Keväisiä paskapuheita...

Kevään tunnistaa tulevaksi lintujen paluumuutosta,  kuu kiurusta kesään jne. Sen tunnistaa myös osinkojen irtoamisesta, kellä niistä nyt joku riemu sitten repeääkään. Yhtä varmaa kuin jonkin julkkiksen uusi heila on kirjoittelu koiranpaskoista. 
Niitä jätöksiä löytyy sieltä ja täältä, on läheltä piti-tilanteita ettei perheen pikkumuksu syö sellaista tienlaidassa kulkiessaan tahi isäntä tallaa päälle lenkkipolullaan, puhumattakaan siitä, että rouvasväen nokkaan haisee muuten vaan pahalle... elämme siis kevättä!

Koiriaan taluttavissa henkilöissä on sellaisiakin, jotka sullovat jätöksiä pieniin, sieviin ja värikkäisiin muovipussosiin. Söpöä, kertakaikkiaan!! 

Muovipussiin...

Samaan aikaan näistä kakankerääjistä osa osallistuu kuitenkin muovipussittoman elämän puolesta puhuvaan kampanjaan.... kaupasta ei maitoja voi laittaa muovikassiin, mutta näitä "söpöjä ja suloisia " ostellaan surutta. Sopii väri vaikkapa talutushihnaan ...

Pientähän tämä on maailmankaikkeudessa,, mutta samaan aikaan täällä maalla ainoan jätepisteen täyttää eteläisen Suomen vakiasukkaiden Hauholaisiksi mökkiläisiksi heittäytyneiden remonttiroskat sekä mökiltä nurkista löytyneet vuosikymmenien täysin lahoamattomat paskajätteet, joita eivät älyä/halua viedä sinne minne ne kuuluisivat. 

On täysin höpöjuttu kohkata muovikasseista ja koiranpaskasta kun samaan aikaan niinkin jalostunut kuin ihminen toimii kuten toimii. Sitä sotkua voisi joku kytätä enemmänkin näin keväällä, antaa koirien jätöspussien ja mummojen muovikassien olla olossaan. Säkkikaupalla jatkuvasti mökiltä kipattua roinaa ilmestyy tuonne tienposkeen ja jonkunhan se täytyy taas siivota muualle... kun "jotkut" pahottavat tästä roinasta mielensä ja katsovat aiheelliseksi haukkua alueen puhtaanapitäjää huolimattomuudesta!!

Vappuriehaahan se tällainenkin merkkaa? Voisi sanoa, kuten eräs henkilö aikoinaan että kyllä minä niin mieleni pahoitin...

Joku

Kaikilla on ollut, tai on edelleen "joku". Tämä "joku" on hän, joka kerää pyykkiin sänkyjen alta sukkia ym vaatetta, siivoaa kodin, käy kaupassa ja huolehtii kaikin tavoin asioista. Toisilla on työpaikallakin "joku", joka siivoaa vessanpöntön viiruraidoista, tekee ne paskahommat, joita ei "normaali ihminen tee". Kerää altaaseen jätetyt hiukset, huomaa yhteisen jääkaapin perällä värjöttelevät pilaantumassa olevat eväät ja järjestelee ilmoitustaululla olevat yhteiset asiat aikajärjestykseen. Jokaiseen asiaan ei siistijää tarvittaisi, jos ...  mutta nykyään pitää piiallakin olla piika. 

Taloyhtiöissäkin on usein "joku" joka huolehtii yhteisten alueiden haravoinnista, lumenluonnista sekä yleisestä siisteydestä - vaikkapa yhteisessä pyykkituvassa.

Näin keväisessä kelissä liikkuen hoksaa sen, että tarvittaisiin jälleen "joku", joka putsaisi tien varsilta sinne heitellyt tavarat. Kaikkea olisi tarjolla, suomalainen on niin siisti autoilija, kunhan saa roiskia kaiken tarpeettoman avoimesta ikkunasta pihalle. Missä "joku" on silloin kun sitä tarvitaan!

Niin kauan kun on olemassa "joku", voivat "jotkut" jatkaa elämäänsä jättämällä kaiken kuin koira p--sa....

... ei voi kuin ihmetellä. 

Aikuisviihdettä tämäkin

Tarinahan alkaa aina jostakin...

... vaikka suuresta unelmasta luoda pionipenkki pihapiiriin. Lukiessa kaikenlaisia puutarhakirjoja koko ankean talven ajan tuppaa ajatus laukkaamaan jo siinäkin kohtaa villisti. Liitetäänpä vielä mielikuvaan ja -haluun hömppäkirjojen antama lumo tuoksusta sekä istuskelusta viinilasi sievästi sormien välissä viilenevässä illassa niin sitä sitten päätyy kiitolaukkaa ensimmäiseen keväällä avattuun puutarhamyymälään...?

Toisinaan tuntuu viihdyttävien romaanikirjojen kuvaukset puutarhoista olevan niin ylellisiä hömppiä ettei paremmasta väliä. Ihanan kaukana kaikesta juolavehnän tai vuohenputken kitkennästä, vai mitä? ... ja sankarittarilla tuppaa käymään jopa puutarhuri apunaan. 

Olen luonut näitä pionipenkkejäni suuressa kiireessäkin, kaivinkoneen kanssa kilpaa kulkiessa. Tämä sattui eräässä julkiseksi muuttuvassa piha-alueessa "vuosikymmeniä" sitten. Koko suuri kartanomainen pihamaa myllättiin kaivuutöissä lokakuun viimeisellä viikolla. Minulle vinkkasi eräs "pikkupomo" tuhottavista kukkapenkeistä mielihaluni kun tiesi.

Vuosi oli tällaisen köyhän puutarhaharrastajan unelma, ei vielä ollut mitään pakkasia ja roudaton maa oli kaivettavaa. Into pinkeänä sain haalittua yhdeksän (9!) suurta muovista muuttolaatikkoa täyteen ihania juurakoita. Sain ne hätäkasteelle, ei kun hätäistutukseenkin omalle pihallani saman tien - marraskuun ekalla viikolla!. Ihmeen kaupalla näistä juurakoista on kehkeytynyt mitä ihanimpia penkkejä. Kun vielä otetaan huomioon, että kyseessä ovat ikivanhat lajikkeet, Suomessa olleet "koko ikänsä", minulla on siis aarre nurkissani. 

Olen tehnyt pionipenkkiä myös tietoisesti, oikeaoppisesti ja huolella siihen oikein aikaa käyttäen. Nälkä kasvaa syödessä ja noita katalogeja lukiessa varsinkin. Haluaa taas jotain erilaista.  Mielestäni en ole edellistä parempaa tulosta saaut huolellisen perehtyneisyyden konstilla. Liekö tämä niitä onnen kantamoisia sitten...ja nyt sitä ei ollut jaossa.

Käsityötähän tämä puutarhaharrastus on mitä suurimmassa määrin. Kuka sitten mitenkin käsityönsä tekee... meitä on niin monenlaisia. Parasta antiahan puutarhamessuilla on kuunnella kuinka kilpasiskot kisaa esittelijän kanssa taituruudesta. Miksi meidän pitää aina päteä niin hurjasti? Pitäisikö järjestää sellaisia kasvikaraokekisoja, joissa saisi tuoda itseään sekä osaamistaan esille oikein hartaudella... ja toinen parantaisi omalla suorituksellaan edellistä!

Tokihan me kaikki, pienenkin pläntin tarhurit osaamme yhtä ja toista. Kohtahan se alkaa, pihalla vietetty kesäkausi kaikkine aarteineen... kuka nyt mitäkin keksii taas muille jaettavaksi. Instassakin on vaikka mitä ihmeteltävää... tässä teille jakoon:

Erään vuoden turhakkeet, liukenevat vessapaperirullan sisukset ovat oivia taimipotteja!

Värilyhdyt suojaavat arkoja taimia...

... pienestä juurenpalastakin voi kasvaa kaunotar... ja sitä odotellessa!

Riitelyä ja mökötystä

No, mites on, kumpaako tulee tehtyä enempi? 
Oletko mykkäkoulun vartija vai äänekäs kalkutin? Oletko kenties joutunut oven ulkopuolelle..ihan kuin vahingossa?

Nuorena varsinkin, tulisieluisena ja asioista aina oikein perillä olevana riitelin minäkin äänekkäästi. Välillä varmaankin asian vierestä, mutta mielipidehän tuli kertoa?  Jotenkin oli ehdotonta saada itsensä ilmaistua ja toisen osapuolen kannanotto saattoi riittää ruutitynnyrin paukauttamiseen. Näillä kymmenillä on asiat jo valmiita, ei enää kiihkota kaikesta.  

Toisaalta kyllä naureskelin aikoinani erään entisen kotini samalla porrastasanteella asuvia "taistelevia Virtasia",joiden joka perjantainen saunailta päättyi lauantaiehtoopuolen omaisuudenjakoon sekä pyhäaamun korjaussarjaan. Siinä tapahtumaketjussa nyt oli kyytipoikana alkoholi, jonka ponnekaasu lisäsi niin volyymiä kuin keskustelupaikkojen variaatioitakin. 

Nämä "Virtaset" siis melskasivat perjantain alkuillan jotenkin "sivistyneesti sekä hallitusti",  adjektiivit sitten karisivat lauantaita kohden elettäessä. Rappukäytävästä kuuluva jytke sekä kolina piti alkuaikoina tarkistaa, mutta myöhempinä viiikonloppuina ei enää ovelle viitsinyt vaivautua. Sen tiesi, mikä näky siellä oli. 

Porrastasanne alkoi täyttyä tavaroista. Omaisuutta jaettiin aina siten, että rouva kantoi jaossa osakseen tulleita pinoon ovensa ulkopuolelle. Onnekseen lähes joka kerta hän sai jaossa myöskin sohvan. Siitä hänet sitten löysi aamuinen postinjakaja, joka tosin ei naista hereille saanut yrityksistään huolimatta. 

Mahtoi olla näky, kun postipoika kiipeili huonekalujen yli päästäkseen kerrosta ylemmäksi aamulehtiensä kanssa. Sohvalla makasi "ellun kanana" tyylikkäässä ikinutturakampauksessa kuorsaava jo hieman ikääntynyt donna. Nutturaa piteli koossa aina kirkkaanpunainen Dingo-huivi. Muuten vaatetusta sitten oli tai ei - riippuen sauna-ajan osumisesta tavaroiden isojakoon. 

Meiltä ei myöskään ollut asunnostamme ulosmenoa tähän välienselvittelyaikaan. Rapputasanne kun oli täynnä tavaraa, usein myös ladattu meidän ulko-oveamme vasten. 

Tätä touhua kun piisasi viikonloppu toisensa jälkeen olisi kuvitellut joskus tulevan taukoakin toimintaan. Vielä mitä, paransi kuin sika juoksuaan tämä juttu vuosien aikana. 

Eikä tässä vielä kaikki. Jos asui muualla kuin meidän rappussamme, oli tämä sama esitys nähtävissä myöhemmin pihan hiekkalaatikolla. Pikkupoikien huvi oli esittää pyhänäytöksenään "Taistelevat Virtaset" sanasta sanaan. 

Tavarat eivät siellä "Virtasilla" pölyä keränneet, sen verran usein niitä ulkoilutettiin. Jonkinlaisena joutsenparina tämä pari kuitenkin yhdessä pysyi koko ikänsä. Viihdykkeestäkö sitten kävi tämä viikonlopputouhuilu, tiedä häntä.

Toista ovat mököttäjät! Tällaisia ihmispoloja on aina toisinaan pariskunnissa. Naama norsun veellä ollaan ja mennään... ei sanaakaan heru. Silmiä pyöritellään, huokaillaan ja puhistaan... viikosta toiseen. Puhutaan koiran tai kissan kautta, että voisikohan tuolle nyt joku sanoa... tai luuletkos, että tuolle jo ruoka maittaisi... tokihan kissa jotain luulee asiasta. Muuten sitten koko maailman kaameus istuu hartioilla oikein isolla persuksella ja vastapuolen pitäisi lepytellä, hyssytellä, lahjustella sekä kysellä putkeen, jotta mikäs sulla nyt...voi hitsin pimpula.

                             Kerta rytinä saattaisi olla parempi kuin pitkä kitinä...? 
                                       (ehkei kuitenkaan ihan joka viikkoinen...)



  

  

   

Anna sen soida...

Kovin on nykyään muotia olla rikki... 
...ellen sitä ole,  riko minut sitten. Tuota jollotusta kun kuuntelee sään ollessa kehno, pakotettuna sisätiloihin tekisi mieli repiä se taivas. Mutta perskutarallaa, sehän on jo revitty! Mikäli on siihen toiseen biisiin uskominen...

Näitä "listahittejä" sitten rullataan kerta toisensa perään päivän aikana ja kyllä täytyy sanoa, että jonkinlainen väsymyshän siitä sitten tulee. Sellaisen kohtuullisen kokoisen villasukan kutomiseen käytettyyn aikaan sisältyy aika monta kertaa saman kipaleen kuuleminen. 
Siitä toki pääsee eroon nappulaa vääntäen, mutta kun toisaalta tahtoisin kuunnella musiikin lomassa toimittajien tekemiä juttuja sekä uutisointia maailman asioista. 

Niin... kuuntelisin siis toimittajiakin. Meidän paikallisradiomme yhdeksi ääneksi on siunaantunut sellainen tirppa, että voihan nakkilan vire. Tämä entinen tangoprinsessa tai mikälie kikertää aamukuudesta nelisen tuntia oikeissa toimittajan töissä. Se ero siinä vaan on, ettei oikein tunnu hoksaavan mielistelevän lavashown ja uutistoimituksen eroa. Tuppaa vetämään yhden naisen esitystään, jossain vaiheessa säätiedotkin hän kommentoi oman makuisekseen. 
Miksi paikallisradio on sitten mennyt tekemään tällaisen palkkauksen? Liekö puolikkainen aamuvarhainen työaika sellainen, ettei "oikeita toimittajia" kiinnosta... tiedä häntä. 
Itse olen ratkaissut asian niin, että käännän paikallisradiolle vasta klo 10.00 tirpan häivyttyä eetteristä ja sitä ennen kuuntelen vaikka ukkoani.

  Olihan sitä toivomista ennenvanhaankin iskelmien sanoituksissa. Eihän se paljon paremmalta kuulosta kun " järjen veit ja minusta orjan teit"... " ja pari muuta vastaavaa. Iltatuulen viesti ennen vanhaan, nuoruudessani. Jesses,  sitä viestiä sai kuunnella joka lauantai "toivotuissa levyissä" ihan oksuun saakka. 

Mutta eipä hätää.. pian pääseen tekemään pihahommia ja enkä enää tätäkään harmitusta muista. Silloin soivat Luojan luomat stereot ja toimittajina ovat taivaan varikset. 

Viihdeohjelmia sekä kaikenlaisia keskusteluja asioista

Säätiloista, omasta voinnista tai muista syistä johtuen toisinaan avaa telkkarin katsoakseen sieltä "jotakin". Sitähän sieltä useimmiten tuleekin, jotakin. 

Viihdeohjelmiksi tarkoitettuissa jutuissa on mielestäni sisältö toisinaan aika köykäistä tarjontaa. Kiroileminen on kyllä kohdillaan, vaikkakaan en ole mitään uutta sanaa juurikaan sieltä oppinut. Kovaa koheltamista on meno, oli toki Spedenkin ja PP:n aikanakin. Osasi ne kiroilla Lapin äijätkin aikoinaan TV-jutuissa ... mutta silloin niissä tarinoissa oli jonkinlainen "juoni"...

Keskusteluohjelmia seuratessa olen mykistynyt monta kertaa. Puheenjohtajaksi oletettavasti päätynyt henkilö ei osaa johtaa joukkuettaan. Kaikki huutavat yhteen ääneen, puhuvat toistensa puheen päälle jne. Sitten kun joku onnetoinen onnistuu saamaan itselleen puheenvuoron, käyttää hän aikaansa niinkuttelemalla ja öö:tä vetäen... voi aikoja! Asian sisältö jää keskustelussa jokseenkin olemattomiin huomion  kiinnittyessä aina verbaaliseen ulosantiin... tai sen puutteeseen. Tai se julmettu naurunkäkätys viihdeohjelmaksi tarkoitetussa jaksossa... ei kiitos, vaikka koen olevani edes hitusen huumorilla varustettuna. En ymmärrä valmiiksi naurettua... minä päätän itse ne paikat joissa tahdon nauraa. 

Kuuntelen aktiivisesti kansanradiota. Siinäpä tosikot ja veitikat ilmaisevat itseään, kuka mitenkin mielestään parhaaksi katsovat. 
Parisen viikkoa sitten oli puhetta liikkumattomuudesta ja liikkumisesta. Toimittaja kyseli miten kukin kotonaan liikkuu. Eräs naispuolinen soittaja kertoi istuskelevansa kotosalla jumppapallon päällä, jotta senkin kautta tulisi liikunnallista hyötyä. Arvatkaapas mitä sanoi tämä märkäkorvainen journalistitähti muorille!!!

Totesi kyseisen homman mielestään kyllä näyttävän aika tyhmältä!

Lyhyeen lopetteli soittaja asiansa tämän kuultuaan. Nuori planttu miespuolinen toimituksen ihme käytti aseenaan aseista pahinta, sanan säilää. Ei tainnut kaveri edes huomata loukkaavansa julkisesti tätä ikääntynyttä soittajaa. Toimittaja toimittakoon ohjelmaansa, pitäköön oman mielipiteensä (ainakin negatiiviset) visusti tietonaan. On varsin vaikeaa häivyttää sitä omaa ajatteluaan sekä tuomatta sitä julki, sen uskon kyllä. 

On luvassa lämpenevää... sen myötä kiihtyvät puutarhaohjelmat, sisustus- ja pihajutut. Niitä on viihdyttävä katsoa, vaikka kolmatta kertaa uusintana... Joskus olisi mukava katsella puutarhalehdistäkin joidenkin"Tiina Tavallisten" pihoja ja puutarhaunelmia. Kyllästyttää vuodesta toiseen seurata saman pihan mulkkausta ... samaa toisto tuppaa olemaan puutarhalehdissäkin. Säästän nimittäin parhaita julkaisuja itselleni, ikäänkuin piharaamatuksi. Uusiakin ostan ja toivon samalla hartaasti löytäväni niistä tänä keväänä aivan uusia, ennen lukemattomia juttuja. 

t

Kun säät ovat kohdallaan, ei TV:tä tarvita lainkaan, korkeintaan uutiset. Sanomalehden anti säilyy. Rappusilla kuppi kahvia ja lehti... ympärillä luonto parhaimmillaan. Siinä se niinku on. 

Kuvitelkaapas tämä sinivuokkopenkki kukkaan... 
tiedä vaikka jo Raumalla eräässä pihassa kukkisi!

Maksettua väärää tietoa

Pyhäpäivinä on taasen tavattu sukulaisia ja ystäviä. Muisteleminen on kuin palapelin tekoa: yksi muistaa yhden asian ja toinen täydentää. Vanhoja edesmenneitä muistellessa tiedonjyvämme yhdistyvät ja näin luomme kuvaa sukumme jäsenistä. Samalla on mielenkiintoista huomata, että yht´äkkiä löytyykin jotain uutta tietoa,  tulee oma merkityksensä sukuketjua kutoessa sille omalle historialleenkin.

Näitä jutellessa ja muistellessa otin taas esiin kyhäelmäni eli yritykseni selvittää sitä sukujuurta, johon itsekin kuulun. Tarkastellessa kaikenlaisia käsiini joutuneita virkatodistuksia en voi kuiin ihmetellä niissä olevia virheitä. Syntymäaikoihin on tullut usein virheitä, se on niitä tavallisimpia. Toki on niin, nyt kun itsekin asioita lueskelen, että kirkonkirjat ovat kirjoitettu sellaisilla käsialoilla - useimmiten niin ettei niistä ota apteekkarikaan selvää. Varhaista nuolenpääkirjoitustako? Vai liekö pappilan karjapihan kärpänen lennähtänyt ikkunasta suoraan avoimeen mustepulloon ja selvittyään kuiville onkin räpellellyt paperille jonkinlaiset kiemurat. Näitä sitten tulkitsemme silmät suitsinrenkaina...

Mutta ne virheet. Ne ovat ainutkertiaisia papereita, ne virkatodistukset. Niiden myötä on tehty lahjakirjoja, perinnönjakoja ja vaikka mitä. Paperin laatija on ollut virassa oleva henkilö, jonka pitäisi jo työnsä puolesta osata tulkita näitä käsialoiksi määriteltyjä raapustuksia. Kokopäivätyö, usein vuosikymmeniä. 

Silta menneisyyden ja nykyisyyden välillä meinaapi tutista näistä virheistä. Isoäidilläni on ollut syntymäajassaan useita virheitä, jotka sitten taas sotkivat muiden tietojen saamista. Oma äitini pääsi kuukautta aiemmin eläkkeelleen aikoinaan oikean syntymisen ja papinkirjoihin tulleen virheen ansiosta. Hän siis hyötyi asiasta.

Minä poloinen luulin eläneeni todellakin susiparina mieheni kanssa ja seitsenvuotias lapsi kontollamme. Pikkuisen nykykanslistia huvitti, " no, virheitä sattuu" hän totesi. Kävin nimittäin varmuudeksi asian tarkistamassa... eihän sitä tiedä. Näin jo Seitsemänpäivää-lehden  toimittajat tontillamme.  Ei mielestäni ihan sama tuo asia, sillä olemme papin edessä seisseet vihittävinä ja lapsi syntyi liitostamme. Tästäkin todistuksesta oli asianmukaisesti maksettiin ja se oli päätynyt asiaa hoitaville virkamiehille. Väärin mikä väärin...

Onko näillä nyt sitten suurempaa merkitystä tässä maailmassa? Tuskinpa vaan. Se minua toisaalta huvittaa tai kummeksuttaa, ettei yksikään näisstä hallussani olevista vanhoista virkatodistuksista ole oikein kirjoitettu.

Nyt kun haeskelen sukulaisiani, on tiedoilla aina merkitystä, ainakin siihen aikaan mikä kuluu filmejä lukiessa.

Mutta mitäs tässä muutakaan tekisi?

Aina voi sukuaan järjestellä...