevan jonkinlainen henkireikä äidin sairastamisen aikana. Sain edes hetken miettiä ja ajatella jotain "normaalia", vailla huolia olevaa tilannetta.Taivastelut maailman asioista ja sopeuttaa oman elämäni savannitilkkua äärettömään palloomme.

En ymmärtänytkään sen rasittavuuden määrää, joka oli niskassani ollut näinä vuosina. Ei ollut minulle tukihenkilöä, eikä olalletaputtelijoita. Tokko sellaisia olisin huolinutkaan, mutta kunhan nyt pohdiskelen ja vaivojani valittelen. 

                         

Äiti eli yksinään leskeydyttyään ja nyt kun olen jo itse korkeammassa iässä katson ympärilläni olevia ystäviäni. Miten he ovat selviytneet jäätyään yksin pitkästä parisuhteesta.

Nuorena sitä vaan ajatteli, että se vihkikaavan höpinä " kunnes kuolema erottaa"... on jossain valovuosien päässä, eikä se nyt meitä kosketa. Ollaan yhdessä-yhdessä aina...

Näitä pariskuntia on ympärilläni useita, joista on tullut yksiköitä. Yllätyksekseni osa haluaa myös jättää taakseen tuttavapariskunnat. Sekin on toki valintakysymys ja saa jokainen toimia tahtonsa mukaan.

Omassa lähipiirissäni tapahtuneet asiat ovat pysäyttäneet ajattelemaan elämän rajallisuutta ja sitä kiirettä sekä menoa koronasta huolimatta.

Mutta tällä hetkellä tulen surulliseksi tuosta piittaamattomuudesta kylillä ja kaupoilla. Korona on kuin häkä, jota ei haista eikä maista. Ehkä juuri se tekee asian vaikeaksi ymmärtää. Lisäksi puututaan siihen itsemääräämisoikeuteen, jota huudetaan paikalle oitis, kun jotain joku yrittää rajoittaa. 

                                        

Hoitajataustani johdosta olen satavarma toisesta aallosta ja sen vaikutuksesta. Toivottavasti rokote saadaan pikaisesti  ja sen sitten kaikki ottaisivat/saisivat. Tuhkarokko hävisi aikoinaan rokotteen ansiosta, mutta sitten joku paukapääpikkuäiti-yhdistys jäsenistöineen jättää lapset rokottamatta. Ja katso, ihme on tapahtunut, tautia tulee jälleen. 

Satoja vuosia sitten kiersi punatauti kyliä täällä maalla. Sen myötä kuoli valtava määrä väkeä. Ei ollut tiedotusta, käsihuuhteita, suumaskeja, eikä kännykkäsovellusta. Ei ollut sitä oikeaa tietoa asioista, joita meillä on tänä päivänä käytössämme. Ei myöskään hamstratavaa vessapaperia....
Meillä on vaan omat asenteemme tuolle samalle vuosisadalle jämähtäneinä. Siihen asenteeseen pitäisi kehitellä täsmälääke. Suosittelen sen lisäämistä juomaveteen. 

                                         

Valmistaudutaan toiseen aaltoon, huolellisesti ja asiallisesti ohjeita nouattaen. Kyllä me tästä selvitään, eikös vaan?

                                      

Kun ei jakseta...

Olen tässä kummastellut Koronakärvistyksien aikaan ilmiötä, joka liittyy oman huushollin hoitamisiin. On perustettu jopa jonkinlaisia tukitoimia auttamaan arjesta selviytymistä. Nyt en tarkoita pelkästään puhua rahasta, vaan arjen pyörittämisestä. Tai siitä, ettei siihen kyetä. 

Tätä Korona-aikaa ei vielä ole eletty kovinkaan pitkään ... minun mielestäni ... ja jo nyt kuullaan uupumista siihen, että pitää omalle perheelleen tehdä neljäkin kertaa päivässä apetta ja samaan aikaan tehdä etätöitä sekä keksiä askaretta  omille, itsetehdyille muksuilleen. Tämä seikka kummastuttaa minua. 

Toisalta, ymmärrän kyllä asian. Jos miettii sitä "normaalia" arkea (peilaan tätä tuntemiini lapsellisiin) ja ajankäyttöä, alkoi aamu aina hyvin vaudikkaasti. Tarhoissa oli tädit valmiina ja puuroakin sai. Nopean herätyksen ja kyydityksen jälkeen alkoi vanhempien työpäivä. Siellä oli valmis ruokapöytä, samoin muksuilla hoitopaikoillaan. Työhön keskityttiin, kuka mitenkin. Lapsia leikittvät ammatti-ihmiset. Iltapäivällä kotiin, pikaista syömistä ja harrastuksiin. Harrastuksista vastasi jälleen vieras ihminen. Jäi sitä omaa aikaa, jonka voi käyttää vaikka omiin juttuihinsa, kaupassa käymiseen jne. Mikäli vanhemmlla oli omia harrastuksia, ohjasi niitäkin yleensä joku vieras ihminen.

Sitten harrastusten jälkeen kotosalla alkoikin sosiaalisen median ilta, jossa jokainen otti omat härpäkkeensä kaivautuen sohvatyynyjen uumeniin iltapalaan saakka. Sitten pesulle, pisullle ja nukkumaan.  Huomenna sitten taas sama. Elämä oli todella helpompaa, kun suurimman osan päivärutiineista haltuunsa ottikin aivan vieras ihminen. 

Nyt sitten ollaankin uupuneita, kun kaikesta pitää itse vastata ja tarvitaan taas vieras ihminen nostamaan perhe suosta. 

Kuulun siihen ikäpolveen, joiden vanhemmat elivät sota-aikaan hyvinkin rankoissa tilanteissa. Appivanhempani tulivat aikoinaan siirtokarjalaisina Hämeeseen, appiukko soti monta vuotta yhteen putkeen. Tämän poissaolovaiheen maatalon töistä vastasi anoppini, jolle oli siunaantunut lapsiakin useampi. Nämä emännät tekivät myös miestentöitä pelloilla, koska miehet siis sotivat muualla kuin omassa pihapiirissään. Eivätkä tulleet normaalin työajan puitteissa kotiin. Sotaa kesti vuosia ja sekin oli mielestäni hyvin rankkaa, koska ei ollut mitään takuita siitä, että se puoliso sieltä palaa elävien kirjoissa. Niitäkin palaajia oli, jotka olivat elossa, mutta heidän sisäinen elämänsä kuoli sinne Kannaksen nurkille, Raatteen tielle tai jonnekin muualle. Joku emäntä sai yhden aikuislapsen lisää. 

Hämeessä, jossa itse elän, ei näitä tulijoitakaan otettu avosylin vastaan. Epäilyttäviä olivat tulijat. Mutta silti jaksettiin tehdä ja hoitaa asioita. Ei nimittäin ollut vaihtoehtoja. 

Oma umpihämäläinen isoäitini opetti sietämistä ja kestämistä, ollen itse malliesimerkkinä oman historiansa kautta. Niin piskuisesta torpasta lähteneenä, suuren lapsilauman vanhimpia kertoili oman selviytymistarinansa meille nuoremmille . Sill0in ei sellaisia talentteja ollut, joista lehdistö olisi hurissut. Aihetta kirjoittamiseen olisi ollut kylläkin.

Nämä naiset jaksoivat hoitaa asioita, kun heidän oli pakko. Ei se herkkua ollut, kuulin sanottavan. Mutta ei ollut muuta mahdollisuutta elämässä, mikäli elää meinasi. Tämä nykyinen kermaperseitten yhdyskunta on tottunut saamaan kaiken valmiina, kaikkia pitää pehvasta tuupata eteenpäin ja silti elämä on yleensä niin "vitun paskaa", jos menee eri tavoin kuin eläjä haluaa. Kaikilla pitäisi olla kivaa ja omaa laatuaikaa! Miksi ihmeessä sitten perustetaan perheitä? Hankitaan lapsia ja kultainen noutaja... rakennetaan tuloihin nähden liian suuri talo ja opetetaan koko sakki elämään hienommin kuin edellyttää. Huono itsetunto ja kateusko siitä mitä naapurissa näkyy? 

Siinä vaiheessa, kun vaikeuksia alkaa tulla, jaetaankin jo lusikoita. Tätä jakoa voidaan tehdä useitten eri koosteiden kanssa. Mutta sitä omaa huushollia ei tahdota oppia hoitamaan. ei keksitä lapsille tekemistä, eikä osata tehdä arkiruokaa, josta riittäisi seuraavalle päivällekin. Kavahdetaan perunasäkkiä hiilareitten pelossa, mutta hörpitään punaviintä rappusilla ja fiilistellään. Silloinkin, kun pitäisi opetella arjen hommia siinä liian suuressa pytingissä. 

                                                       Siis, en kestä! 

Koetakaa nyt vaan opetella kestämään. Siitä opista saattaa olla vaikka hyötyäkin. Omiannehan hoidatte, se pitää muistaa. 

   

Viimeiset 95 kuukautta

Aikakausilehti lupaili,  vajavaisin tiedoin kylläkin,  95 kuukautta miehelleni ja minulle yhteistä aikaa jatkoon. Liekö aprillipila...?

Tosikko tai en, otin jutun tosissani. Miten käyttäisin tuon laskennallisen ajan hyödykseni... ja mikä ilo tahi hyöty minusta itsestäni olisi puolisolleni.

Nyt kun olemme 24/7 yhdessä, tulee tässä suhteessa välillä fonttikokoonkin muutos. On tuo aina saatavilla, puuttuu asioihini jne... Mutta, ihana, että on siinä. 

On tapahtunut paljon asioita meidänkin aikanamme. Paljon on tapahtunut aivan lyhyellä ajalla. Suomen kansa, maailman onnellisin, on joutunut Koronan hyppysiin. Perhesuhteemme ei onneksi ole niin tiiviit kuin Italiassa tahi Espanjassa. Ehkä se onkin ollut pelastuksemme. Emme pussaile tahi kättele etelämaalaisten tahtiin. Siunatut jäyhät suomalaiset jököttäjät!

Miehen suku, kuten moni muukin, otti ja lähti Karjalasta käskettynä sota-aikana. Tuli tänne Hämeeseen, asettui naapurustoomme, vaikkemme hämäläisinä ajatuksesta pitäneetkään. Söivät sieniäkin, paistoivat joka viikko piirakoita ja naiset kulkivat toppatakeissa talvella. Outoa oli tuommoinen väki silloin. Mutta käskytys otettiin tosissaan. 

Tämä tilanne nyt oudostuttaa meitä kaikkia. Liikkumisvapauttamme rajoitetaan. Vallan tavatonta. Kapinahenkeä oli ilmassa, mikäli someen olisi uskominen. 

Vain koiraa saa ulkoiluttaa ja jossain maassa siihenkin on lupalappu oltava. 

Matkattaisikin, mutta toisaalta...ei sitten yhtään.

Yhteistä aikaa voi viettää olematta ihan vierekkäinkään. Järvellä on kohta tilaa, eikä tuolla metsässäkään tungosta tuppaa olemaan... ellei lasketa jäniksiä. Huippukohta on Koronasta tulossa, joten saadaksemme tuon laskennallisen ajan, pitänee ohjeistusta noudattaa. 

Käsien pesu, kotona pysyttely... sillä me voimme kietaista sankarin viitan harteillemme. Pelastamme itsemme ja läheisemme. Sepä vasta jotain! 

Pysykää terveinä siellä, mukautukaa tilanteeseen. Tässä ajassa on paljon hyvääkin!

Ruma sana sanotaan niin kuin se on ...

Suomalaiset ovat tutkimuksen mukaan onnellinen kansa. Onnellinen voi olla, mutta tyytymätön ja moniin asioihin,  sananmukaisesti vittuuntunut.

 Keskustelufoorumeilla on luettavissa kirjoituksia kommentteineen laidasta laitaan erilaisista harmittavista hetkistä, vaikkapa kaupan jonoissa seisoskelusta, kassojen toiminnasta, asiakastovereiden ääliömäisyydestä ja tuotteiden hinnoitteluvirheistä. Samaan aikaan vituttaa myös julkisuuden henkilöt, heidän tienaamisensa ja kertojan naapuristossa asustelevat henkilöt perhekuntineen.

Aivan tavallisen arkisen tarinan kertomiseenkin tarvitaan vittu, useimmiten pilkun ja pisteen paikalle. Tarina ei saa pontta eikä syvyyttä ilman sitä. Puhelimeen puhuttaessa julkisilla paikoilla linjan toisessa päässä saattaa olla soittajana kuuleman mukaan ”Vittupää, moro”. Toisinaan tuntuu, ettei asiaan kerrottaessa menisi kauaakaan, kunhan tämän käytössä kuluvan täytesanan suistaisi tarinan ulkopuolelle.

Vittu on kulkenut aikamoisen matkan hameen alta julkisuuteen. Sitä sanaa käytetään hyvin laajalti eri-ikäisten henkilöiden keskuudessa. Jopa lapsilla on tapana lisätä asiansa ponnekaasuksi aikuisten tapaan tämä merkittävä kirjainyhdistelmä.

Muistanpa sisarusrakkautta seuranneena maalla erän pikkuveljen tokaisun hetkellä, jolloin himppua isompi isosisko tempaisi liejua täynnä olleen lippalakin pojan pieneen päähän korvia myöten. Lieju valui hiljalleen poskille lakin reunan alta aiheuttaen odotetun reaktion. Silmät menivät viiruiksi katseen kohdistuessa isoon siskoon. ”Mitä vittua!!!” Ponnekas kolmen ikävuoden tietämillä ollut paitaressu lausui avainsanansa. Tästä se sanasto lähtee sitten laajenemaan. ”Vee ii, kaks teetä ja uu on yhtä kuin pihlajapuu” runoili joku äiti asiasta vähän niin kuin hienostellen, etteivät lapset opi sanaa…

Toinen mielenpäälle jäänyt mielikuvani kertoo nuorehkosta sairaanhoitajasta, johon törmäsin erässä hoitopaikassa. Tämä nainen oli kyykyssä ulko-oven edustalla, vedellen siinä posket lommossa tupakkaansa. Katsoessani ja tervehtiessäni häntä totesi tämä daami, että ”vittu, kun vituttaa”. Vitutti työpaikka, potilaskontakti, aamuvuoroon herääminen, hoitajan palkkaus, työkaverit siinä vuorossa… listaa riitti.  Ei tainnut yksi tupakka riittää kaikkien V-kohtien käsittelyyn? Mahtoi olla mielekäs päivä työkavereille, mutta ennen kaikkea potilaille!

Onko yleensä mukavampi olla vittuuntunut huomionkipeä äkkiväärä kuin positiivinen, tai vaan ihan neutraalin tavallinen?  No, onhan sitä joillakuilla joskus ollut ”vitun kivaakin”.

Sanaa tuskin voi enää poistaa tai edes yrittää korvata muulla. Se on jokseenkin sellaisen sukseen saanut, että poisoppiminen vaatii vielä pidemmän jakson kuin aikoinaan käytön oppiminen.

Silti voisi miettiä asiaa niinkin, että harmitukset tarttuvat henkilöstä toiseen. Onko aivan pakko levittää tämmöistä negatiivisuutta ja manaamiskulttuuria ympärillemme?

On se vaan, lempo soikoon, kummallista!

Mummola takaisin, vaikka purkki kerrallaan...

Silmäni löytää, käteni ottaa. Löytyi samanlainen kahvipurkki kuin mummolla aikoinaan. Otan sen hyllystä kuin kruununjalokiven. Tuli todistettua tällä tavoin miten toisen mummon jäämistöstä poistoon joutunut roska muuttuu toisen aarteeksi. Tällä kertaa minun aarteekseni.

                                             

Olen saanut viettää onnellisia lapsuudenaikoja mummolassa maalla. Tästä hyvää mieltä tuovasta muistopaketista johtuen monet esineet nousevat nyt merkityksellisiksi. Eivät nämä ole oman mummoni tavaroita, mutta ovatpa muistonlaukaisijoita.

Nyt kun sinne mummolaan ei enää pääse, nousee näitä muistikuvia esineitten myötä. Samaa tapahtuu hyvin monelle muullekin, mikäli on noita sisustuslehtien ja Instagramin kuvia uskominen. Vanhat tuolit, pöydät ja piirongit saavat uuden elämän tunnelman tuojina. Vanha, mäntysuovalla pesty räsymatto siirtää meidät kerralla aikamatkalle mummolaan.

Etsitäänkö sittenkin sitä kiireetöntä ja rauhallista lapsuuden sunnuntaita tämän tavaraterapian avulla? Muistikuvat ovat aurinkoisia kesäleikkien täyttämiä päiviä. Välillä joimme mehua niistä ”moukkulaseista”, kuten mummo niitä kutsui. Lasi oli sopiva lapsen käteen, kapea alhaalta ja yläosa näytti siltä ”moukulta”. Sellaiseenkin silmä juuttuu.

Moni kerää nykyään noita kahvipurkkeja, myyjät ovat sen huomanneet ja valikoimaa riittää. Vaatimatonkin ja elämän kuluttama purkki saa kylkeensä hintalapun, jossa on nostalgialisä meille ahneille mummolanpelastajille, mutta maksamme sitten kiltisti kassalla.

Näitä purkkeja ei kyllä ollut rivitolkulla ainakaan meidän mummolassa. Ehkä tavaramääräkin silloin vuosikymmeniä sitten oli vaatimattomampaa kaikessa, olivat vain tarvittavat esineet. 

 Eipä kukaan tarvinnut konmarittamista, tehtiin kuolinsiivous sitten aikanaan.

Kuolinsiivon teon huomaa nykyään kirpputorikierroksella hyvin. Monet mummolat ovat alas ajettu, tavarat siirtyneet uuteen olomuotoonsa. Osa tavaroista joutuu kylmästi roskiin, osalle annetaan tekohengitysmahdollisuus kirpputoreilla. Elvyttävät tuunaajat ja mummolan rakentajat sitten kokevat sitten sunnuntai-päivän huumaa olkoon sitten mikä päivä tahansa löytäessään juuri sen puuttuvan osan onnestaan.   

Pelakuu, pelargoni, pielikukka... ihan miten vaan.

                            Hyvää ystävänpäivää juuri Sinulle, joka luet tätä! 

Perinteiden pauloissa

Joulu on sitten eletty. Taputeltu, kuten kuuluu sanoa. Pakattu pukit ja kilit omiin laatikkoihinsa, muovikrääsääkin pussiteltu. Ensi vuonna sitten taas. 

Saitko yhtä monta joulukorttia kuin lähetit? Vai lähetitkö lainkaan? Kilkuttiko tekstarit ja whattsapit? Postin lakko taisi sotkea monen kortinlähettäjän suunnitelmia. Ehtiikö ne perille ajoissa, siihen jouluun johon ne tarkoitti. Itselle tuli kortteja vielä joulun jälkeenkin ... liekö ajoissa, ihan tämän vuotisia?

Joulukortteja katsellessa olen usein miettinyt muita kortin saajia. Katsooko kukaan ja kuinka tarkkaan saatuja joulutoivotuksia, tai oikeammin mitä se kortti esittää. Onko lähettäjä miettinyt juuri minua tai perhettäni kortin valitessaan, vai ottanut ne viisikymmentä seitsemän tarvitsemaansa korttia yhdestä nipusta. "Mitä sillä väliä, eri ihmisillehän ne menee"... Vai onko sittenkin ajatusta mukana, kuten meille tupsahtaneella joulukortin koiranpennun kuvalla... yllättävääkö, ei varmasti. Lähettäjä tiesi, mikä ilahduttaa. 

Entä, säästätkö kaikki kortit? ... aikoinani säästin kaikki. Pääsiäiskortit, synttäri-, nimipäivä, ystävänpäivä- ja vaikka mitkä kortit. Vuosikymmenet olivat kauniissa nipussa laatikoissaan. Eipä niihin oltu koskettu missään tarkoituksessa. Surullista, mutta nyt niistä on vähitellen luovuttava. Keräilyn maailma on ihana, mutta rajansa kaikella. Pitää myös valmistaa itseään tulevaisuuteen. Sitä samaa elonmäärää ei enää ole laskennallisestikaan jäljellä, joten nyt on aika aloitella siivoustalkoita. Vanhuuden päiviin on toivoakseni vielä matkaa, mutta on vaan pakko suunnitella jatkoa hetkeen sitten kun toiseen asuntoon  ...

Silloin aikoinaan kulki myös jouluiset paketit kaukaisempien mummojen ja pienten sukulaisten välillä. Vapisevin käsin kirjoitetut osoitteet tulkittiin posteissa oikein ja lahjansaaja sai omansa hyvissä ajoin. Ei mennyt hauholaislapsosen paketit siihen aikaan Kuopion postiin noudettavaksi. Näin kävi yhdelle paketin saajalle tällä kertaa. Arvaa harmittiko?Lähettäjää kyllä, lahjan saajahan ei asiasta ollut tietoinen. Se kuuluisa joulupukkihan oli asiat sotkenut. 

Joulukukkasetkin lakastuvat pikku hiljaa. Vuosikymmeniä sitten nuorena äitinä laukkasin mummojen, mammojen, pappojen ja sukulaistätien luona  jakelemassa hyasintit sun muut kukkaset. Vastavuoroonhan niitä tupsahti lähes sama määrä. Ei siis järjen hiventä siinä touhussa. Sitten uskalsin ottaa uusjaon ja jokainen osti oman kukkansa, jos tahtoi. 

Hautausmaakin on kokenut saman ilmiön, ei ole enää niin "pakollista" ehtiä aatoksi kynttilöiten kanssa paikan päälle. "Aina voi sytyttää virtuaalisen kynttilän, kun toi sääkin on niin kauhea"... (pyöräytä muoria haudassa, sanoisin meidän kohdalla. Mummoni ei antanut ikinä sään vaikuttaa käyntiinsä, eikä myöhemmin ikänsä.)

Eikä joulukynttilää voisi viedä haudalle. Paitsi äidilleni, jolle ainoa oikea väri oli tuo joulunpunainen. Saamansa piti. 

Mutta jokainen huusholli tyyillään. Jouluja tulee ja menee, samoin muita juhlapäiviä. Kellä mitäkin perinteikästä vielä on elämässään, hyvä niin. Kellä ei ole, luokoon itse halutessaan. Pääasia, että olemme olemassa omana itsenämme. 

... ja pianhan on juhannus!