Hautajaisia ja vauva-arkea

Elämässä tuppaa aina sattumaan ja tapahtumaan hyvin päällekäin kaikkia juttuja... ainakin silloin, kun niitä vähiten odottaa. Odottaminenkin on suhteellinen käsite. Toisista asioista vaan tietää, että niin tapahtuu, joku sitten yllättää. Tai päinvastoin.

Saattelimme äidin uurnan hänen lapsuuspitäjäänsä aivan hiljattain. Tapaus tuli luonnollisesti yllättäen, vaikka niitä ennusmerkkejä saimmekin jo tovin seurataksemme. Edellinen saattohoito äidin kohdalla kesti kolme vuotta, tämä viimeinen saattohoitovaiheeksi kirjattu vain kolme päivää. 

Kolmen vuoden saattohoito tuntui järkyttävältä sikälikin, että sen myötä erilaisen hoitamatta jättämiset tulivat tavallaan luvallisiksi. Se on nyt se vaihe menossa... jne. 

Hoitopaikan vaihtaminen toi äidille vielä viimeisen mahdollisuuden nauttia hellästä hoidosta, huomioinnista ja kaikesta siitä, jota liki satavuotias viimeisinä aikoinaan tarvitseekaan. Muistisairauden käytöshäiriöt eivät enää  olleetkaan henkilökunnan päälimmäinen puheenaihe, ei se heillä suuremmin vaivannut. Ehkä siksi, että muistisairas elää tunnemaailmassa ja äiti eli omaa elämäänsä omassa turvallisessa maailmassaan vasta nyt. Tässä viimeisessä hoitopaikassa oli tarjota se maailma äidilleni.

Itselläni on nyt jokseenkin omituinen olotila. Ei ole minne mennä muoria katsomaan, ei tarvitse huolehtia enää asioista entiseen malliin. Viikottain vähintäin kun kävi, tuli ne käynnit osaksi arkipäivää... mitäs nyt?

Hautaaminenkin askarrutti minua. Pakkosiunaaminen, kun vainaja kerran kuului kirkkoon. Ei niinkään, että olisi noudatettu vainajan kirjattua toivetta papittomasta lähdöstä. Pappi oli kovasti huolestunut suhteestani äitiini. Keskustelumme lopuksi hän kehotti sytyttämään edes kynttilän äitini muistolle! Mistä hän tiesi mitään, kuinka monta kynttilää olen jo poltellut siskoni kanssa ja  mitä hänen napaansa kalvoi meidän tapamme järjestää toiveen mukainen hautaus!! 
 Näissä hetkissä tuli mieleeni, kun en ole ennen yksiäkään hautajaisia, perunkirjoituksia sun muita järjestellyt, että olisipa joku kurssi tähänkin asiaan pitänyt olla oppisuunnitelmassa aikoinaan. Kansalaistaidoksi tätä kutsuisin, ei olisi hukkajuttu lainkaan. Voin vaan kuvitella henkilöä, joka surun murtamana etsii tietoa, opastusta tai vaikka tekisi jotain itsekin,  mikäli osaisi asiaan liittyen. Vauva.fi-sivustokaan ei nyt auta. 

Kysymällähän sitä oppii. 

Hupaisiakin hetkiä äidin kuolemaan liittyy. Kuten nyt vaikka seurakunnan edustajan ilmoitus, ettei heistä kukaan ole uurnanlaskupäivänä käytettävissä (päivä ei ollut meidän valitsema) ja me omaiset saamme itse peitellä haudan, olivat kuitenkin paikan kaivaneet. 
 MUTTA HE JÄTTÄVÄT LAPION! Voi kiitos siitä! Lapion nouti seurakunnan ulkotyöntekijä sukkelaan pois, kun hieman siirryimme haudan vierestä. Pelkäsikö, että naisvaltainen porukka ottaa sen kenties mukaansa taimilapioksi? Äidin lempiväriin, punaiseen, sonnustautunut saattojoukko ehkä näytti sirkuksesta karanneilta... me olimme kuitenkin ottaneet äidin toiveet tosissaan tässä asiassa. Toisin kuin eräät. Meidän muisteluhetkemme oli lämminhenkinen ja varmasti vainajan toiveen täyttävä, juuri häntä varten suunniteltu. 

Kysyessäni virkailijalta aiemmin onko hautausmaksu sama, vaikka itse peittelimme haudan tuli huokauksia. Ei tämmöistä ole kukaan kuulemma  ennen kysellyt. Eipä kai... en uskokaan kenenkään tinkivän suruissaan yhtään mistään. Maksetaan kiltisti, luki hintalapussa mitä tahansa. Hautakivi, kukkaset, nimikyltit... jne... Sellaista on kuolemalla rahastus. 

Vaikea on varmasti joidenkin suhtautua läheisensä menettäneeseen. Olen ollut tässä omaishoidossa mukana jo kymmenen vuotta erilaisin läsnäoloin. Äidin sairauden edetessä on tavallaan jo haudannut sen tutun henkilön ja jäljellä oli vain näköisversio. Jokaisen tulisi muistaa sekin, että meidän kaikkien suru ja suremistapa on erilainen. Omaa tapaansa ei kannata kovin tiukasti toiselle tyrkyttää. "Kyllä sulle vielä suru tulee"... 

The Koira!

 Sitten se toinen asia...

Olin jo pidemmän aikaa suunnitellut ottavani itselleni jonkun koirakaverin. En niinkään jonkun, vaan aikuisen kääpiösnautserin. Tiesin rodun olevan juuri oikeanlainen "vartalolleni" ja omaavan kunnon luonteen. 

Taas elämä mullisteli asioita. Huomasin omistavani 11-viikkoisen poikavauvakoiran! ... tilanne tuli niin äkkiä ja päätös hankinnasta piti tehdä lähes lennosta. 
Hieman olin tunnemyrskyjen kourissa silloin. Pikkuinen vauvakoira sai elämääni niin paljon "käsitöitä", että tyhjyysaukko tuli kerralla täyteen. Toisinaan tuppasi vuotamaan hieman ylikin.

Vauva-arkea koiravauvan kanssa. Meillä olisi pitänyt laittaa pojan nimeksi Pomo...kova on ego, paljon isompi kuin kokonsa edellyttää. Hauska veijari sinänsä, saa virtaa meihin 1-0. 

Tässä sitä odotellaan jotain tapahtuvaksi.... ja meistä kuulet vielä!