Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

 Koiranomistajaksi ryhtyminen oli ihana asia!

 Harkittua vai ei...no, jokseenkin kyllä. Pari vuosikymmentä omistimme kissoja kolmin kappalein. Viimeisen hännän heiluttajan kuoleman myötä päätimme, ettei sitten kissoja enää. Näin tapahtuikin.

Tuli koira. 

 Eikä ihan mikä tahansa koira. Tuli käppänäpoika kaikilla mausteilla. Tämä räksyttämätön malli sopii meille vallan hyvin. Pitää aktiivisessa liikkeessä ja toimii kuuntelijana oikein mielellään.

Maaseudun koiraksi sopii hyvin. Ei pelkää vettä, eikä outoja ääniä metsän suunnalta. 

Sen sijaan on saavuttanut jälkikoirankin ominaisuuksiin kuuluvia piirteitä. Jänisjahtia suorittaa. 

Omituisia ovat lemmikkien vihaajien päähänpistot. Kaikenlaista sälää heitellään poluille, pelottavinta on ne "herkkupalat", joita tuommoiset tampiot siellä levittelevät. Jopa koirakaappauksia olen kuullut suoritetun. 

Tosin, maalla olevana ja luonnon jälkiä seuraavana, epäilen  joidenkin niiden pihapiiristä kadonneiden koirien päätynneen runsastuneen ilveskannan paisteiksi. Surku. 

Valtava bisneskin pyörii tässä. Lelut, vaatteet, muona.... pörssissäkin sitä lemmikkihommaa tapaa. Kauppa käy, nyt varsinkin, kun koronan takia kotosalla aikaa vietämme. Parastaanhan kaikki vanhemmat yrittävät... niin lemmikkienkin kohdalla asiat ovat. 

Jaksamista kaikille siellä!

 Rapsuttakaa sitä naapurin koiraa, tai edes huomioikaa se silloin, kun pieni koira yrittää teitä tervehtiä. Ei niissä kirppuja ole, eikä omistajakaan ole teille kahville tulossa... sosiaalinen hetki koiralle, pliis. 

Kuin käärmettä pulloon

Vaikka itsellä ei ole pieniä lapsia, edes lapsenlapsia, kannan syvää huolta tuon viereisen kylämme koulun ja päiväkodin puolesta. 

Kuntaliitoksien myötä kaikista näistä lähelläni olevista pitäjistä tuli kaupunginosia, joista palveluja on karsittu jatkuvasti "toimintaa tehostaen".  Nuo kaksi sanaa ovat sinetti toiminnan karsimiselle, joilla sitten on hankaloittava vaikutuksensa karsinnan kohteen arkeen. 

Päiväkotirakennus tuolla naapurikylällä on julistettu huonokuntoiseksi, joten se toiminta siellä pitää lopettaa. Myös arvioitu lapsiluvun väheneminen on toki syynä. 

Sama löpinä valtuutetuilla on koulun suhteen. Lopettaa pitää toiminta ja lapset sen ajatuksen myötä kirkonkylään tai vieläkin kauemmaksi. Mitä tämmöiset ajatukset sitten tarkoittavat arjessa? Pidentyvää päivää pienen ihmisen kuljettamisineen. Eikä kaikilla välttämättä ole varaa kahteen autoonkaan. Vuorotyötä tekevän elämä on piloilla oitis. Talo on ostettu, rakennettu tai muuten vaan on elämä siirtynyt maalle. Luultiin hyvässä uskossa, että kaikki olisi juuri niin kuin luvattiin. Ehei, ei se niin mene. 

Luulin itsekin muuttavani mökkipitäjääni sitten joskuksen vuonna eläkeläisenä. Olisihan saatavilla pankki-, posti-, lääkäri- ja  viinakauppapalveluita. Linja-auto kulki maalikyläänkin usealla vuorolla. Töihinkin pääsin aamuvuoroon ja takaisin. Sitten se alennustila alkoikin.

Nyt kun olisi mahdollista olla vakituisempi asukas, mietityttää tämä alasajo. Pieni ei ole enää kaunista ja tämä kaikki toimiva yhteisö pitäisi saada kuin käärme pulloon. Mitä täällä on myöhemmin? Lähteekö seuraavaksi terveyskekus hammashoitoloineen? 

Pankit lähtivät yksi toisensa jälkeen. Kaksi pankkia tosin kuljettaa autottomia pääkallon paikalle asioimaan harvakseltaan. Asioi netissä.... joopa joo. Kaikilla ei ole edelleenkään nettiä, eikä ikä helpota osaamista. 

Posti lähti, kirjelaatikko ja pakettiautomaatti jäivät. Pakettiautomaattikin on satunnainen onni. Jos ei ole tilaa, pakettisi löytyy 35 km päästä. Autoton on taas pulassa. Paketille tulee myös hintaa, kun sitä lähtee haeskelemaan. Siinä samalla onkin sitten mahdollisuus käydä kauppareissu kauempana, joten paikallisen yhden kaupan tukeminen jää pois.

Sitten karsiutui bussivuorot. Taksia ei näy kylällä passissa, kuten ennen. 

Viinakauppa on vielä maitokaupan kyljessä. Johonkin voi sentään luottaa. Sitäkin puotia  hankittiin urakalla, vedottiin suureen määrään mökkiläisiä. Väkeä kesällä on riittämiin, mutta vakituiseenkin asuvia olisi vielä. Ei sitä ihminen pelkästä viinasta, vaikka toisten kohdalla niin näyttäisi olevankin. 

Mutta nyt tämä kyläkoulu ja päiväkoti. Eräs lapseton valtuutettumme kannattaa näitten lopettamista ja totesi haastattelussa, että "kyläläisten kannattaisi lähteä nyt ajattelemaan positiivisesti. Kyllä tästä hyvääkin seuraa" 

Uskoisin, että vaaliaikana moni muista tämänkin sanomisen. Varsinkin, kun aamutuiskussa ajelee kymmeniä kilometrejä viedäkseen lapset päiväkotiin, palatakseen takaisin työpaikalle, ja sitten illalla sama rumba toiseen suuntaan. Ei ole katuvaloja, eikä välttämättä aamulla auratut tietkään. Toista olisi, kun tipauttaisi muksun kotikylän keskustassa oleviin paikkoihin. Ajatellaanpas positiivisesti....

 Ennen oli kaikki paremmin....

Sanat, joita käytämme

 

 

Kirjoittamisesta ja lukemisesta innostuneet ihmiset kiinnittävät huomionsa helposti sanoihin ja niiden käyttöön. Kiehtova tarina etenee lukijan käsissä ahneesti, kunhan sanat ovat aseteltu mallikkaasti. Meillä kaikilla on oman makuisemme kiinnostus erilaisiin aiheisiin, joka ohjaa valintojamme vaikkapa kirjastojen hyllyriveillä. Lehtiartikkeleissa otsikot jaagaavat meitä lukijoita välillä sensaatiohakuisestikin. Tehtävänsä se tekee silloin, mikäli ostamme kyseisen lehden otsikon houkuttelemana.

Erilaisissa haastatteluissa ja keskusteluohjelmissa jää toisinaan korvaan särähtämään ikävästi ”niinkuttelu”, jolla sotketaan esillä oleva asia niin, ettei loppujen lopuksi enää tiedä mistä koko jutussa olikaan kyse. Tähän kun vielä lisätään kaikkien osallistujien yht´aikainen puhuminen toistensa sanomisten päälle, on siinä soppa syntynyt. Sanoilla voi siis tappaa kuulijan kiinnostuksen.

On olemassa myös muutamia sanoja, joiden kohdalle suosittelisin nopeahkoa poisoppimista. Hyvin opittuina etenkin nämä sanat ilmestyvät niille paikoille puhekieleen, joihin muuten sopisi pilkku tai piste kirjoitetussa tekstissä.

Olen aina pitänyt lukemisesta sekä kirjoittamisesta. Lapsuudessani ympärilläni oli onnekseni tähän asiaan innostavia henkilöitä ja siitä se harrastus sitten lähti.  Silmiini ja korviini osuu nykyään usein sanoja, jotka viehättävät minua tavalla tai toisella. Lapsenlapsien kanssa seurustellessa oppii alati uutta, etenkin sitä tämän päivän somekieltä. Välillä siinäkin on toki kohtia joista en niin innostu.

Viimeisin uusi sana korvaani oli ”epätoivojono”. Tästä sanasta huokuu mielikuviini päät painuksissa olevat kumaraiset hahmot laahustamassa jonossa verkkaisesti eteenpäin.

Tällaiseen paikkaan voi kuulemma joutua esimerkiksi silloin, kun on palavasti halunnut jotain ilmaisena annettavaa tavaraa tuolla netissä ja joku toinen vie sen nenän edestä. Siinä sitä sitten jäädään ”epätoivojonoon” odottamaan, josko peruutus sittenkin tulisi.

Vanhoista sanoista pitänee mainita kaksi; anteeksi ja kiitos, joiden käyttöä voisi viljellä enemmänkin. 

Uusia sanoja on tulossa rutkasti lisää seniorikansalaisille tuolta nettimaailmasta. Siihen sanastoon ja maailmaan meidän on loikattava kuin kylmään veteen aikoinaan uimakoulussa. Muuten tästä elämästä ei selvitä.

Yksi vanha sana vielä pitänee mainita, hyvin käytettävä,  on perkele. Minusta sen merkitys suomalaiselle voimasanana on suuri. Se on voimakas, vahvuutta nostattava. Muistattehan: havuja, perkele!  En näkisi tätä kovin pahana käyttösanana silloin,  kun pitää selvitä jostain. Turhaan huutelu vie siltäkin voimansa. 

Sanomattakin selvää, eikös vaan?

 

 

Lopetetaan päiväkoti ja ostetaan taidetta

 Joinakin aamuina lehdenluku ja kahvittelu on oikein mukavaa. Rattoisaa seurata etäältä asioiden vatulointia... mihin ne sitten päättyvätkin.Eikä kukaan, edes minä itse, odottele kannanottoa.

Eräänä aamuna lueskelin jälleen viereisen kylän päiväkodin ja koulun lopettamisuhasta. Päiväkodin lakkauttaminen toisi kaupungille 30 000 euron vuotuisen säästön. Tuo raha on aivan käsittämättömän pieni summa kaupunkitalouden parantamista ajatellen. Vaikkakin niistä pienistä puroista koostuu yhtä ja toista. 

Tarhaikäisiä lapsia jouduttaisiin kuljettelemaan ympäri pitäjää ja koulukin olisi jossain matkan päässä. Tätä työpäivän ja arjen pyörittämisen pituuteen vaikuttavaa rumbaa olisi ollut lapsiperheille luvassa. Mutta niukalla äänestyksellä asia sai taas kerran loppunsa. ( Noustakseen uudelleen, niin uskon) Eräs valtuutettu ehti jo antaa lausumansa asiasta ennen äänestystä. Hänen mukaansa kyläläisten tulisi nyt ajatella asiasta positiivisesti. Päätöksestä seuraisi aina jotain hyvääkin. Tämä, muistaakseni lapseton valtuutettu, ei asu ilmeisestikään paikassa, missä aura-autoa talviaamuisin odotellaan hyvänä kumppanina töihinpääsyn takaamiseksi. Ei ole herkkua lähteä aamuseitsemään tuolta töihin lumisateiden aikaan. Olen kokeillut itse sitäkin reittiä pyrkiessäni aikoinani maalta töihin sairaalanmäelle. Saati, että olisi pitänyt sukkuloida unisen, pienen muksun tarhakuljetus. Vieläkin kirvelee ja tekisi mieli vaatia selontekoa tuolta valtuutetulta, mikä siinä asiassa olisi se positiivinen kohta. 

 

Olen ollut jutunteosssa tuolla koululla aikoinani minäkin. Lopetusuhkaa silloinkin taustalla. Vakuutuin käynnilläni vanhan koulun toimivuudesta. Kukaan ei narissut vanhoista puitteista, pihalla oli tilaa temmeltää ja olla metsäretkillä, opettajatkin työtiloihinsa tyytyväisiä. Tämä toimiva ihanuus olisi siis lopetettava, sitä ajettiin kuin käärmettä pulloon. Mutta taas matka jatkuu ... mietityttää vaan, mikä vaikutus on sillä, että taustalla on alati lopettamisuhka. 

Tänä aamuna oli sitten taas kokemuksellinen aamukahvi. Lehdessä oli juttua näistä meidän kaikkien iloksi tuotetuista taideteoksista. Nyt oli kaupunkimme asemanseudun pysäköintitalon seinään tuleva kartio, joka oli tilattu virolaiselta taiteilijalta. Hintalappu 160 000 euroa.Just. (Raha menee muualle..) 

Sitten oli tulossa toinen tilateos, jonka hinta on 200 000 euroa. "Kaikkea piru hullulla teettää", sanoi isoäitini aikoinaan... ja osuvasti tähänkin sopii.

Rahaa löytyy tähän, mutta ei päiväkotien ja koulujen pitämiseen siellä missä niille olisi kysyntää. 

Toivottavasti kylällä suhtautuvat positiivisesti tähän taidehankintaan lukiessaan saman kuin minäkin. Minä tarkkaan katson jatkossa kelle ääneni annan. Onhan tämä asettelu aivan synkästä kotoisin. 

Ihmiset pakotetaan jopa muuttamaan muualle palvelujen siirtyessä tällä kostilla....

 

Ruokahävikkiviikko

 Viikon aikana uutisointi radiossa sekä lehdistössä on keskittynyt jääkaapin perälle unohtuneisiin eväisiin, nahistuneisiin vihanneksiin... voisiko niitä vielä tuunata? Tänä aamuna selvisi sekin, että kahvia tuhlataan järjettömiä määriä. Keitetään liikaa, haudutetaan hyvin ja kaadetaan pois. Kannattaa siis ostaa kahvi tarjouksesta, jos näin toimii....

 Paikallislehdessä HäSa 10.09. oli juttu valkoposkihanhieman luvallisesta metsästyksestä niitten maanviljelykselle  aiheuttaman vahingon johdosta. Ampumisen jälkeen tämä ihmisravinnoksi kelpaava lintu päätyy maahan haudatuksi tai polttoon. Oikein hautapaikkakin tulee ilmoittaa siltä varalta, ettei tätä nyt kukaan söisi! Joitakin lintuja tulee ampujien asetella selkulleen pelloille pelotteeksi lajitovereille. (Luulisin, että ketut, supit, varikset sun muut syövät ne sukkelaan ennen pelotusmomentin voimaan astumista) Voi herttinen...

Tätä ihmisravinnoksi kelpaavaa hanhen lihaa päätyy haaskuuseen 15 tonnia (siis viisitoista tonnia, 15000 kg!)  Yhdestä metsähanhesta vertailun vuoksi oli jutussa maininta, että siitä riittäisi syötävää 6-10 hengelle. !! Joten hyvin monta ihmistä tässäkin asiassa saisi syödäkseen. 

Lainsäädäntömme siis estää tämän luonnon meille tyrkyttämän ravinnon hyödyntämistä, kelpaisi varmasti joillekin tämäkin. Mutta mehän hautaamme tämän sapuskan peltoon ja kitisemme nahistuvista porkkanoista....

Yleisön pyynnöstä

Tämä blogimaailma on ollut nyt tauolla jonkin aikaa. 

Itsekin hämmästyin tilannetta ja kun sain kysymyksen siitä, missä näitä tekstejäni panttaanpiti oikein ryhdistäytyä asiaa tutkailemaan.

                                

Jotenkin koin kirjoittamisen olevan jonkinlainen henkireikä äidin sairastamisen aikana. Sain edes hetken miettiä ja ajatella jotain "normaalia", vailla huolia olevaa tilannetta.Taivastelut maailman asioista ja sopeuttaa oman elämäni savannitilkkua äärettömään palloomme.

En ymmärtänytkään sen rasittavuuden määrää, joka oli niskassani ollut näinä vuosina. Ei ollut minulle tukihenkilöä, eikä olalletaputtelijoita. Tokko sellaisia olisin huolinutkaan, mutta kunhan nyt pohdiskelen ja vaivojani valittelen. 

                         

Äiti eli yksinään leskeydyttyään ja nyt kun olen jo itse korkeammassa iässä katson ympärilläni olevia ystäviäni. Miten he ovat selviytneet jäätyään yksin pitkästä parisuhteesta.

Nuorena sitä vaan ajatteli, että se vihkikaavan höpinä " kunnes kuolema erottaa"... on jossain valovuosien päässä, eikä se nyt meitä kosketa. Ollaan yhdessä-yhdessä aina...

Näitä pariskuntia on ympärilläni useita, joista on tullut yksiköitä. Yllätyksekseni osa haluaa myös jättää taakseen tuttavapariskunnat. Sekin on toki valintakysymys ja saa jokainen toimia tahtonsa mukaan.

Omassa lähipiirissäni tapahtuneet asiat ovat pysäyttäneet ajattelemaan elämän rajallisuutta ja sitä kiirettä sekä menoa koronasta huolimatta.

Mutta tällä hetkellä tulen surulliseksi tuosta piittaamattomuudesta kylillä ja kaupoilla. Korona on kuin häkä, jota ei haista eikä maista. Ehkä juuri se tekee asian vaikeaksi ymmärtää. Lisäksi puututaan siihen itsemääräämisoikeuteen, jota huudetaan paikalle oitis, kun jotain joku yrittää rajoittaa. 

                                        

Hoitajataustani johdosta olen satavarma toisesta aallosta ja sen vaikutuksesta. Toivottavasti rokote saadaan pikaisesti  ja sen sitten kaikki ottaisivat/saisivat. Tuhkarokko hävisi aikoinaan rokotteen ansiosta, mutta sitten joku paukapääpikkuäiti-yhdistys jäsenistöineen jättää lapset rokottamatta. Ja katso, ihme on tapahtunut, tautia tulee jälleen. 

Satoja vuosia sitten kiersi punatauti kyliä täällä maalla. Sen myötä kuoli valtava määrä väkeä. Ei ollut tiedotusta, käsihuuhteita, suumaskeja, eikä kännykkäsovellusta. Ei ollut sitä oikeaa tietoa asioista, joita meillä on tänä päivänä käytössämme. Ei myöskään hamstratavaa vessapaperia....
Meillä on vaan omat asenteemme tuolle samalle vuosisadalle jämähtäneinä. Siihen asenteeseen pitäisi kehitellä täsmälääke. Suosittelen sen lisäämistä juomaveteen. 

                                         

Valmistaudutaan toiseen aaltoon, huolellisesti ja asiallisesti ohjeita nouattaen. Kyllä me tästä selvitään, eikös vaan?

                                      

Kun ei jakseta...

Olen tässä kummastellut Koronakärvistyksien aikaan ilmiötä, joka liittyy oman huushollin hoitamisiin. On perustettu jopa jonkinlaisia tukitoimia auttamaan arjesta selviytymistä. Nyt en tarkoita pelkästään puhua rahasta, vaan arjen pyörittämisestä. Tai siitä, ettei siihen kyetä. 

Tätä Korona-aikaa ei vielä ole eletty kovinkaan pitkään ... minun mielestäni ... ja jo nyt kuullaan uupumista siihen, että pitää omalle perheelleen tehdä neljäkin kertaa päivässä apetta ja samaan aikaan tehdä etätöitä sekä keksiä askaretta  omille, itsetehdyille muksuilleen. Tämä seikka kummastuttaa minua. 

Toisalta, ymmärrän kyllä asian. Jos miettii sitä "normaalia" arkea (peilaan tätä tuntemiini lapsellisiin) ja ajankäyttöä, alkoi aamu aina hyvin vaudikkaasti. Tarhoissa oli tädit valmiina ja puuroakin sai. Nopean herätyksen ja kyydityksen jälkeen alkoi vanhempien työpäivä. Siellä oli valmis ruokapöytä, samoin muksuilla hoitopaikoillaan. Työhön keskityttiin, kuka mitenkin. Lapsia leikittvät ammatti-ihmiset. Iltapäivällä kotiin, pikaista syömistä ja harrastuksiin. Harrastuksista vastasi jälleen vieras ihminen. Jäi sitä omaa aikaa, jonka voi käyttää vaikka omiin juttuihinsa, kaupassa käymiseen jne. Mikäli vanhemmlla oli omia harrastuksia, ohjasi niitäkin yleensä joku vieras ihminen.

Sitten harrastusten jälkeen kotosalla alkoikin sosiaalisen median ilta, jossa jokainen otti omat härpäkkeensä kaivautuen sohvatyynyjen uumeniin iltapalaan saakka. Sitten pesulle, pisullle ja nukkumaan.  Huomenna sitten taas sama. Elämä oli todella helpompaa, kun suurimman osan päivärutiineista haltuunsa ottikin aivan vieras ihminen. 

Nyt sitten ollaankin uupuneita, kun kaikesta pitää itse vastata ja tarvitaan taas vieras ihminen nostamaan perhe suosta. 

Kuulun siihen ikäpolveen, joiden vanhemmat elivät sota-aikaan hyvinkin rankoissa tilanteissa. Appivanhempani tulivat aikoinaan siirtokarjalaisina Hämeeseen, appiukko soti monta vuotta yhteen putkeen. Tämän poissaolovaiheen maatalon töistä vastasi anoppini, jolle oli siunaantunut lapsiakin useampi. Nämä emännät tekivät myös miestentöitä pelloilla, koska miehet siis sotivat muualla kuin omassa pihapiirissään. Eivätkä tulleet normaalin työajan puitteissa kotiin. Sotaa kesti vuosia ja sekin oli mielestäni hyvin rankkaa, koska ei ollut mitään takuita siitä, että se puoliso sieltä palaa elävien kirjoissa. Niitäkin palaajia oli, jotka olivat elossa, mutta heidän sisäinen elämänsä kuoli sinne Kannaksen nurkille, Raatteen tielle tai jonnekin muualle. Joku emäntä sai yhden aikuislapsen lisää. 

Hämeessä, jossa itse elän, ei näitä tulijoitakaan otettu avosylin vastaan. Epäilyttäviä olivat tulijat. Mutta silti jaksettiin tehdä ja hoitaa asioita. Ei nimittäin ollut vaihtoehtoja. 

Oma umpihämäläinen isoäitini opetti sietämistä ja kestämistä, ollen itse malliesimerkkinä oman historiansa kautta. Niin piskuisesta torpasta lähteneenä, suuren lapsilauman vanhimpia kertoili oman selviytymistarinansa meille nuoremmille . Sill0in ei sellaisia talentteja ollut, joista lehdistö olisi hurissut. Aihetta kirjoittamiseen olisi ollut kylläkin.

Nämä naiset jaksoivat hoitaa asioita, kun heidän oli pakko. Ei se herkkua ollut, kuulin sanottavan. Mutta ei ollut muuta mahdollisuutta elämässä, mikäli elää meinasi. Tämä nykyinen kermaperseitten yhdyskunta on tottunut saamaan kaiken valmiina, kaikkia pitää pehvasta tuupata eteenpäin ja silti elämä on yleensä niin "vitun paskaa", jos menee eri tavoin kuin eläjä haluaa. Kaikilla pitäisi olla kivaa ja omaa laatuaikaa! Miksi ihmeessä sitten perustetaan perheitä? Hankitaan lapsia ja kultainen noutaja... rakennetaan tuloihin nähden liian suuri talo ja opetetaan koko sakki elämään hienommin kuin edellyttää. Huono itsetunto ja kateusko siitä mitä naapurissa näkyy? 

Siinä vaiheessa, kun vaikeuksia alkaa tulla, jaetaankin jo lusikoita. Tätä jakoa voidaan tehdä useitten eri koosteiden kanssa. Mutta sitä omaa huushollia ei tahdota oppia hoitamaan. ei keksitä lapsille tekemistä, eikä osata tehdä arkiruokaa, josta riittäisi seuraavalle päivällekin. Kavahdetaan perunasäkkiä hiilareitten pelossa, mutta hörpitään punaviintä rappusilla ja fiilistellään. Silloinkin, kun pitäisi opetella arjen hommia siinä liian suuressa pytingissä. 

                                                       Siis, en kestä! 

Koetakaa nyt vaan opetella kestämään. Siitä opista saattaa olla vaikka hyötyäkin. Omiannehan hoidatte, se pitää muistaa.