Koutsia muistellen

Olin tässä valmistautunut viettämään laatuaikaa oman vierailevan koutsini kanssa kuullessani tapahtuneesta. Sokru on kuollut. Voi surun päivää! 

Tällä pikinokalla oli aivan kertakaikkisen valloittava tyyli saada vastapuoli uskomaan, että tapaamisemme on ainutlaatuisen koskettava ja juurikin minua hän oli odottanut "ainakin sata vuotta"! Kaupunkilaiskoira, joka autosta päästyään juoksi itsensä läkähdyksiin vapauden riemusta ympäri pihaa. Katsokaa, näin lujaa ilman hihnaa! Ja sitten keittiöön samaa ravia - mummilta löytyy varmasti jotain tuolta alakaapista....!

Ne äänet, joita tästä pienestä koiruudesta lähti tavatesssamme tuntuivat sydäntä lämmittäviltä. Se ilo tapaamisesta, voisiko joku ihminen iloita minusta yhtä paljon? Pelkäsin toisinaan, kestääkö koiran sydän sellaista menoa. 

Tyttären perheessä on menetyksestä varmasti suurin suru, mutta myös me, "pappa ja mummi",  olemme aivan mykkiä tapahtuneesta. Kiintymys tulee, on ja pysyy. Luopuminen on työläs prosessi. 

Menetettyämme itse kaikki kolme kissaamme yksi toisensa jälkeen, päätimme, ettemme ota uusia lemmikkejä. Ottaminenhan vaatii vuosien (-kymmenten) sitoutumisen, emme enää ole siihen valmiita. Naapurista käy Hermanni- katti antamassa meille terapiaa päivittäin. 

Tässä kuvassa on kuvattuna viimeisin kissamme, Julia. Hänen lempipaikkansa oli kuistilla prinsessavuoteella verhon sisällä. Sen verran kaupunkinlainen, ettei sietänyt hyttysiä eikä kärpäsiä takamuksessaan. 
Julian lähtö oli dramaattinen, keuhkoveritulppa vei vanhan neidon. 

Lemmikkeihin kiintyy, vuodet hitsaavat meitä heidän palvelijoikseen. Vastalahjaksi saamme varmasti jotain hyvääkin. Me saimme liikuntaa, mielihyvää ja lämpöä. Huomiotakin, varsinkin kello neljältä aamuyöllä, jolloin kattien piti päästä tonttia kiertämään. Ellemme nousseet ajallaan, Julia ja velikissa Romeo alkoivat raapimaan ovenpielen tapetteja. Se temppu tepsi ja ovi aukeni. 

Meillä on toisen makuuhuoneen ovenpielesssä vielä kissan kynnen jäljet muistona Topi-vainaasta. Vanha kissamme hermostui näiden kahden pienen metelöintiin oven ollessa suljettuna. Topi hyppäsi ovenkahvaan ja avasi pikkukissoille oven. Vanha osasi konstin. Topi eli kanssamme yli 19 vuotta - nämä nuoremmat pitkälti yli kymmenen vuotta, joten aivan äkkinäistä ei ole aika kissojen omistajana. 

Julian velikissa Romeo sai nimensä siksi, että hän rakasti naisia. Mitä enemmän tuoksua sen sekaisempana Romeo touhusi. Pyrki kaulalle, halasi ja nuoli - piti hyvänä. Kehräsi ja kurisi hämmentäen naisjoukon kerrasta. Katin elämä päättyi maalla valtatielle, jonne hän laajensi reviiriään. Ei auta leikkaamiset näihin vietteihin. Romeo oli kulkijapoika luonnoltaan. Välillä epäilin koko leikkausta ja ajattelin hakea rahat takaisin eläinlääkäriltä...

Aika kuluu ja muistot jäävät elämään omaa elämäänsä. Onneksi nämäkin asiat tapahtuivat, surusta huolimatta on mitä muistella. Nyt kun vielä muistaa.