Naisen käsilaukku

Vaihdattekos usein laukkua? Minulla on tapana kiintyä johonkin laukkuun ja pidän sitä pitkään. Sitten vaihtopäivänä koenkin usein yllätyksiä.... kaikenlaista sitä kerääkin!

Espanjalainen Papa Noel vaimoineen toi minulle aivan ihanan laukun, jossa on vielä erillinen käsilaukku sisällä! Ihanaihanaihana!! 

Siitähän alkoi sitten tyhjennysoperaatio ja kertyneiden tavaroiden kummastelu... olen ilmiömäisen hyvä siinä(kin). 

Jokaisella naisella tulee olla laukussaan hakaneuloja, sen opetti minulle aikoinaan isoäitini. Hakaneuloilla paikataan monta revennyttä tai katkennutta olkainta, laitetaan sepalusvetskari kiinni tai mukuloitten tumput paikoilleen. Kyllä on ollutkin ohjeesta hyötyä, tikkujakin sormista olen kaivellut hakaneulalla. Niin, ja laastaria. 

Keskustelimme naisporukassa pyhinä laukkujemme sisällöistä ihanuuttani esitellessäni. Eri-ikäisillä erilaisia juttuja. Toisella oli työkassi erikseen, johon piti mahtua kaikenlaista työsälääkin. Muistan sellaisen olleen itsellänikin aikoinaan, roolinmukaista! Yhdellä oli ollut aikoinaan vaippoja, tutteja ja lapsentavaraa... eikä mitään naisellista hömppää kuulemma. Nyt pursuilee aivan muita juttuja. No, äitien kassithan kätkevät koko pienen maailman, jos niin tarvitaan. Miehet vaan luulivat salkuissaan raahaavansa sellasta mukanaan, pientä oli näitten rinnalla. Yksi oli taas se järkevä, jolla kaikki pysyivät lokeroissaan, eikä mikään koskaan ikinä ollut hukassa....

Minä olen hyvä kätkemään huulipunia kassieni uumeniin ja ostamaan uusia tilalle. Samanmerkkistä ja väristä saattaa sitten olla kolmekin kappaletta... onpa mistä valita. Komea rivistöhän siitä taasen kertyi...

Ainahan voisi ostaa myös laukkuihin sopivia kenkiä...

Makunsa kullakin?

Mieheni aikoinaan lausahti ääneen, että laukustani löytyy kaikkea muuta, mutta ei ruskeita  kirjekuoria ... höh... eipä ollut valkoisiakaan tarjolla, vaan paljon kaikkea muuta.

Talletan aina kaikenlaisia klemmareita, kuminauhalenkkejä post it-vihkosia, kyniä jne... kun ei voi tietää koska tarvitsee. (Vai tarvitseeko?)

Kolikkojakin kertyy, vaikka kuinka vähän maksankin riihikuivalla rahalla. Pikkupussi pullistelee ja äkkiä siellä onkin useampi kymppi! Ohhhohh!!

Muovikassihan pitää aina olla varalla, nyt tosin sellainen kuitukankainen kevytversio... koskaan ei tiedä mitä tulee ostettua... on kiva sujauttaa ostos sellaiseen pussukkaan. Ei suhise, eikä kahise. Ei myöskään mene rikki kuten muoviset versiot nykyään.

No, nyt sitten aloitetaan uuteen kassiin tavaran keruu. Vain yksi huulipuna pääsi mukaan, vaan annas katsoa ajan kanssa.

Jouluvaikeuksia...

Jouluvaikeus se on minullakin. Tämä aika on niin vaikeaa - kun pitää olla kertomatta vaikkapa lahjoista tai muista jouluun liittyvistä yllätyksistä. 

Olen aina rakastanut kaikkea juhliin liittyviä valmistelutöitä, se on oikeastaan palkitsevampaa kuin itse kekkerit. Suunnittelussa ja siihen liittyvässä tunnelmoinnissa on jotain maagista. Samaan aikaan tunnen väsymystä kaikesta väkertämisestä, mutta mieli on kuin keväisellä peipposella aina jonkun asian valmiiksi saamisesta.

Käyn mielelläni kaikenlaisissa "jouluntuoksuisissa" paikoissa katsastamassa toisten tekemisiä. Ideoita imemässä ja miettimässä mikä meille istuisi... kuten  nytkin minulla on tuolla nurkantakana iso projekti, jonka itselleni (ja siipalleni) luvanneena paljastan vasta aattona. Vitsi, kun olisi ihana kertoa siitäkin!

Olin tässä hauholaisessa Alvettulan koulussa vähän niinkuin työtehtävissä katsastamassa koulun 130 vuotisjuhlaa. Ajatelkaapas nyt asiaa, koulurakennus on ollut toiminnassa tuollaisen ajan!! Tänä päivänä kun luemme lehdistä jatkuvasti koulujen sisäilmaongelmista ja tilojen lopettamisesta sinnittelee tämä piskuinen koulu 48 oppilaan opinahjona. Tilaa on postimerkin verran toimia vaikkapa käsityöluokkana, eipä haittaa. Sopu antaa tilaa ja homma toimii. 

Tunnelmallinen juhla toi mieleen koulujen kuusijuhlat vuosien varrelta. Samaa kihisevää jännitystä pienillä esiintyjillä, vanhemmat kurkottelivat kaulojaan nähdäkseen oman mukelonsa vilaukselta ponnekkaassa kuoroesityksessä. Juhlanjälkeisessä kahvituksessa oli vapaus jo käsin kosketeltavaa ja korvin kuultavaa. Tungos kuin linnanjuhlissa ikään. 
Ulkona tuprutteli isoja lumihiutaleita, rakennusta valaisi entisen oppilaan luoma valoteos. Herkistävää.

Palatakseni tähän vaikeuteen olla kertomatta vaikkapa hankituista lahjoista... joopajoo. Kyllä siihenkin harjoitus tuo taitoa, vuosi vuodelta kykenen paremmin "istumaan naamani päällä" ... eli en paljasta hankintojani. Mutta sen voitte uskoa, että kirvelee ja pahuksesti - kun tekisi niin mieli kertoa! Kääröt ovat niin ihania tehdä, miettiä lahjansaajaa ja tehdä niistä saajansa "näköisiä". Niin sisältönsä puolesta kuin päälliset.

Tuttavani, käsityöherkkä henkilö, kertoili kutomisistaan. Vaaleanpunaisia pieniä sukkia viritteli jouluvalmiiksi.... ja minulle iski jouluvaikeus!  Nyt siinä muodossa, että olisin halunnut minäkin kutoa pienet vaaleanpunaiset kaikilla ruusukkeilla. Vaan ei ole tässä enää sellaisia saajia. Viimeiset sukat pakettiin tein juuri, 46- numerolla. Auts!! ... nythän minä jo paljastin jotain taas. 

No, päätin sen, että teenkin sellaiset vaaleanpunaiset juhannussukat eräälle pienelle neidille ... ja jouluvaikeus oli kohdaltani tipotiessään! Voi että ... pian aloitan! Kuten huomasitte, taas tuli paljastus. 

Nyt vaan viritellään viimeisiä juttuja ja sitten se onkin käsillä... 
Sitä ennen hyvä Tuomas tuopi meillä joulua ja muuta mukavaa. 

Ihanaa joulunodotusta teille muillekin!






   

Tarjottu viina ei lopu

Taas on testiryhmän jäsen kokeillut onneaan, ei loppunut viina eduskunnan erään ryhmittymän pikkujouluista tälläkään kerralla. Tuli todistettua vanha asia, perinteet ovat kunniassaan.

Ei sitä voi kun ihmetellä, miten aikuinen ihminen kiskoo viinaa napaansa myrkytykseen saakka. Sen jälkeen istuu silmät suitsinrenkaina pällistelemässä ettei voi mitenkään käsittää näin tapahtuneen! Aivan kuin joku toinen kippaisi sen juotavan kurkkuun puoliväkisin.... ja valtakunnan känni tulisi palisanteriovien takaa suurena yllätyksenä. 

Käyttäytymisen ilmiöinä voi sitten pussailla niin miehiä kuin naisia, nipistellä, hajoittaa paikkoja - ja olla taas niiniinniin pahoillaan tapahtuneesta. Voi anteeks kun luulin vanteeks.Hiljentykäämme.

Kansa on kuitenkin saanut mitä tilasi. Yli kolmetuhatta henkilöä ei voi olla väärässä. Olemme tarvinneet tällaisen väripläntin sinne eduskuntaan jäykkien liikemiesten sekaan, pitäkäämme nyt omanamme. Kahdeksan luokkaa peruskoulua päihittää kenet maisterit tahansa, aina voi päästä lööppeihin ja tärkeintähän kaikessa on, että puhutaan.Metsien mies ei kuvia kumartele, eikä pokkuroi kaikenlaisten tapakouluttajien ohjeistuksessa. 

Samaan aikaan puhutaan samassa rakennuksessa oikein asiaakin... tai niinhän sitä äkkiseltään luulisi. Päättäjät toivottavasti ovat tolkuissaan suurella hetkellään kun pitäisi äänestää... että edes ymmärtäisivät mistä onkaan kyse.

  

Alkoholimyrkytykseen saakka ryypätessä ei voi kuin kummastella järjen puutetta. Eikö mistään ole pääteltävissä, ettei se juoma juomalla loppunutkaan! Tolkku on ollut pois jo pitkänaikaa ja sitten seuraavana päivänä suljetaan nettimaailma, kadutaan oikein kunnolla. Aneet kun on ostettuna ja pää selvinneenä, jatketaan taas "nöyränä perustehtävässä". Voi helkkari. No, vähän vielä kun valehtelee, uskoo pian itsekin asian. 

Toisaalta, on sitä pienempien firmojen kekkereissäkin kokeiltu, paljonko laarissa pulloja piisaa. Onhan sitä piisannut, siinä sitä Pirjo ja Yrjö ovat esittäytyneet pitkin ehtoota. Pahempia ovat kotikekkereissä viinanhimossa kieriskelevät persoonat, jotka eivät älyä tai kykene kotiin lähtemään ajoissa - jospa vähän vielä... on se vaan viisasten juomaa. Tai edes tolkunperäisten.

                                          Aamulehdessä oli viikolla tällainen pätkis. 

Mummon kanssa kuusivarkaissa

Joulun aika herkistää muistelemaan menneitä aikoja ja edesmenneitä sukulaisia. Kaikenlaisen puuhastelun keskellä tuli mieleeni toinen omista mummoistani. Tätä järkevää naista pidin ja pidän oppiäitinäni monissa asioissa.

Joulut lapsuuden mummulassa maalla, eläinten ja lumen keskellä jäivät hyvin mieleeni. Silloin oli aina kunnolla lunta pihaleikkeihin ja isompana lapioitavaksi pihateiltä. Joulun ajan valkeus on muistoissani, vaikka kuinka aika niitä kultaisikin. 

Aikuisuudenkin jouluun kuului tämän mummulan touhuihin osallistuminen. Samoin siihen toiseen osin kolmanteenkin mummulaan. Elihän meidän suvuissa naiset pitkäikäisiksi, vaarit poistuivat takavasemmalle kymmeniä vuosia ennen muorejaan. Mutta mummot olivat ja pysyivät, mummot ja isomummo. Miespuolista isovanhempaa edusti mieheni isä, ukki, joka sinnitteli mukana kuvioissa aikansa. Joulun aika sitten mentiinkin mummolasta toiseen, syötiin urakalla riisipuuroa paikassa jos toisessa, maisteltiin piparit, lanttulaatikot ja kinkut. Vatsat pullollaan ehtoomyöhällä kuunneltiin jälkikasvumme ääntä siitä, milloin meille oikein pukki tulee. Olimmehan olleet tien päällä koko armaan aaton. Tulihan se pukki sitten aikanaan kun oli hieman levännyt ajotouhuistaan ja aloitettiin oma joulunviettomme.

Nyt kun mummot ovat poistuneet kuvioista yksi toisensa jälkeen vaarien perään jäljelle on jäänyt vain oma äitini. Tämä sataa ikävuottaan pikkuhiljaa lähestyvä muori ei enää jouluihimme osallistu, ei taida aika hänelle merkitä mitään. Muistisairaus jokapäiväisenä riesanaan estää osallistumisen joulunviettoommekin. Hänen yksi osallistumisensa päättyi katastrofiainesten partaalle. Sekoittihan koko paletin juhlahumu, kyläilypaikka ja lapset, joita tutuiksi väitettiin. Nyt on helpompaa kun sallimme muorin oleilla hoitokodissa omissa kuvioissaan. Ei ole pakko osallistua, kenenkään. 

Hän ei itse asiassa milloinkaan valmistellut joulua. Kaiken teki hänen äitinsä, eli tämä ihana maatalomummoni maalta. Äitini ahdistui joulusta, inhosi muutenkin ruuanlaittoa ja kaikenlaisia kekkereitä. Turhanpäiväistä tohinaa hänen mielestään. Lahjoja hän hankki, jos innostui asiasta, yleensä ei kovinkaan korkealentoisesti aikaa niihinkään tuhrannut. Eikä ollut pelkoa pehmeistä paketeista hänen osaltaan. Tämä muori ei sukkia kutonut milloinkaan.

Mutta hänen äitinsä olikin toista maata. Siellä uuninkyljet punoittivat! Näin sähköhellojen aikakaudella olen usein miettinyt, kuinka maailmassa muori onnistui niitten kaikenlaisten leivonnaistensa paistossa. Suuren tuvan puilla lämmitettävän leivinuunin ainoa lämpömittari oli muorin oma käsi, jonka hän tuuppasi uuniin kainaloa myöten..."liian kuumaa vielä"... puhisi hän ja odotti sopivaa hetkeä. Sitten siellä paistuivat piparit, tortut ja vaikka mitkä. Aina tismalleen oikein.

Eräänä joulunalushetkenä jutellessamme muori sanoi, että olisipa mukava tehdä yksi juttu. Nimittäin hän ei ole ikinä ollut kuusivarkaissa. Jestas! Tämä kohtuullisessa iässä oleva tolkunperäinen ikäihminen toivoi pääsevänsä kokemaan vielä jännitystäkin.Mitäs jännää siinä on, että omasta metsästä kuusen hakisi? 

Minullapa oli jo tämä aktiivimies olemassa, joten meillähän syntyi idea. Pakataan muori auton ja menoks! Tänä päivänä asia kyllä hymyilyttää. 
Lunta oli kyseisenä vuonna haaroihin saakka auratun metsäautotien molemmin puolin. Siihen aikaan metsänomistajat päivystivät aattona metsiensä reunoilla juuri tällaisten kuusivarkaitten takia. Taatot kun lähtivät innoissaan joulukuusien hankintaan. Sinne taakse metsämaan mekin suunnistimme hämärtyvässä illassa.

Muori hyökkäsi kuin nuori hirvi lumiseen metsään. Huopatossut jalassa, mekko päällä. Tämä nainen ei pitkiä housuja ikänään pitänyt. Ei sopinut vartalolle kuulemma. Kopisteli kuusia, löysikin sopivan. Miespuolinen apulainen kirveen kanssa viimeisteli löydöksen ja sitten olisi pitänyt poistua saaliin kanssa. Kuului traktorin ääntä. Isäntähän se oli tulossa kierrokselleen. Katkaistu kuusi törkättiin näreikköön, kirves piiloon ja muina miehinä poistumista. Kylläpä oli isännän silmät suitsinrenkaina kun näki metsätiellä lumisen muorin hoppareissaan ja mekkosillaan tulevan vastaan. "Onpas kaunis metsä teillä, lumista ja hienoa katseltavaa"... tokaisi muori ohittaessaan äimistyneen hämäläisisännän. Jos siihen aikaan olisi muistisairauksia ollut olemassa niin muorimme olisi varmaan sellaisen leiman saanut. Ei tainut olla muita syitä metsässä kuljeskella noilla kymmenillä... miespuolinen apuri olisi voinut pitää kirveensäkin - ei sitä olisi tässä tilanteessa tullut huomattua. 

Muina miehinä siis autolle ja odotuksen jälkeen isäntä kurvaili omalle savannilleen. Tämä rosvojoukko hippasi hakemaan kuusen ja kirveen. Vanha muori sai tiukasti istua autossa odottelemassa. Siitä kuusesta riitti iloa pitkään. Muorin mukaan paras kuusi ikinä. Ainakin se oli ikimuistoinen hakureissu hänelle. No, kyllä meillekin. 

  

200 000 pyöritystä numerosta 17163

Tämä on niin tätä, taasko se alkaa? Minun viralliseen pikkupuhelimeeni on loirinut joku outo juttu. Tekstiviestejä pukkaa... olen voittanut 600 euroa, sain 7 euros (juuri näin, euros) ja 2000 euron bonustakin olisi ollut tarjolla. 

200 000 pyöritystäkin olisi ollut viime viikolla tarjolla. Minulla kun on tuo niska niin helposti jumissa, en arvannut ottaa riskiä ja vastaanottaa moista pyörittelyä. En myöskään perunut yhtään viestiä, deletoin vaan. Tekstarin lopussa oli kyllä ohjeet asian peruuttamiseksi, mutta olisi varmaankin ollut syvästi kusessa niin toimittuani...

Kyllä se vaan on surkuhupaisaa huomata, kuinka jokaisesta raosta yritetään saada euroa lypsettyä, lehdistössäkin on jatkuvasti näistä juttuja. Poliisin mukaan nämä "yrittäjät" levittävät verkkonsa aina laajalle alueelle, joten sieltä ja täältä tärppää... kuten nuo tunnuslukujen kalastelijatkin tekevät. Aina jostain löytyy uhri, jonka auktoriteetin pelko sulattaa esteet kun itse poliisi niitä tunnuksia pyytelee...

Minä olen niin frozen, ettei tipu eikä lirise. Äskettäin soitti joku Into Mielinen jostain lehtimyyntiyhtiöstä ilmoittaen iloisesti minun voittaneen yhtä ja toista kivaa. No, vautsivau, sanoin minäkin mukainnostuneesti. Mites niitä voitetaan, kun en tiedä osaa ottaneeni mihinkään kilpailuun???
NO MUTTA sentään, hyvät asiakkaathan he palkitsevat aina - kuten tässäkin tapauksessa! Siis minä, olin valittua kansaa. Täkyhän se tuokin olisi, jos...

Aikakausilehti olisi tulollaan ILMAISEKSI kolmeksi kuukaudeksi. Eikä tässä vielä kaikki, Into Mielinen itsekin vauhkoontui ja innostui selittämään hyvää tsägääni. Tähän vielä kaupan päälle risteilylahjakorttikin olisi lätkäisty. (Ei sentään peppupuuteria, eikä jalkaraspia)
Sanoi sitten loppulauseena sen kuuluisan sinetin, joka minulle kerrottuna toimii varmasti. Nimittäin maksan viikottaisesta aikakausilehdestäni vain postitusmaksun, 2,40euroa kerta. Siis ajattele nyt, ilmainen lehti on sinulle nyt tulossa! 
Voi veikkonen, kyllähän minä ajattelin. Ajattelinpas ihan ääneen siten, että kun minä jotain voitan, saan sen ilmaiseksi kotiin tuotuna tai postitettuna. Piste. En maksa latiakaan. Kun en ole tilannutkaan, lisäsin varmuudeksi. 

No, mutta. Into Mielinen meni hermostuksen puolelle. Kun olisi se risteilykin... Sen voit laittaa tulemaan kyllä,  innostin poikaa. Ei peijooni luvannutkaan enää... kun en niitä lehtiäkään halua. Vaikkei alussa lahjakorttiin olisi tarvinnutkaan postimaksua maksaa, vain niihin lehtiin...jotta sellainen tarina siitä. 
Ei siis lehtiä,  ei risteilyä. Mennään kotojärvellä soutuveneellä ja luetaan lehtiroskiksesta poimittuja Seuroja. Siinä sitä.

Mutta tämä toinen juttu jatkuu varmasti vielä. Olenhan tällä hetkellä hyvänä kakkosena, vain joku Timo johtaa tätä kisaa ja Anne kolmantena. 2000 euroa olisi bonuksena tarjolla, jos vaikka tilinumerolla paiskaisin heitä....mitenkäs sitä muuten voittorahoihin käsiksi pääsisi? Älä luule luppakorva, että nielaisen syötin!

Kuka sanoo, ettei tällaisen oloneuvoksettaren elämässä mitään tapahtuisi!

Maukka ja Enska, pari poikaa peräkammarista

Nämä kaksi veljestä, jotka ovat pääosassa tämän kertaisessa tarinassani ovat ainutlaatuisia talenttilaatikostani poimittuja helmiä miehisten miesten maailmasta. Tässä kaksikossa yhdistyy jotakin ainutkertaista ääliömäisyyttä, jota ei juuri nykyään tahdo löytää edes kuuluisasta kivensilmästä.

Maukka ja Enska olivat äidin luomuksia tai varjeluksia. Äiti oli kaiken tarmonsa käyttänyt siihen, ettei ketään vastakkaista sukupuolta olevaa liehuhelmaa tullut tonttille poikia tavoittelemaan. Passasi poikiaan aamusta iltaan, teki voileipiäkin valmiiksi. Kuori perunat Enskalle, joka ei niitä muuten olisi saannut kuorettomiksi...  

Vaan elämässäpäs tulee kauheita päiviäkin... elettiin nimittäin joskus ajatusta, entäs jos äitimuori sairastuisi. Naapurit joskus kyselivät, miten tämä kaksikko aikoisi elon järjestää, mikäli muorille jotain tapahtuisi... 

Se oli sitten poikien kaikenaikainen huoli, ei niinkään liki yhdeksääkymmentä olevat ikävuodet. Maalla kun elettiin, oli hommat maanviljelyspuoleen tiiviisti liittyviä ja tuo muorin mahdollinen sairastuminen eli näitten ikuisten pikkupoikien puheessa toisinaan hyvinkin huolekkaana punaisena lankana. Vaikka kuvassa on perhosia, tämä peräkammarin hurmuriduo ei ollut perhossarjalaisia. Kokoa keskivartalossa ja raamia riitti. Arki tai pyhä Maukalla aina sama sinisenharmaa haalari yllään, Enska toisinaan vaihtoi vihreän haalarinsa ruskeisiin vakosamenttihousuihin ja traktorifirman tuulitakkiin. Muuten varsin näyttävän kokoiset veljekset kuljettelivat muoria kylällä etupäässä traktorilla, samettihousupäivänä Enska otti alleen heidän "pirssinsä", parempia päiviäkin nähneen ruosteisen ei-itäauton. Maanviljelystä kun oli työnä, ei sitä itäautolla ajella.  

                                 

Se, mitä eniten pelkää, toteutuu julmalla tavalla joskus. Näinhän tässäkin kävi. Äitimuori sairastui juuri pahimpaan toukoaikaan. Otti ja halvaantui. Siinä oli pojilla suut soikeana, miten tästä nyt ikinä! Siirsivät kunnassa äitemuorin kuntoutumaan jonnekin paikkaan, jossa kumpikaan ei ollut ikinä käynyt. Kyllä riitti tällä kaksikolla ihmettelemistä muorin maatessa sängyllä suu vinossa, eikä puheesta tolkkua ota. Ei kuulemma kotiinmenosta voi puhua vielä aikoihin, kuntoutus on kesken. Paljon oli vieraita sanoja peräkammarin pojille, mitä se kuntoutuskin nyt sitten olisi... eihän äitemuori syökään itse ja puhe tuollaista mölinää. Pojat seisoivat lippalakit kourassa ja näyttivät jättiläisen kokoisilta kuusivuotiailta. 

"Kuka meille nyt sapuskat tekee, kun muori täällä makaa!" parkaisi Maukka suurimmassa hädässään.

Kysymys oli varsin tärkeä. Ei ollut poikasilla asiasta mitään hajua kuinka arkea tästä pitäisi jatkaa, eikä äitemuorista ollut neuvoa antamaan. 

Päivät kuluivat ja ne pienetkin edistymiset äitemuorin kohdalla ei oikein ottaneet riittäviksi pojile Huoli nousi hyökyaallon korkuiseksi. Tässähän pitäisi itse jotain tehdä!! 

Muori makasi petillään kuin kutuhauki. Ei nostanut kättä, eikä avannut molempia silmiään yht´aikaa veljesten kehoituksesta huolimatta. Ei koukistanut polviaan, eikä näyttänyt halukkaalta nousemaan. "Ja johan nyt on perkele!".... 

...kyllä siinä hämäläiskaksikon voimia koeteltiin. Koeteltiin kyllä hoitajienkin voimia... kyselyikäiset ovat joskus niin rasittavia... jä tämäkö kaksikko oli emännän omaishoitajia....hmm... 

   

Niinhän siinä sitten tapahtui, että mies tekee, mitä miehen pitää. Kun kaksi pientä isoapoikaa tai isoa pientä poikaa kajauttaa omasta mielestään viisaat päänsä yhteen, syntyy yleensä helvetillinen soppa. Tai ainakin se menee pieleen, mikä nyt yleensä on mahdollista mennä pieleen. 

Tämä kaksikko sitten päätteli viisaudessaan, ettei se muori millään konstilla kotiin tule, ellei nyt ryhdytä asiassa jonkinlaiseen puuhaan. Tuumasta toimeen, sehän se on yleensä lyhin työmatka.

Yhtenä iltapäivänä he sitten tulla jympsyttivät tomerasti petin viereen ja ottivat äitemuoria kainaloista, vetivät jaloilleen, että "nyt sitten muori jaloilles, jottas saaraan sut kotihin"

Siinä se sitten tuli, lisäharmi. Äitemuorilta meni olkapää sijoiltaan halvaantuneelta puolelta.

Toruivatkin vielä tästä yrityksestä liikuttaa omin lupineen... kaksi kysymysmerkkiä seisoi paikallisen kanslian ovella asiaa kummastelemassa. 

"oikeinko tosissanne meinaatte, ettei äite enää tulisi ruokia tekemähän??" Kuinkas me ny sitte toimehen tullaan, kun toi äite on aina kaiken laittanu!!"

Voi sitä äiteetä ja voi noita poikia. Toivottavasti pojat selvisivät ruuattomuudestaan ja pyykkiensä kanssa. Äitemuori selvisi kyllä tilanteesta, vaikkei enää ollutkaan muonittajan hommissa kotitilalla. 

  Joulukin siinä tuli aikanaan ... elämä kuitenkin jatkui, kaikilla. 

Laillistettua pedofiliaa ja kukonmunia

On juurikin taakse jäänneenä nenäpäivähuhtomiset kaikkine asiaan liittyvin julkkistempauksineen. Rahaa on kerätty runsain mitoin. Hyvä niin... etenkin, jos se tavoittaa kohteensa.
Nämä maailmalla liihoittavat uutiset saavat mieleen nousemaan hurjasti kysymysmerkkejä asioista ja niiden hoitamisesta. Lapsuuden aika, aika, jonka pitäisi olla se turvattu ja onnellinen. Onko se sitä, edes oman maamme lapsilla ... kun juuri oli puukotettu yksi 3-vuotias lapsi?

Juuri samana päivänä kun meillä kansa touhusi nenäpäivää oli paikallislehdessämme kirjoitus Zimbabwen "Gucci Gracesta" ja hänen rahankäytöstään. Tästä hulppeasta kuluttajasta on nousemassa, mikäli merkit paikkansa pitävät, uusi presidentti. Zimbabwe ei ollut avustettavien maiden listalla, ainakaan nimenä, mutta mitenkähän jatkossa? Tuskin tämä nainen käsilaukuistaan tai lukuisista kengistään luopuu köyhän kansan hyväksi...

Jossain mutkassa lehdessä kirjoitettiin eräästä toisesta etelä-afrikkalaisesta presidentistä, joka sai valtaisat 13 miljoonaa parantaakseen kansansa asemaa. Vaan mitäpä tämä julli sai sillä summalla aikaiseksi? Laittoi oman uima-altaansa kuntoon, paransi karja-aitauksiaan sekä rakensi uuden kanalan Että tällainen tapaus, eipä siitä sitten enää kansalle riittänytkään. 
Jollain tavalla uskon, että kyse on kulttuurin sallimasta tavasta toimia ja mikäpä sen mukavampaa kuin lyödä kättä päälle ja rahaa tulee - hänelle itselleen. Ja taas katsomme TV:stä nälkäisten lasten kuvia, joiden pitää haeskella vettä kaivolta ennenkuin on mitään mahdollisuuksia päästä lähellekään mahdollista koulua.  

Lapsuuden aikaa muistellessa meillä kaikilla on hyvinkin erilaiset taustat ja tapahtumat. Lapsuus eri vuosikymmenillä elettynä on hyvin monimuotoista ulkoisten asioiden vaikuttaessa siihen, miten lapsista pidetään huolta ja mikä koetaan arvokkaaksi. 

Minun edesmennyt isoäitini vietti varhaislapsuudessaan alle kouluikäisenä kesiä pikku paimentyttönä läheisellä metsälaitumella. Noin 5-6 vuotiaana alkanut kesäduuni on aikamoisen stressaavaa vaikkei siitä stressinä silloin puhuttu. Kun lapsia oli paljon, tyrkättiin isompia aina eteenpäin, pois omista nurkista uuden tulokkaan tullessa äidin helmoja koristamaan. Ei tässäkään voi oikein puhua onnellisesta lapsuudesta? Isoäiti puhui joskus, jo hieman vinosti hymyillenkin, mitäpä hän olisi tehnyt, jos susi olisi tullut. eipä muuta kuin huutanut... Sitä susiasiaa kun tähdennettiin vastuutehtävässä olevalle, ettei karjalle mitään kävisi. Tänä päivänä, jolloin on koulukuljetukset ym turvat, tämä muistosta nouseva juttu tuntuu huikaisevan pelottavalta! 

Tämän pienen karjapaimenen pelätessä siellä metsänkätköissä hän valitsi isoimman lehmän ja oli sen vierellä. Silloin ei enää niin pelottanut...

Luin juuri, että lakialoitetta Irakin parlamentin käsittelyyn menossa olevasta asiasta, joka sallisi avioliitot 9- vuotiaiden tyttöjen kanssa! Laki takaisin myös aviomiehelle oikeuden yhdyntään niin halutessaan... eihän tällaista pedofiliaa kait nyt voida millään lailla taata?  Olkoon vaan kulttuuria tai mitä muuta tahansa, kipeää touhuahan tämä. Onko sieltä nyt täysikasvuiset naiset lopussa? tuskin on. Kyse on jostain aivan muusta. Toivottavasti jostain löytyy sellaisia naisjärjestöjä, joilla olisi mahti puuttua asiaan... ei voi olla tätä päivää!!

Eräs onnellinen oma lapsuudenmuisto kuitenkin palaa mieleeni... se kukonmuna. Haimme maalla kananmunia naapurista ja sain emännältä pienen pikkuruisen kananmunan käteeni. Se on kukonmuna sanoi emäntä vakavana. Minä uskoin, silloin. Varjelin saamaani aarretta hartaudella, ne kun olivat kuulemma harvinaisia. Sekin asia kyllä selvisi sitten myöhemmin oikeaan tilaansa. 

Instagramin ihmeitä

Jossain mutkassa taisinkin kertoa olevani innokas Instragramin kuvien katsoja ja sinne niitä itsekin laittelen. Kaikenlaisia otoksia on tarjolla, paljon maailmalla asioita nähtävänä.
On kuitenkin joitain asioita, joita olen alkanut kummastella aikani kuluksi.

Mutta mitä sitten kuvataan?

Paras malli ja aina mukana oleva on minä itse-malli. 

Minä siellä ja minä täällä. Olen pannut merkille jopa miestenkin kuvaavan itseään kaiken keskipisteenä, vaikka paikalla olisi ollut muitakin henkilöitä... vaikka se kumppani kotosohvalta. ...itse olen kriittinen oman naamani kuvaamiseen...                              

Parasta keskittyä näihin lemmikkikuviin, ne ovat hellyyttäviä, oli ne edestä tahi takaa. Niitäkin riittää... mutta kun minulla ei ole edes lemmikkiä. Voi minua parkaa.  

Entäs sitten entisaikojen kuvaaminen! 

Muistatte varmaan jokaisessa suvussa ja tuttavapiirissä olleen kauhistuksen, joka kuvasi aina ja joka paikassa... sitten niitä eri tasoisia otoksia katseltiin paksuista albumeista kyläreissujen yhteydessä hartaudella. Olipa tietty joitain vauraampiakin kyläpaikkoja, joissa diakuvien napsuttelu oli yksi iltaisen seurustelun taustaääni. Niinhän se ehtoo hyvin kului. 

Siihen aikaan ei kuvien muokkaus ollut edes tätä kännykkäkuvien tasoa, joten kuva-alueelle jääneet kaljapullot, vanhat saappaat, pesua odottavat matot, lasten roinat, koiran järsimät luut... jne paljastuivat aikanaan kun haki mökkikuvat kehityksestä. Sitä ei aina osannut hätäpäissään rajata aluetta kun käsillä oleva tilanne oli niin ihku.

Vielä vanhemmissa otoksissa, joita suvustani löytyy, ei kuvattavilla juuri ole hymynhäivää kasvoillaan. Kuulemani mukaan nämä kiertävän valokuvaajan ottamat paksut pahviset kuvat edustivat taasen aikaa, jolloin tyhjännauramista piti vältellä. Toista se on nyt. Voisi kuvan lähettää vaikka nenä-kurkkulääkärille kitarisojen tarkistusta varten... 

Aina silloin tällöin vieläkin kuulen, että pitäisi noita kuvia järjestellä ja laitella kansioon... käsi pystyyn jos on kaikki päivättynä ja paikoillaan?? Ai, on siellä muutama...  minulla ei kyllä ole, mutta olen senkin asian huomannut, ettei niitä juurikaan katsella. Mikä lie syynä.                                                                                   

Luonnon ja etenkin kaikenlaisten eläinten kuvaaminen näyttää olevan tietyn joukon ominta aluetta. Itsekin pidän aiheesta ja koetan pysytellä maaseudulla jopa tästäkin syystä. Suosittuja aiheita ovat auringonnousu ja -lasku, varmaankin niissä olevien värien myötä. Se hetken värikäs välähdys, jonka itsekin koetan vangita kännykkääni laiturilla seistessä on aina sykähdyttävää... kuin taulu, jossa vaihtuu värit hetkittäin! Hienoilla kameroilla otetuissa kuvissa on enemmän mahdollisuuksia, joten tässä kohtaa kadehdin jo rajusti. (Vielä minäkin taidan sen oikean kameran hankkia!) 

Kuvasin jokin aika sitten valkohäntäpeuroja pihapiirissäni... kuvasta tykkäsi mm OIKEA metsästäjä, jonka galleria on täynnänsä listittyjä eläimiä. Vaikka tiedän ja olen nähnytkin näin maalaisena sen tapahtuvan, tuli surullinen olo asiasta. Tätähän se elämä on näillä otuksilla odotettavanaan.

Yksi julkaisemieni kuvien tykkääjistä oli upealta kreikkalaiselta saarelta oleva "papanovits", jonka galleria koostui omista kasvokuvista... edestä, takaa, siitä kulmasta ja tästä asennosta otettuja.. pärstää riitti. Eipä silti, ei siinä silmä sairastanut. Komeahan tuo adonis oli, liekö sitten myyntikuvia olleet? Ei näin vanha voi tietää... Eipä iskeneet makuuni, täytynee todeta. Tuli vaan jotenkin kiusaantunut olo.  

Tyttösten kuvat ovat myös jokseenkin samasta muotista otettuja, imetään hieman poskia lommoon etuviistossa, silmät tuon kuvan "daltonin" malliin anovat ja vaalennettu tai harmaaksi värjätty tukka pitkin poskia... ei tiedä kuka pirkkomirkku siinä onkaan...kaikki toistensa kopioita.  

Sitten on nämä "kalastelijat", joiten tarkoitus on saada seuraajia mahdollisimman paljon. Klikataan seuraamispalkkia, mikäli et vartissa lähde seuraamaan, olet ulkona. Seuraamiset päättyvät siihen. Tämä sielujen kalastelu näyttää olevan muotia "näissä piireissä". Kyse ei ole siis siitä, että oikeasti pitäisit näkemistäsi kuvista tai mahdollisesti kuvan ottaja olisi jotenkin miellyttävä tyyppi. Tätä asiaa en jaksa olla hämmästelemättä.

Toisten kuvien matkimiset ovat kait siellä myös... vai olisiko se idean jalostamista sittenkin??

Ei voi kuin hämmästellä... ja siinähän se aika kuluu!



  

Kansallinen kateuspäivä

Sellainen päivä sitten tänään. Tänään voimme jokainen kieltää lukevamme julkaistuja verotietoja, vaikka toinen silmämme vielä hamuaa pääomaverotustietoa "siitä saakelin nousukkaasta". Tai ihan vaan työkaverista, naapurista, sukulaisistakin jopa. Mutta etenkin urheilijat ja missit, voihan viulu! 

Radiota kuunnellessa tänään oli haastateltavat hyvinkin yksimielisiä siitä, ettei mitenkään kiinnosta toisten tienaamiset tai omistukset. Emme me verotietoja katsele, noin pääpiirteissään sanottuna. Mutta, kukas niitä tietoja sitten lukee... miksi niitä listauksia sitten laaditaan?? Taitaapa kuitenkin olla illan suosituin puheenaihe perheessä kuin perheessä. Ja huominen lehti, sitä hartaudella odotellaan,  katsellaan... tai sitten pahoillamielin.

Kateus on kummallinen tauti. Siitä puuttuu sairaudentunto kokonaan. Jonkinlaista järsintää varmasti jokainen tuntee, "kun tässä itse parhaansa yrittää" ... ja silti. Tai siitä syystä. Tiedä sitten.

Kateus on vienyt aikoinaan kalatkin vedestä, niin sanottiin - vie se vieläkin. Nyt verotietojen seuraaminen on helppoa netissä. Kaikkea kadehdittavaa löytyy mikäli niin tahtoo.  1980-luvun lopulla lopettivat "juorukalenterin"julkaisemisen. Tästä verokalenterista sitten sai sihdattua niitä tuloja tarkemmin... kuten eräs entinen työkaverini vuosikymmeniä sitten. Hän oli aviossa "paremman" ihmisen kanssa ja varmisti verokalenterista keiden kanssa kannatti alkaa minkäänlaiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen. " Eihän sitä muuten tiedä", ja taas plarattiin kalenteria. Allakka tietää, allakka muistaa.

Kalenterin valmistamisen ja myymisen loppuminen oli elämää hankaloittavaa ennen nettimaailman saapumista. Pitihän sitä raahautua oikein verovirastoon asiaa tarkistamaan, julkisia tietojahan ne kaikki olivat. Kait siellä joku kävi naapurinkin tiedot lukemassa, ihan varoiksi. "Ei kai se nyt ihan työllään tuota ole hankkinut..." (Niin muuten, voihan sitä olla pimeitä tuloja... ei se muuten ole mahdollista, että ...)

Vuosikymmenten takainen työkaveri piti kunnia-asianaan tietyn sosiaalisen tason säilyttämisen verotietojen valossa. Liekö sitten tällainen "ystävyys" sitten ollut kannattavaa, tiedä häntä. Kalenterin mukaan minä en kuulunut heihin, joita kannatti kahville kutsua. Ehkä kaikille osapuolille parempi niin. 

Eräs tuntemani liikealalla ollut johtaja sanoi aikoinaan, että hänen alallaan todellinen ystävyys punnitaan sitten kun firman luottokortin piikki sulkeutuu. Tämä on varmasti totta, monihan mielellään pyörii sellaisten ympärillä, joista on jonkinlainen hyöty. Maksumiehenä etenkin.

  
Kadehtiahan aina voi toisen rahoja. Toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän. 
Eilen TV:stä tulleessa "Asfalttiviidakossa" Petteri Saario totesi mielestäni oivallisesti asian, ettei köyhällä tai rikkaalla ole hautausmaalla mitään sen kummempaa eroa. Kummastakin muodostuu hiven- ja kivennäisaineita ympäröivään luontoon. Eikä hautausmaalla voinut valita omaa paikkaansa mieltymyksenä mukaan. Ei siis auttanut suuret setelitkään saamaan paikkaa jonkun tietyn puuryhmän varjosta. Kuulosti muutenkin hyvin surulliselta, eikö tienattua saakaan mukaansa...
Kateus on aina maailmassa ollut kantava voima. Se yhdistettynä huonoon itsetuntoon ollaan kokolailla pulassa. Tämä kombinaatio saa pullistelemaan ihmisen koko elämänsä ajan esiintyäkseen "vaatimattomasti ja köyhänoloisesti" mutta samanaikaisesti kalkulaattori raksuttaa lukuja toisen omaisuudesta kontra oma. Onko se omakotitalo nyt parempi tai kalliimmanhajuinen kuin veljellä, siskolla tai kumminkaimalla... ja sitä rataa. 

  

Vielä yksi yö. Ei jouluun vaan maakunnan tietojen tulo luettavaksi. Minä ainakin silmäilen ne, mutta kahvi maistuu edelleen yhtä hyvälle. Itsellekin olisi voinut enempi tulla, mutta sepä onkin minusta johtuvaa, joten... kirvelee hetken, mutta menee ohi.