Taas tuli oppia siitäkin asiasta, kun lykkää hommiaan, vitkuttelee ja välttelee. Prokrastinaatio. Olisipa muorivainaa nyt paikalla....siinä sitä ihmettelyä olisi piisannut, kun laiskuudelle ja vetelyydellekin pitää keksiä jotain hienoa nimikettä. Minä en osaa niin hienosti asioista sanoa kuin tekisi isoäitini. Se, jos mikä, oli taito!
Lapsuuteni naapurustossa oli tällainen prokrastinaattoripari, joka kuumensi kaikkien lähellä olevien tunteita. Kun kaikki oli pihalla sekä rakennuksissa keskentekoista, siihen liitettynä yletön romun keräämisvietti, yleisnäkymä oli sisällä ja ulkona äkkiseltään aikamoisen ryysyrantalainen. No, sitä se varmaan olikin. Isäntäväki aina puheella teki hommiaan... tiedätte varmaan tällaiset tyypit?
"Pitäisi niittää nuo..." No, niin pitäisi, mutta miksi ei sitten niitetä?
He elivät elämäänsä, vaikka kuulemma pitäisi tuokin asia tehdä ja tämä korjata. Ei tullut valmiiksi... saati sitten päässyt alkuunsakaan. Teflonia olivat kämmenet, ei niissä pysy työkalut, näin se on. Eivätkä he tiedottomia hommistaan olleet, osaa asioista kävi neuvomassa oikein viran puolesta ihmiset. Mutta kun ei.
Eipä silloin ollut tiedossa tämä hieno nimike asialle, prokrastinaatio. Se olisi mykistänyt koko arvostelevan kylän mutkan.
entäs, jos vetäisikin viivan listalla olevien asioiden päälle ja keskittyisi olennaiseen. Elämään. Kuten tuo kertomani kaksikkokin teki, he elivät elämäänsä täysin onnellisina. Onnettomia he olivat vain niinä hetkinä kun joku rokotti heitä tekemättömistä hommista.
Remu Aaltosta siteeratakseni tähän loppuun, kaikki muutoshan lähtee vitutuksesta. Tällä parilla ei ollut sellaisesta tietoa, edes sanana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti