06.05. vietettiin painorauhan päivää Syömishäiriöliiton ideoimana. Vietitkös sitä?
On siis yksi päivä vuodessa , jolloin voi hyväksyä virallisesti kehonsa sellaisena kuin sattuu olemaan.
Painorauhasta sen verran, että monasti sellainen yletön itsensä tarkkailu läkähdyttää myös lähipiiriä. Muistanpa vuosien takaa erään ruskaretken, jossa yhteiseloa vietimme puolituttujen kanssa samassa lomaosakkeessa. Tietämättömiä olimme kuntoiluinnostuksesta, joka eräällä naispuolisella (en siis missään nimessä minä) oli olemassa. Painoahan hän tarkkaili kirjevaa´an tarkkuudella, elämä oli yhtä menoa ja meininkiä. Eikä tähän ollut minkään valtakunnan syytä, hän vaan näki itsensä isona ja paksuna.
Tuntureita kavuttiin kuin vuorikilit - vain kilometrien toivossa, ei maisemien. Mihinkään pysähdykseen päivävaelluksen taipaleessa ei ylimääräisesti ollut varaa,vain ne suunnitellut ruokatauot. 25 kilometriä päivässä - "lasketaan nyt vielä, eikö niitä todellakaan ollut enempää"... Meille kahdelle ei kilometreillä ole ollut varsiaisesti merkitystä, ihastelemme luonnon ihmeitä, kuuntelemme ääniä ja istuskelemme kuuntelemassa myös vallitsevaa hiljaisuutta. Vaan ei, kiveliöitä ylös, toista alas. Että sellaista menoa silloin - eikä painorauhasta tietoakaan.
Tänään on äitienpäivä. Merkkipäivänsankarittarena on mummuni, jolta olen oppinut niin monenlaiset asiat. Keväisin varsinkin tulee esiin "maahenkisyys", jota hän painotti. Maassa säilyy rahan arvo, sieltä tulee leipä ja silmille katsottavaa.
Asuin pienenä pari vuotta maalla mummun "kaverina", joten sitä maahenkisyyttä opin sivutuotteena. Ei ollut muita leikkikavereita kuin maalaistalon eläimet, joiden parissa koki myös elämän rajallisuuden. Välillä lapsen silmään aika hurjaakin menoa. Piilouduin kerran ylisille, kun epäilin siellä piharakennuksessa jotain tapahtuvan. Näin sitten sian teurastuksen alusta loppuun, halusin tai en. Enpä uskaltanut ilmuneerata olemassaoloani, en poistua paikalta. Näin, kuulin ja haistoin koko asian. Siksi en vielä näillä kymmenilläkään syö sianlihaa kuin äärimmäisesti pakotettuna. Sellainen oli sekin näkeminen, eikä terapiasta tietoakaan.
Mummun elämä oli lapsuudessa erittäin kovaa koulua. Pienenä hän jo joutui lähtemään pikkupiiaksi ja apulaiseksi uusien syntyneitten sisarusten tieltä. Sitkoa hänessä piisasi viimeisiin metreihin saakka. Hän taisi tietää lähtönsä, mutta vielä hoiteli kissan ruokinnan, järjesteli huushollinsa, soitti ambulanssin, ilmoitti sukulaisille. Järjestyksen nainen, sinne lanssiin hänen taipaleensa sitten päättyikin.
Äitienpäivää kaikille, muistot ovat merkityksellisiä meille kaikille.
Vuosienkin päästä tarkasteltuina niistä löytyy uusia ulottuvuuksia, tulee mieleen monta pientä yksityiskohtaa. Nyt kun hän(kin) on ikäänkuin merkkipäivänään matkoilla, voi vain muistella.
Minä sain lahjaksi autokuormallisen multaa! "Onkos se sinusta kovin järkevä lahja, mummi"?? kyseli aikoinaan lapsenlapseni... no, kyllä se vaan on ja eilen hän sen totesikin, että sait sitten taas mieluisen lahjan! Liekö maahenkisyys tarttunut?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti