Pihalla touhutessa tuli mieleen uutisissa väläytelty kotimamu... siitä johdnnaisena läksin muistelujen polulle.
Muistanpa aikoinaan kuulleeni, kun siirtokarjalaisia oli tulossa hämeeseen, miten se aiheuttikaan vääntöä paikallisissa asukkaissa. Mummu kertoi aitohämäläisenä niitä tunnelmia, joissa he silloin elivät. Pakko oli ottaa väkeä asumaan, halusi tai ei. Mummua suojeli asialta köyhyys ja tilanpuute.
Viereisen ison talon kohtaloksi niitä sitten koitui. Karjalaiset tulivat toppatakit päällä. Jokaisella naisella oli sellainen! Voi sitä ihmetyksen määrää... sieniäkin noukkivat ja keittivät niitä urakalla saunan padassa. Sekin vielä. Ja jokaisena lauantaina paistoivat niitä piirakoitaan.
No niin. ei sataakaan vuotta ole tarvinnut elää ja lähes kaikilla naisilla on taas toppatakit, sieniä keitellään hämeessäkin ja piirakoita saa maitokaupasta ellei osaa leipoa. Ihmeelliset ovat Herran tiet! Liekö asiaa kuitenkin auttanut edes jonkin verran se ajatus, että kyse oli sukulaiskansasta?
Kotimamua varmaankin saamme vielä sulatella samoin kuin edellistäkin asiaa. Vaikka olisihan tässä kotimaan ja meidän välillä ollut pari muutakin maata johon pysähtyä.
Vielä saa paljon vettä virrata....
Pikku likkana pidin itsestään selvänä, että täällä neljän oravan raitilla kulkee neekereitä. Niin heitä silloin kaikki sanoivat, ei haukkuakseen, vaan niin meitä oli aikoinaan opetettu. Siihen aikaan oli lakritsikarkeissakin kuvattu sama hahmo, puhuttiinpa neekerin suukoista...
Itse sen sijaan kummastelin kovasti, että täällä ei ollut lainkaan sotilaita, joihin olin kotinurkillani tottunut...Varuskuntakaupunki ja kansainvälinen opisto, minkä liepeillä sitten kukin kasvaa lapsuutensa.
Ainoan kerran muistan kuulleeni tarinaa siitä, kuinka eräs maajussi sai lievänlöysän hepulikohtauksen käydessään osuusliikkeessä makkaraostoksilla jättäen auton ovensa tavoilleen uskollisena lukitsematta. Palatesssa neekeri istui etupenkillä ja ilmoitti tulevansa samaa matkaa. Mutta mihin? Heilläpä oli kotikonnuillaan sellainen systeemi, kuulemma, että autoilija vei autottomia kotiin. Tämä ei viennyt.
Viikonlopun aurinkoinen sää sai taas suunnitelmat päässäni pörisemään. Kaikenlaista pitäisi saada aikaiseksi. Kumppani näytti hieman varovaiselta... mitä suunnittelu sitten tarkoittaa hänen tehtäväkseen tulevasta osuudesta. Lähti verkoilleen.
Kesäkeittiömme on ollut ikuisuusprojekti. Ensin se oli kehikko ja muovikatos, siitä se sitten lähti. Naapurin sukulaispoika pudotti puuhellan laatoitukselle ja elämäni mies muotoili ympärille ihanan kasvihuone-kesäkeittiöyhdistelmän.
Kyltti oven yläpuolella on peräisin muutama vuosi sitten Rauman pitsimarkkinoiden kirpputorilta. M/S Seula oli ollut aikoinaan paatin nimikylttinä - emme uskaltaneet kysyä asiasta sen enempää. Seula sopi meillekin, koska katkennut oksa rikkoi valokatteen...ja vettä tirskahteli sisään.
Meidän oma tiemme häämöttää taustalla, jonka reunukselle yritän koolta kukkamerta ilostuttamaan mennen tullen kulkijaa.
Olen lisännyt mm. akileijoja siemenistä, ihania värejä on olemassa ja taitavat täällä hieman sekoilla keskenäänkin.Muutama akileija muistuttaa kärhönkukkaa, kannukset puuttuvat. Toivoisin saavani vielä kulta-akileijaa, kun en ole löytänyt täältä mistään sellaista. Aina puuttuu jotakin, puutarha ei siis ole koskaan täydellinen.
Keräsin juuri valtavan määrän siemeniä, jotka laittelen sitten taas maahan aikanaan.
Köyhän miehen orkidea, sanoi isoäitini aikoinaan akileijasta.
Ajellessa täältä neljän oravan tanhuvilta maalikylään oli vielä vuosi sitten tienlaita vaaleanpunaisena merenä kukkiva kaunistus. Sitten isäntä Pellonhaltija bongasi vieraslajin ja onnistuikin lähes kokonaan tappamaan sielukkaan levijän alueeltaan.
Kas vain, sanoi kasvi ja kasvoi vaan! Sieltä se taas pukkaa, onpahan levinnyt lähialueen metsäänkin oikein lahjakkaasti, komistaa entistä kuusikkoa. Minkäs teet, taas on sota julistettu!
Omalla tontilla tuppasi käymään samaa, kasvi levisi naapurissa ja linnut auttoivat leviämistä laajemmalle. Lupailin pienille lapsenlapsilleni keruupalkkiotakin aikoinaan. Sieltä täältä vielä nousee vaaleanpunainen muistutus, liikkeelle muija - ota kiinni jos saat!
Toisaalta, onko sitten kauniimpi pitää kotolajia, nokkosta tai pujoa peltonsa reunoilla? Tai ne pajukot, joita minun lapsuudessani raivasivat talojen vanhat isännät. Nykyiset vanhat isännät taitavat olla Portugalissa pelaamassa golfia tai juoksevat uuden nuorikkonsa kanssa tanssipaikasta toiseen koska pajukot kasvavat. Ajat muuttuvat...
Sain itse komean kukinnnon vuosikymmeniä sitten tuliaisena.
Jättiukonputki.
Siinä se pihanurmella oli kuin sateenvarjo ilman kangasta. Tyttären anoppihan sen toi ilosta silmät loistaen. Tiesi, että minulle kelpaa kaikki kasvit ja olin puhunut näistä jättipuun näköisistä kasveista itsekin innostuneena. En ehtinyt heti tehdä kukinnolle mitään, raato jäi nurmelle lepoon.
Silloiselle työpaikalleni tuli lääkäriapua pyytelemään kesälomalainen joka mökkipihaa siivotessa oli mennyt syleilemään tuota komistusta liian liki. Bikineissä askarteleva vuosilomalainen jäi vielä syleilyn jälkeen aurinkoon ja kohtaaminen oli sinetöity. Palovamman näköinen, erittäin tuskallinen rakkulameri kyljessä muistutti loma-askareista.
Opin kertalaakista, että tuo kasvi ei ollutkaan minun juttuni. Vein pirulaisen raadon poltettavaksi nuotiolle.
Pirulainen vaan kosti jättämällä siemeniä siirtovaiheessa ja saimme nauttia esiin pönkivistä pikkutaimista vuosikausia - itäminen tapahtui viiveellä, mutta varmasti. Vihollinen on nyt hävinnyt, mutta muisto elää.
Tällainen vieraslaji on etelän ihminenkin lapissa. Alkuvuosina siellä ruskaretkeillessä ei ollut roskaajia kuten nykyään. Kalliit kurkut ja Presidenttikahvit ihmeteltiin kaupan hyllyllä. Junantuomat maksavat, sanoi kauppias. Niinhän se on, että kaikesta me maksamme, Vieraslajeista ja junan tuomista.
Lueskelin värikuvakasviota etsiessäni pientareen kasveille nimiä. Löysin kaikenlaisia muitakin kivoja nimityksiä. Entisaikain nimenantajat olivat toista kuin nämä puutarhakasvien nykyiset nimeäjät. Raadollisemmalta on vaikuttanut elo, tosin joku lemmikki vilahtaa.
Palava rakkaus, kaihonkukka, särkynyt sydän on tuoreemmassa puutarhateoksessa... ovatko kukat kertoneet sen mitä ei saatu kakisteltua ulos? Voiko kasvien nimillä kertoa koko elämänsä rakkaudet ja niihin liittyvät kokemukset?
Koin sinistä kaihoa, joka illan hämyssäkin erottuu... odotan, toivon.Kuten kaihonkukkakin, kasvatan versoa toivoni varaan. Joko nyt toiveeni toteutuu?
Tuleepa palava rakkaus kuin liekki kulman takaa! Vie minut mukaansa saaden kurottelemaan kohti aurinkoa hohtavana ja vahvana. Erottumaan joukosta... vaan miten minun käy?
Särkynyt sydän. Iso tai pikkukukkainen - samapa tuo. Herkkä on vaiheeni, sydän syrjällään, särkyneenä. Värikin haalistumaan päin, kuin veri pääsisi pakoon. Keveänä jatkan elämää, sydämet kuin oravannahat kuivumassa...
Miten tämä nyt näin herkäksi menikään?
Tähän aiheeseen hieman liipaten, Wc-paperiin oli painettu rakkausrunoja! Minusta tämä yhdistelmä hieman ontui...
Vai mitä sanotte tästä:
"Kehoni hyrrää positiivisilla ylikierroksilla.
Polttoaineena toimit Sinä."
Et siis ole minulle laktoositon vaihtoehto?
Tämän kesän sateisuus ja auringottomat päivät tuovat mieleen lapsuuden kesät täällä Hämeeninnan laitakaupungilla, neljän oravan laitumilla. Miten minä muistankin ne suvet niin lämpöisinä ja aurinkoisina! Muistan toki sateen ropinan kun loikoilin vintillä nippu vanhoja lehtiä seuranani...
Aamukävelyni tarkoituksena tänään oli laskea kukkivat kärhöt, (niitä olikin nyt kukassa viisi erilaista) mutta yksi pihanurmella pötköttelevä lehtokotilo otti voimilleni! Perkules! Olen autuaasti luullut, että tämä tontti olisi kotilovapaata vyöhykettä... vaan ei ollut niin. Ilmeisesti jonkun maailmalta haalimani kasvin juurissa olen saanut bonuksena tämänkin riesan. Oi taivaan isä, anna minulle siili tai kaksi... tai anna räkätti, jonka intohimona ovat kotilot!
Tämä puutarhani on perustettu paikkaan, jossa ei minkään opuksen mukaan pitäisi juuri mitään kasvaa. Maa on hapanta, turvetta, märkää tai kuivaa säästä riippuen Tontille ei voi ajaa multakuormia, koska tie ei kestä kuorma-autoa... silti multaa on saatu ja penkkejä raivattu. Haasteellista ja ihanaa. Keväisen mullan tuoksusta alkaa vuotuinen hortonomihomma, kiihtyen vuosittain kukonlaukaksi.
Jo vuosia olen ollut puutarhaliikkeiden ihanneasiakas: ostan ensin siemenet, sitten taimet ja viimeksi vielä juurekset pihamyynnistä. Nyt tosin jo olen omavaraisempi jossain kohdin.
Tänne onkin muodostunut jo oikein mukavan näköistä kasvustoa, kärhöjäkin on noin nelisenkymmentä. Kauneus on katsojan silmässä, niin olen kuullut sanottavan.Vanhat perinnekasvit ovat silmääni aikamoisen viehättäviä.
Katsopa tarkkaan tuota kukkaa! Eikö olekin ihana, siro ja jollain tapaa muistuttaa vaikka medaljonkia...
Joskus ulkomailla tulee mieleeni, että ihailemme siellä kaikenlaista kasvustoa, mutta omat vaatimattomat luonnonkukkamme täällä eivät saa meiltä tarpeeksi huomiota.Ostamme eksoottisia kukkia ja ihmettelemme niitten huonoa talvenkestoa.
Puutarhanhoito on hyvin terapeuttista. Tein aikoinani psykiatrista hoitotyötä ja siellä puhuttiin miljööterapiasta, puutarhan hoidon merkityksestä ja vaikka mistä. Hoitajallekin se oli rentouttavaa, vapaa-aikana nimittäin. Siitä se alku tälle hommalle taisi minulla olla.
