Miltä nyt pitäisi tuntua minusta... tänään, aprillipäivästä huolimatta (tai siitä johtuen) oli ensimmäinen virallinen eläkepäiväni. Äsken vielä en ollut "tien tukko, joka paikan täyttävä, tuottamaton seniori"... tai jotain muuta, miten kukin sen haluaa määrittää.
Eikös me "vanhat" olla niitä lompakoita, joilla kuitenkin on sitä ostovoimaa, sanottiinpa mitä hyvänsä kyselyissä, tai ainakin se on kivijalassa kiinni.
Taaksepäin katsoen ja matkaa arvioiden voisi puhua pitkästä tiestä, jonka kulkeminen sitten palkitaan aikanaan eläkeläisyytenä. Alle parikymppisestä naisesta kaikkien kiemuroitten kautta tähän päivään saapuminen on pitkä taival. Siihen työmatkaan mahtuu monenlaisia työyhteisöjä, työkavereita ja tapahtumia. Kaikilla asioilla on merkityksensä, on paljon muisteltavaa - toki sellaistakin, jonka mieluusti laitan sinne alimpaan piirongin laatikkoon. Olkoot siellä! Vuosiin on liittynyt monta henkilöä, joiden kanssa on arkea jaettu työajan puitteissa, koettu muutoksia, iloittu osaamisestamme sekä erottu liittyäksemme jälleen uuteen yhteisöön. Osa työvuosien matkakumppaneista on siirtynyt ystäviin, osa on jäännyt muistojen laatikkoon. Paljon merkityksellisiä henkilöitä, jokainen omalla tavallaan. Muistanpa perushoitaja Tuulan, jonka valloittava persoona vei minut vuosiksi vanhustyön pyörteisiin. Sellaisia henkilöitä työyhteisöihin saisi tulla paljon lisää!!
Olen aina ollut työorientoitunut ihminen, helposti innostuvakin. Samat asiat ovat aina käänteisiäkin - jos joku niin haluaa tulkita? Kaiikesta pitäisi jotain oppiakin...ja onkin opittu.
Omana aikanani olivat äitiyslomat niin lyhyitä ja lapsen hoitoon saaminen onnenkauppaa.
Lähdin itse työelämään lapsen ollessa 8 kk., samaan aikaan lapseni serkkupoika meni hoitopaikkaan parin kuukauden iässä! Mutta kun se oli ajan henki ja tapa, mitä siitä sen enempää.En ole ollut kotona viihtyvää tyyppiä muutenkaan, hiekkalaatikko on liian pientä maailmaa minulle koettavaksi.
Työn, lapsenhoidon ja ammatillisen kehittymisen yhteensaattaminen on varmasti naisen työelämän haasteellisempia asioita. Vuorokaudessa ei ole enempää tunteja jaossa kellään toisellakaan... mutta äidit ne jaksavat.
Työpäiväni jälkeen hain muksun tarhasta, valveillaoloaikaa oli kolmisen tuntia - kiinnipidettävästä nukkumaanmenoajasta johtuen. Se kolmituntinen olikin sitten sitä laatuaikaa. Omaa aikaa, jonka perään nyt huudellaan, oli sitten varmaankin lapsen nukkumaanmenoajan jälkeinen aika - mikäli kiinnosti tai jaksoi.
Vuodet ovat sitten tässä pykälässä. Eipä tunnu kummemmalta. Ei sitä taida itseään oikein ymmärtääkään, ainahan sitä on joten ajatuksissaan nuorempi kuin on ja miten sitä nyt näin nuorella voi olla noin vanhoja lapsenlapsiakaan!
Vaan nyt on aikaa kaikenlaisiin juttuihin. Vapaavuoteni alussa on hetkittäin hermostuttavaa, kun puuttuivat ne työn aiheuttamat pakkoliikkeet... lähteminen ja saapuminen, olla pois kotoaan tietyt tunnit. syödä päivällä ikuisia eväitä. Tai toivoa illalla vaatekaapin ovella, josko sieltä putkahtaisi jotain ihanaa huomiselle päivälle päälle pantavaksi.
Hui hai, niille nykyään.
Suosittelen tätä toisillekin, ei tämä ole hassumpaa! Kunhan vaan tervenä saan olla, kuten sanonta kuuluu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti