Aamukävelyni tarkoituksena tänään oli laskea kukkivat kärhöt, (niitä olikin nyt kukassa viisi erilaista) mutta yksi pihanurmella pötköttelevä lehtokotilo otti voimilleni! Perkules! Olen autuaasti luullut, että tämä tontti olisi kotilovapaata vyöhykettä... vaan ei ollut niin. Ilmeisesti jonkun maailmalta haalimani kasvin juurissa olen saanut bonuksena tämänkin riesan. Oi taivaan isä, anna minulle siili tai kaksi... tai anna räkätti, jonka intohimona ovat kotilot!
Tämä puutarhani on perustettu paikkaan, jossa ei minkään opuksen mukaan pitäisi juuri mitään kasvaa. Maa on hapanta, turvetta, märkää tai kuivaa säästä riippuen Tontille ei voi ajaa multakuormia, koska tie ei kestä kuorma-autoa... silti multaa on saatu ja penkkejä raivattu. Haasteellista ja ihanaa. Keväisen mullan tuoksusta alkaa vuotuinen hortonomihomma, kiihtyen vuosittain kukonlaukaksi.
Jo vuosia olen ollut puutarhaliikkeiden ihanneasiakas: ostan ensin siemenet, sitten taimet ja viimeksi vielä juurekset pihamyynnistä. Nyt tosin jo olen omavaraisempi jossain kohdin.
Tänne onkin muodostunut jo oikein mukavan näköistä kasvustoa, kärhöjäkin on noin nelisenkymmentä. Kauneus on katsojan silmässä, niin olen kuullut sanottavan.Vanhat perinnekasvit ovat silmääni aikamoisen viehättäviä.
Katsopa tarkkaan tuota kukkaa! Eikö olekin ihana, siro ja jollain tapaa muistuttaa vaikka medaljonkia...
Joskus ulkomailla tulee mieleeni, että ihailemme siellä kaikenlaista kasvustoa, mutta omat vaatimattomat luonnonkukkamme täällä eivät saa meiltä tarpeeksi huomiota.Ostamme eksoottisia kukkia ja ihmettelemme niitten huonoa talvenkestoa.
Puutarhanhoito on hyvin terapeuttista. Tein aikoinani psykiatrista hoitotyötä ja siellä puhuttiin miljööterapiasta, puutarhan hoidon merkityksestä ja vaikka mistä. Hoitajallekin se oli rentouttavaa, vapaa-aikana nimittäin. Siitä se alku tälle hommalle taisi minulla olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti