Perinnöksi pakastemarjoja?

Suurin osa tuttavistani marjastaa vuodesta toiseen, joskus innokkaammin kuin toisina vuosina. Kuitenkin metsään mennään, vaikka edellisvuoden marjoja olisikin 340 litraisen arkun pohjalla vielä monta muovikassillista.

Jos äkkikuolema kohtaisi, ei perikunnalla olisi hätiä mitiä, äidin mustikoita kyllä piisaa...

Mikä saa meidät marjastamaan tähän tahtiin? Entisiä on vaikka millä mitalla, uusia hamuaa kädet...
Ahneuttako? Kateuttako siitä, jos vaikka naapurissa eukko poimisi desin enemmän... 

Jonkin varman tahon mukaan kätkemme pakastimiemme kätköön uusia marjoja entisten päälle.  Todellisuutta on sitten se, että meiltä saattaa jäädä jopa perinnöksi syömättömiä vuosikertamarjoja!

No, varsin terveellinen perintöhän tuo... ja kun se veri vetää marjastamaan. Sitä me suoritamme, vuodesta toiseen. Pakastimet punoittavat vaikka syöjät ovat vähissä - mutta suomalainen nainen marjastaa. Kerää saalista ilmaisiin saalisämpäreihinsä pikku kilpailuhenki sielussaan. Pitää noukkia, ainakin enemmän kuin kaverit. 

Paikallislehdessä oli juttu 20 vuotta sitten - otsikolla. Toimittaja suositteli syömään herneitä niiden edullisuuden ja terveellisyyden vuoksi. Herneet maksoivat silloin 10 markkaa litra. Toinen toimittaja laskeskeli, että yhden herneen hinnaksi ostamassaan litrassa tuli 5,6 penniä,  litrahinnaksi kertyi syötävälle herneelle 112 markkaa!! Se siitä edullisuudesta. Suhde lienee sama euroaikana?

Pitäisi ja pitäisi...

Erilaisissa oppaissa annetaan kädestä pitäen neuvontaa siitä, miten elämä pitäisi järjestää kun on lihava, laiha, masentunut, jäämässä eläkkeelle tai muuten vaan asiat solmussa. Naistenlehdissä on monasti oikein testejä siitä, oletko sitä vai tätä vai jotain  siltä väliltä.

Työelämässä ollessamme meidät arvioidaan ja punnitaan niin tekemämme perusteella kuin olemassa olevien opinto- ja työtodistusten myötä.

Pitäisi ja pitäisi... ettei se dementia iskisi, niin pitäisi eläkkeelle jäätyä harrastaa ja tavata ystäviä. Olla sosiaalinen ja vaikkas mitä. Entäs jos ei tahdo? Entäs jos onkin aivan tyytyväinen olotilaansa ilman viikottaisia velvotteita tanhuta, pyöräillä, uida, laulaa tai mitä nyt kukin harrastaa säännöllisesti. Enkä voi tietää, kiinnostaako minua ensi viikolla juuri nuo samat jutut joita nyt teen - sekin vielä.  

Työhistoriaani kerrytti jatkuva ihmisvirta, ammatinvalintakysymys tietenkin, mutta rasittavuuteen saakka menevänä. Päivät koostuivat jatkuvista kontakteista, haasteellisuutta tilanteesta toiseen. Ääntä ja meteliä piisasi. Tästä syystä varmastikin nautin hiljaisista hetkistä, aamujen avautumisesta päivään ilman suorittamisen painetta. Voi kuunnella ja katsella luontoa ilman, että pitäisi sitä ja pitäisi tätä... on mahtavaa luoda itse itselleen päivän rytmi ja menot. 

Ja lukea se lehti kahvikupin kanssa ilman kelloon vilkuilua, ajan kanssa ja rauhassa. Tällä kelillä vaikka ulkosalla. Arjen luksusta sellaiselle, joka on lähtenyt useina aamuina silmät ristissä ja vauhdilla uusiin seikkailuihin. 

Puolison työn myötä piti vielä vääntäytyä sipulinistutuskenkiin ja seistä erinäköisten bisnesmiesten.. tai naisten parvessa kuuntelemassa maailman ihmeitä. Joutavaa kalkatusta minulle, mutta osallistumiseni toki miehelleni oli tärkeä asia. 

Koska molemmat meistä olimme samantyyppisesti rasituksessa, on tämä nykyinen olomuoto meille kumpaisellekin erittäin sopivaa ja sosiaalinen elämä täysin riittävää. 

Nyt kun saisi vain olla pitäisikin raahautua jonnekin kerhoon virkkaamaan ja keskustelemaan samanikäisten kanssa...  tai kutomaan neulepiiriin, matkustamaan vaikka Pärnuun harmaiden panttereiden parvessa, Kulkea Tuurin kyläkaupat ja rannikon majakat jossain laumassa... eipätiei. 

Me menemme, jos menemme, kahdestaan. Olemme ehdottomasti toistemme parhaat matkakumppanit. todistetusti, sillä kokeiltu on. 

Ettei nyt ihan erakoksi luultaisi, on sitä kahviseuraakin olemassa sopivin annoksin...

Mitä Madonna tekisi?

Tiedä häntä Madonnan tekemisistä, mutta mitä teki oikea ranskalainen? Ei yhtikäs mitään. Tarvittiin asialle malilainen paperiton siirtolainen.

Pieni lapsi roikkui neljännen kerroksen korkeudessa.

Siinä missä aidot alkuperäisasukkaat seisoivat suut patongin mentävällä holella tuli takaviistosta tämä malilainen Mamoudou, joka otti ja kiipesi kuin Spider-man ylös seinää ja nappasi lapsen turvaan.

Oli siellä paikalla siis oikeasti muitakin, koska asia levisi somessa nopeasti. Mutta aina on näitä, joiden känny iskee tulta toisten vahingoissa, onnettomuuksissa ja kaikenlaisessa toisarvoisessa. Ei ollut näistä apua pienelle lapselle. Tarvittiin tällainen pimeillä rakennustöillä itsensä elättänyt paperiton siirtolainen, jolla kuitenkin oli sydän paikallaan. Kertomansa mukaan hän ei olisi voinut antaa itselleen anteeksi, jos ei olisi nyt mitään tehnyt. Muut ilmeisesti olisivat antaneet itselleen oitis anteeksi, kuva olis kiva - kuten ennen sanottiin.

Tästä hyvin suoritetusta hommastaan hänet palkittiin Ranskan kansalaisuudella oitis,  eikä tässä vielä kaikki. Miehelle löytyi myös laillista työtä Pariisin palokunnasta.

Lämpimiä ajatuksia lähetän sinne Ranskan suuntaan tälle suojelusenkelinä toimineelle Mamoudoulle. Tässä oli mies paikallaan. On äärettömän mukava lukea ja kuulla joskus hyviä uutisia, onnistumisia ja palkitsemisia tapahtuneen. Hyvää voi tehdä meistä jokainen. 

Sinua ja omaistasi kuunnellen

On tapana kysellä elämänkaaritietoja ja muitakin hoitamista helpottavia tietoja hoitolaitosten taholta. 
Minunkin noin satavuotiaani mieltymyksiä on kirjattu virallisesti ja epävirallisesti jo neljän vuoden ajan kyseiseen hoitopaikkaan. Tietoja on kysellyt  omahoitajavartissaan myös ns.omahoitajaksi tituleeraava. 

Alussahan luulin ja otaksuin näistä kyselyistä todellakin olevan hyötynsä omaiseni hoitamiseen liittyvissä kysymyksissä. Mieltymykset ja inhokkiasiat, ne kirjattiin varsin tarkkaan muistiin. 

Mikä sitten meni pieleen? Mistä syystä näitä asioita ei kunnioitettu, ei otettu mitenkään huomioon. Tuli jopa sellainen tunne, että pyristeltiin kuin "vihan vimmalla" vastakkaiseen suuntaan.

Raportointikäytännöt vaihtelevat suuresti eri yksiköissä. Valvonta tai oikeamminkin johtaminen on puutteellista tällaisessa pörssiyhtiössä. Asioita voi johtaa, mutta ihmisten johtaminen on hevon siellä. Johtaminen heijastuu myös arjen toimintaan. Tai toimimattomuuteen. Joskus tulee tunne, että kyse ei niinkään ole hoitolaitoksesta vaan jonkinlaisesta varastosta, jossa säilytetään kunnes parasta ennen päiväys koittaa. 

Nelisen vuotta sitten tähän paikkaan päätyessään omaiseni suihkuun pääsystä keskustelimme. Se kertaviikkoinen ja ainoa suihkutus ei onnistunut iltaan kuten omaiseni oli tottunut. Kerran viikossa tapahtuvana ja tuskin seitsemää minuuttia pidempänä suorituksena ei siis voi toteuttaa iltavuoron aikana. Heitä on kuulemma niin vähän työssä ettei aika riitä pesuihin silloin.

Sen sijaan aamulla pitkään nukkuvaa omaistani hätyytellään sieltä peiton lämpimyydestä suihkuun aamusella ja kun tappeluasteelle menee vastustaminen tulee toinen hoitaja avuksi. Vastahankainen piruparka pestään siis kahden hoitajan toimesta väkisin aamulla. Tähän riittää hoitajaresursseja kyllä ja asiasta kerrotaan hyvinkin kulmat kurtussa. Läpsiikin tämä ikäihminen hoitajiaan, sekin vielä. Onpa rauhoittavaakin kokeiltu.

                          Mutta mitä tapahtuukaan vuonna 2018 kesälomien aikaan!!

Sijaisuuteen hypähtänyt nuori ja innokas hoitaja on ottanut kokeilevan asenteen näihin hoidettaviinsa. Hoksaavaisena hän on pannut merkille mitä voisi tehdä kenenkin kanssa "haasteellisissa tilanteissa" Mikä saattaisi toimiakin jossain ongelmatilanteessa, ilman kummempia vääntöjä. Kuten nyt tämä suihkutus iltavuorossa tällaiselle kapinalliselle vanhukselle, joka ei taivu millään aamuisiin pesuihinsa. Oli kokeillut jo aiemmin ja todennut valitun suihkuajankohdan muuttavan koko vanhuksen olemuksen. Hyvää riitti vielä seuraavaan päiväänkin. Muistijälki tunnelmasta, sanoisin. 

Tämä suihkuunmenoasia on nyt kesätytön toimesta kirjattu "jonnekin järjestelmään" ja hänen mukaansa sen pitäisi nyt sitten toimia jatkossakin. Ainoa mutta asiassa on vielä se, että omahoitaja on lomillaan ja tämän paluu mietityttää. Voi kuulemma puuttua asiaan. Minua kyllä hämmästyttää jo nyt ja saatan puuttua minäkin asiaan - taas kerran.

Martti Lindqvist kirjoitti joskus kirjoissaan hoitajien vallan käytöstä. En muista teosta nimeltä, mutta asiasisällön. Tulipa tässä mieleeni sekin.

Minun omaiseni oli jälleen hyväntuulinen ja iloinen, vaikkakin täysin pihalla maailman asioista tautiinsa liittyen. Söi hyvin ja koetti osallistuakin. Hän oli saanut nukkua aamulla rauhassa ja aamupalakin oli maistunut. Paha mieli kun vei puuronsyöntihalutkin aiemmin. Luulisi tässä nyt näyttöä olevan? 

Mitä nyt tekohampaat jätetty pois koko päivästä kun ei niistä illalla suostu luopumaan niin saa sitten olla ilman hampaitaan koko päivän. Tästäpä sitten seuraava säkeistö...

Prokrastinaatiota tai mitä se nyt olikaan ...

Näin se vaan menee, joka päivä ihme uus. 

Taas tuli oppia siitäkin asiasta,  kun lykkää hommiaan, vitkuttelee ja välttelee. Prokrastinaatio.  Olisipa muorivainaa nyt paikalla....siinä sitä ihmettelyä olisi piisannut, kun laiskuudelle ja vetelyydellekin pitää keksiä jotain hienoa nimikettä. Minä en osaa niin hienosti asioista sanoa kuin tekisi isoäitini. Se, jos mikä, oli taito!

Lapsuuteni naapurustossa oli tällainen prokrastinaattoripari, joka kuumensi kaikkien lähellä olevien tunteita. Kun kaikki oli pihalla sekä rakennuksissa keskentekoista, siihen liitettynä yletön romun keräämisvietti, yleisnäkymä oli sisällä ja ulkona äkkiseltään aikamoisen ryysyrantalainen. No, sitä se varmaan olikin. Isäntäväki aina puheella teki hommiaan... tiedätte varmaan tällaiset tyypit?

Eipä kukkinut pihalla ruusut, eipätiei. Siellä kasvoi metrisiä nokkospuskia ja pujoja erikokoisissa töppäissä, joiden välissä sitten puikkelehdittiin paikasta toiseen.
"Pitäisi niittää nuo..." No, niin pitäisi, mutta miksi ei sitten niitetä?

Pariskunta muistutti erehdyttävästi Daisya ja Onslow´ia... muistatte heidät varmasti eräästä sarjasta. 
He elivät elämäänsä, vaikka kuulemma pitäisi tuokin asia tehdä ja tämä korjata. Ei tullut valmiiksi... saati sitten päässyt alkuunsakaan. Teflonia olivat kämmenet, ei niissä pysy työkalut, näin se on. Eivätkä he tiedottomia hommistaan olleet, osaa asioista kävi neuvomassa oikein viran puolesta ihmiset. Mutta kun ei. 

Eipä silloin ollut tiedossa tämä hieno nimike asialle, prokrastinaatio. Se olisi mykistänyt koko arvostelevan kylän mutkan.

Pitäisi sitä ja pitäisi tätä... kun aina on lista niistä tekemättömmistä töistä, niin entäpä jos....
entäs, jos vetäisikin viivan listalla olevien asioiden päälle ja keskittyisi olennaiseen. Elämään. Kuten tuo kertomani kaksikkokin teki, he elivät elämäänsä täysin onnellisina. Onnettomia he olivat vain niinä hetkinä kun joku rokotti heitä tekemättömistä hommista. 

Remu Aaltosta siteeratakseni tähän loppuun, kaikki muutoshan lähtee vitutuksesta. Tällä parilla ei ollut sellaisesta tietoa, edes sanana.