Seniorit eivät opi mitään

Kuuntelin ja osallistuinkin keskusteluun, jossa päiviteltiin ikäihmisten huonoa osaamista netin käytössä. Tumpulointia on ja taidottomuutta ylen määrin. Katsoipa TV:stä lähes mitä ohjelmaa tahansa, päättyy esittely asiasta sanoihin "katso lisää netistä..." Tämäkin meitä puhututti. 

... ja kuka aapiskukon keksi viisauden sekä oppimisen esikuvaksi??

Useat meistä ikäihmisistä on työkseen käyttänyt erilaisia tietokoneohjelmia päivittäin. Osan elämään ei koneet ole milloinkaan kuuluneet. Miten tämän kahden maailman välin saa täytettyä tai opastettua niin, että kumpikin saa asiansa tulevaisuudessakin hoidettua mallikkaasti? 

On kohtuuton vaatimus vaatia kahdeksan-yhdeksänkymppisen tietokonetta kartelleen tai muuten vaan tarpeettomana pitämäänsä härpäkettä enää hankkimaankaan. Kustannukset ovat suhteessa peruseläkkeeseen hirmuiset. Vielä he voisivat, ainakin jotkut heistä jotain oppiakin, mutta jos yhteydenpitoväline on ainoa suora linja Kelaan asumistukea varten tai vastaanottamaan aikakausilehtien suoramyyntitarjontaa ollaan asiassa pellolla. 

Erilaisten lomakkeiden sanamuotojen korjaamista suosittaisin. Monimutkaisuutta ja päällekäisyyttä pitäisi välttää. Ennen kaikkea asiakkaiden turhaa juoksuttamista. Nyt saa monenlaista tietoa viranomaistahot toisiltaan. Silti asiakkaana olevan pitänee toimittaa kopioita tiliotteistaan, kauppakirjoistaan tahi muuta vastaavaa. Pankkitilinkin tuotot eivät voi jäädä pimittämättä ainakaan pikkumummojen kohdalla. Caymansaarilla ei vielä linjat oikein toimi, niin olen päätellyt. 

Eikö nykytyöttömyyden aikana todellakaan missään pesi ketään, joka tekisi näitä täytettäviä pumaskoita niin yksinkertaiseksi, että muorit ja vaarit ihan tavallisella järjellään osaisivat täyttää ne? Tehdäänkö näitä ehkä (salaliittoteoria...) siksi niin vaikeaksi, että jäisi jopa täyttämättä ja valtio säästäisi... Tulevaisuudessa tapahtuisikin jopa niin, että saatavien tietojen kohdalla loppuisi hyppyyttäminen ja ne päätökset syntyisivät kuin itsellään...

Tahi sitä opastusta. Jopa kotimökkiin saakka ulottuvana palveluna aivan sieltä Hyvä arki asuu kotikaupungissani - toimistolta. Ihmiset opivat yllättäviä asioita vielä ikääntyessäänkin. Kaikilla meillä ei ole vielä (onneksi) dementiaa, huono kuulo tosin voi olla (harmillista) haittaamassa virastoasiointia. Kunhan nyt puhelussa on päässyt oikeaan päivään, kellonaikaan sekä painellut oikeassa järjestyksessä numeroita ja hästäkkiä. Kuunnellut 17 minuuttia vihreitä lehtiä, koska kaikki asiakaspalvelijamme ovat juuri nyt varattuja. Niin muuten, asian olisi voinut hoitaa netissäkin, www.......just niin. Palvelumaksuineen juuri sitä itseään. Eläköön, siellähän oltiinkin elossa kun virkailija vastasi!!

Nuorempi polvi voisi miettiä asiaa niinkin, että mikä olisi mahdollisesti oma osaamistilanne työvuosien päätyttyä  tulevaisuudessa. Osaako itse tarpeeksi vuosikymmenten päästä, pysyykö kehityksen perässä samoin kuin mitä nyt vaatii tämän ajan ikäihmisiltä.Uskonpa, että kylmää rinkiä siellä jossain on hiljalleen kehittymässä joillekin. Nyt kannattaisi auttaa lähimmäisiä, sillä hyvä kiertää takaisin. Sano mun sanoneen. 

Täällä ei sitten taaskaan ole mitään....

Huokaus on varmasti aito hänelle, jolta kuulin syvän tuhauksen kokemalleen tilanteelle. Mitä lie etsiskeli pikkurouva kaupassa. Sitä kyseistä tuotetta ei nyt sitten ollutkaan saatavilla. Pahasti näytti menevän asiat pieleen, suu mutristui ja mielenkiinto lapsenhoitoonkin lerpahti. Siinä äidin mielenpahoitustilanteessa toinen hänen kupeittensa hedelmistä nuiji viisivuotiaan tarmolla päärynää metallisen kuljetushäkin syrjään rallatellen omiaan. Ei tullut omaiskieltoa, joten kielsin mukulan luovuuden jatkumisen siihen paikkaan. Äiti hermostui tyystin moisesta. Sekin vielä, koko kauppareissu oli syvältä. Hehän eivät päärynoitä olleet ostamassa, joten nuijittu hedelmä sai jäädä kauppiaan tappioksi.
  
Olkoon sitten, minunkin mielestäni. 

Kaikenlaisen vapauden salliminen minua mietityttää... eikö voisi lapsosia ohjata toimimaan oikein tilanteen ollessa opetukseen otollinen?

Eipä silti, ei ne muksut ainoita töllöjä puodissa ole. Katselin itseni ikäistä, siis varttunutta naista karkkikadulla. Siellä hän pisteli oikeaoppisesti kauhalla karkkeja pussiinsa, tarjouksessa kun olivat. Tuli jokunen ylimääräinenkin tahi väärän värinen, ne hän poisti kauhasta sormin takaisin laatikkoon. Hän nyt vain hetki aikaisemmin oli aivastanut kouraansa, sen jälkeen kaiveli kutiavaa nokkaansa leipähyllyn kulmilla, jossa hän likisteli tuoreustakuun varmistaakseen leipäpusseja napakalla pihtiotteella.  
Siinä sitä siirrettiin influenssaa paikasta A paikkaan B... tai jotain muuta. Räkäiset sormet kuitenkin. 

Pitäisi jättää katsomatta tällaiset ympäristöilmiöt. Eipä tulisi olooni kupruja. 

... ja sitten kirpputorin kautta kotiin. 

Ilmavaivaiset lelukoirat ja muut joulun ihmeet

Kaipaan aikoja, jolloin lapsenlapseni olivat pieniä "äiväniä", selasivat postiluukusta tipahtaneita leluraamattujaan sekä Hobby Hallín kuvastoja innosta puhisten. Valikoitiin tavaroita itselle, jollekin toiselle, itselle, itselle ...jne. 
Minunkin piti niitä kuvastoja mummina selailla, enhän muuten ollut perillä kauden hittituotteesta, vinkeistä ilon antajaksi. 

 Lapsenlapset ovat jo isoja, lahjan antaminen on taas oma juttunsa. Moni paketti on korjattavissa riihikuivalla rahalla. Tytölle on helpompi tehdä näitä krumeluureja, poika ei niistä piittaisi. Haluan siis kuitenkin sujauttaa siihen kuuluisaan "konttiin" jotakin itse tehtyä, olkoon sitten vaikka pojan 45-46 sukat.... naapurissa täti kutoo ihkuja pieniä Adidas-sukkia...voih...

Lelumainoksesta bongasin koiran, jota mainostettin ilmavaivaisena piereskelijänä!! Ei nyt ihan noin, mutta kuitenkin. Sisältö oli juuri noin. 

Pieruhuumori se pitää suomalaisia otteessaan oli joulu tai juhannus... vaikka lelu nyt olikin tuotettu jostain etelämmän ilmansuunnan maasta. Kait ne samat asiat naurattavat sielläkin?

Eipä ole sataa vuotta vielä, kun hauskinta mitä tiesi, oli sujauttaa pierutyyny isopehvaisen Kerttuli-tädin tuolille juuri ennen kuin hän siihen istua mätkähti. Voi sitä riemua, kun täti niin punoitti kasvoiltaan!

Mutta ostaisinko mummina tuollaisen lelukoiran noilla ominaisuuksilla?? Tuskinpa vaan. Paukutelkoon josssain muulla, se muovikasa... Jäin vielä miettimään sitä äänikonetta lelukoiran kropassa. Käykö sille samalla tavoin kuin itkevien nukkien äänille, jotka jossain vaiheessa muuttuvat ajokoiran ulinaksi... entä sitten tuo ilmavaivan ääni, sorsaparvi kaislikossa, vai?

Kuuntelin radiosa ohjelmaa toisella korvalla... kovasti oli kaupassa tuotevalikoimaa. 25000 tuotetta koko puodissa, kertoi liikkeen edustaja. Yksistään juustoja löytyi täältä kuulemma noin 650 erilaista. Tulossa olivat vielä joulujuustot, jotka lisäävät tuotemäärää huomattavasti. 

... ja aina seisoo joku naama norsun sellaisella, etteihän täällä ole yhtään mitään minkä ostaa haluaisi. Siinä sitä joulun ihmettä taas piisaa.

Aina uuden kokkiohjelman ansiosta pitää kauppaan tilata vaikka mitä juurta sekä jauhetta. Vähän aikaa tätä tohinaa ja sitten taas jotain muuta. Sellaista elämä on. 

                                                            Joulua odotellessa...  

Hiljaista tietoa lapsiperheen arjesta

Miksi suomalaiset eivät hanki lapsia? Mitä yhteiskunnan tulisi tehdä tilanteen parantamiseksi? Kysymyksiä ja väitteitä on ilma sakeana, vaan missä lienee se kuuluisa villakoiran ydin?

Niin monenlaisia etuuksia on jo nyt saatavilla, mitä sitten vielä nuori perhe tahtoisi elämää helpottamaan? Tottahan se on, että äitien kotiäitiaika syö perheen tuloja. Tulevaisuudessa on päivähoitoon, varhaiskasvatukseen, kouluihin sekä harrastuksiin liitettäviä kysymyksiä.

Omassa pienessä perheessäni sukkuloimme mekin työn ja päivähoidon kimuranttia kuviota aikana, jolloin ei päivähoidon saatavuus napsahtanut aivan yhtä helposti kuin nykyisin. Yksityisiä hoitajia oli toki käytössä silloin tukemassa äitien töihin osallistumista. Kahden työssä käyvän kohdalla ainoa tuki löytyi omasta lompsasta. Eikä se lompsa siihen aikaan ollut järin paksu... toisaalta, ei sitä lompsaa rahan säilyttämiseen olisi tarvittukaan. 

Vuorotyötä paiskineena ymmärrän toki pienten lasten kanssa elämisen vaikeuden. Kuka ne hoitaa, kun itsekään ei ole paikalla...?

Minun murkkuikäisenä aloittamassani työurassa ekassa paikassa oli yksi rouva auttelemasssa silloisen "kahvilan" keittiössä tiskien ym. asioiden hoidossa. Hänen päivänsä oli jo aiemmin alkanut sanomalehtien jakokierroksella. Parin lehden jakaminen lähiympäristössä, sitten kotiin ja mukulat kouluun. Sen jälkeen taas keittiövuoroon. Iltapäivällä kotiin ja lapset onkin syötettävä koulun jälkeen. Illaksi taas tiskaamaan, pienen kotosalla vietetyn hetken jälkeen hän singahti vielä siivoamaan tavarataloa sulkemisajan päätteeksi. Tätä rumbaa kahden lapsen äiti veti päivästä toiseen. Viikonloppuna oli toki helpompaa, eihän tavaratalo ollut kaikkina päivinä auki siihen aikaan.

Oli tällä rouvalla puolisokin. Sellainen kotisohvaan majoittunut ongelmainen köriläs. "Päivääkään ei ole oikeissa töissä ollut, eikä mene..."

Mikä lie yhdessä piti tätä paria, mutta rouvaa kyllä ihmettelin silloin 15-kesäisenä.

Tuon äskeisen kaltaista yritteliäisyyttä muistellessa mietityttää tämä nykyajan vaatelias väki. Kaikkia pitäisi olla saatavilla jokaikiselle, tukea ja apua yhteiskunnalta... "kyllä sitä sitten, jos..." niin mitä sitten? Uskonpa, että tässäkin nälkä kasvaa syödessä ja tukea lisäämällä tarvitaan lisää jotain muuta.

Nyt kun keväisin äitienpäiväjuhlinnassa presidentti palkitsee niitä suurperheitten äitejä kasvattajina, niin voisiko heiltä kysellä apua ja vinkkejä tämän nykyarjen pyöritykseen oikein tosissaan??
Hehän ovat varsinaisia vertaistukihenkilöitä! Ei ole liika tukeminen heidän elämäänsä sotkenut, itse ovat selvinneet ja mukulat ovat kasvatettu sekä koulutettu aina parhaan kyvyn mukaan. Kaikki eivät saa kaikkea ja se on totuus tänäänkin. 

Nyt taitaa olla mukavuudenhalusta kyse ennemminkin...on niin helppoa olla ja mennä.... ei väsytä eikä rasita. Aina voi hankkia koiran. 

Mitä ihmettä, olettekos te tapelleet?

Joskus asiat vaan menevät huonosta kehnoon. Sitten, kun jotain sattuu, sattuu aina samaan aikaan useampiakin kummajaisia. Murphyn laki toteutuu...

Kuluneella viikolla sattui tämäkin...

Istuin kaikessa rauhassa tekemässä kirjallisia hommiani koneella. Siinä ajatuksissani ollessani ja sanoja peräkkäin asetellessani tulin hieraisseeksi useampaan otteeseen kutisevaa silmänurkkaani. Mikä siinäkin nyt vaivaa! Jatkoinpa kirjallista uraani sitten vaivan poistuttua entiseen tahtiin. 

On niin mukava tehdä näitä "omia juttuja" itsekseen, vailla mitään keskustelukumppania. Saa keskittyä omiin ajatuksiinsa ja käyttää aikaansa haluamallaan tavalla. Ei silti, että olisi suuremmin valittamista parityöskentelyssäkään.

Kumppanilla oli sen sijaan luvassa kurjempi päivä. Suukirurgin tapaaminen aiemman harmillisen viisaudenhampaan poiston jälkitilan paikkaamiseksi. Leukaluuta jyrsittävänä, poskionteloa puhdistettavana, ympäröiviä hampaita kaivelemalla saadaan hänen päiväänsä sisältöä tämän toteutuvan käynnin jälkeen. Voi parkaa!

Jossain vaiheessa päivää sitten huomasin omaavani mustan silmän! Jesses, onpas komea! 

Ilmankos tuntui kaikenlaisia tuntemuksia ja minä ponnekkaasti hieraisin tuntemusta helkkariin. Tuntemus lähti aikanaan, mutta mustelma oli tullut tilalle. 

Esittelin kodin turvasatamaan tulevalle hammaspotilaalle tätä "voitonmerkkiäni", mutta hitaasti huomasin jääväni kakkoseksi elämän taisteluissa. Hänellä kylmäpakkauksesta huolimatta turposi poski oikein malikkaasti tuoden käsitystä kylätappelusta seurauksineen.

No, niin... 
tässä sitä sitten olemme, kaksi "vaivaista". Mennäpä tuonne kaupalle yhdessä... taitaa tulla joku sanomaan, että "olettekos te tapelleet"....

Pitäisikös vastata, että näkisitpä sen kolmannen osapuolen! 

(... jospa nyt ei ihan tänään mentäisi sinne näytille...)

Mummoa muistellessa koristelen kahvipöydän vaikka verestävillä silmämunilla!

Pyhäinpäivään mennessä piti saada haudat kuntoon -  talviasuunsa viritettynä. Meillä vanhukset olivat aikoinaan asiasta hyvinkin tarkkoja. Nykypäivänä ei näytä ihmisiä haudanhoito suuremmin kiinnostavan, mikäli oikein olen merkkejä katsellut.

Mutta karnevaaliriehaan on aina valmiita osallistujia. Minäkin tykkään järjestellä kekkereitä, teemalla jos toisella. Mutta en millään osaa liittää yhteen tätä nykyistä menoa siihen, että pystyisin ajattelemaan vaikka isoäitiäni samalla,  kun teen jotain hämähäkkileivoksia tarjolle... olen kuulevinani takanani paheksuvaa huokailua...! Hui, eihän siellä ketään ollutkaan, luulin vaan...

Monenlaiset "sirkushuvit" rantautuvat meille muualta. Niiden soveltaminen omaan käyttöön on mukavaakin. Pitäisi vaan osata erottaa asioita, muistaa taustoja ja hieman olla jyvällä historiastammekin. Mutta muuten, ei kun "pökköä pesään"!

Omia tuntemuksiaan, uskoa erilaisiin asioihin ja suhdettaan vaikkapa ympärillä oleviin läheisiinsä kannattaa joskus pysähtyä miettimään. Oikein huolella. Luonnossa liikkuessa on tähän oiva mahdollisuus. Luontoa on muuten parkkipaikkaa kauempanakin... 

Mitä kauempana on hälinästä ja ihmisvirrasta, löytyy varmasti jokaiselle sellainen hetki, jossa tajuaa olevansa kuin pieni hiekanjyvänen jossain suuressa... mikä merkitys meillä onkaan... vai onko sittenkään?

Keskellä ei mitään. Tänne värikkäät kurpitsalyhdyt toisivat tosi eksoottisen olon?.. mutta eipä niitä tarvita. Taivaan revontulet antoivat ikimuistoisia kokemuksia. Mielessä liikkuivat monenlaiset asiat melusaasteen puuttuessa. 

Pimeys ja hämärä eivät kaikille sovi. Uppoutumatta nyt mihinkään masennuksen syöveriin tämä kaamoksenaika etelässäkin ottaa lujille joillekin. Aamusta iltaan on sama hämäryys, joka kietoutuu ympärille kuin jokin verkko. Ei siitä selviä eroon edes tahdonvoimalla. Viikko etelässä, auttaako sekään? Paluu samoihin pimeyksiin. Mitkä ovat omat keinosi?

Mikä pimeydessä pelottaa? 
Oma mieli se useimmiten antaa parhaat mausteet varjojen muodoille. Jo lapsuudessa lukiessamme Topeliuksen satuja oli niissä aina suuria kuusia, joiden oksat tarttuivat metsässä hämässä liikkuvaan lapseen. 
Mörkö vei, jos ei oltu kunnolla tai sitten illalla tuli se mustahameinen nainen viimeistään nappaamaan tolkuttomasti toimivan mukulan. Sieltä nousee ainakin omaan elämääni niitä pimeydenpelkokohtauksia, joihin ilolla lataan valoja. 
Yhtään mörköä en ole vielä (onneksi) tavannnut, vaikka kauan olenkin elänyt... eikä kuusetkaan ole vaivanneet metsäreissulla isommin. Mustahameisiltakin olen välttynyt.  Urhoollinen en kuitenkaan myönnä pimeydessä olevani. 

Eikä ole turvassa ihmispolo milloinkaan. Kohta on nimittäin se aika, että tontut kurkkivat ikkunoitten takana... ja tulee taas hautakäyntipäivä entisten oppien mukaan. 

Mutta muisteluksia kenestä tahansa voi harrastaa milloin tahansa, ei siihen tiettyä päivä tarvita - minun oppieni mukaan. 

Syökää perunaa, syökää perunaa!

Saattoi olla kiinalaiset, joille kelpaisi uutisoinnin mukaan suomalainen peruna vallan hyvin. Miksi sitten suomalaiset itse välttelevät sitä lautasellaan?

Turvottaa kuulemma. Liikaa hiilareita. Hankala valmistaa.(?) En vaan tykkää. Mieluimmin pastaa ja riisiä, kiitos. Aika on ajanut perunasta ohi, kun katsoo ruoka-ohjelmia.

... ja kaikki loput selitykset lisäksi.

Omassa perheessäni on aina syöty perunaa. Syömme sitä vuoden ympäri, vaikka emme omista suurta pottuhalmetta. Ostoperunoilla siis menemme sitten kun omat on syöty. 
Perunaa "kammoksuvien" kannattaisi tutkailla muitakin eroja kuin hiilihydraattimäärät. 

Hiilarivertailu Diabetesliiton sivuilla tuki muistiani vallan mallikkaasti. Kananmunan kokoinen peruna (60g) sisälsi 10 HHg, yhden desin (1dl) annos pastaa tahi riisiä 15-20 HHg. Valkosipuli/kermaperunat 1 dl annos 15 HHg. Mitäs näistä tiedoista tuumitte?

Muodikasta on tehdä smoothiejuomia, sinne hurahtava banaani on sitten 20 HHg, tiedoksenne. 

Mikä sitten tekee perunasta kartettavan, edellisten syiden lisäksi...?

Multaperunat pitää pestä, sitten kuoria... ei löydy vapaaehtoisia näihin hommiin? Perunapussien säilytys vie tilaa... kyllä sitä harmia riittää, kun sellaista hakee. 

Samaan aikaan surkutellaan tilannetta niin opiskelijoilla kuin eläkeläisillä, lapsiperheistä nyt puhumattakaan, ettei tiedä miten rahat riittävät,  tahi mitä minä nyt ruuaksi tekisin. 

Voiko helpompaa olla,  kuin tehdä hyvää keittoa kattilallinen? Makuhan paranee lämmittäessä ja joskus se on kiireen pelastajana mitä parhain! Ruuan voi tehdä ennakkoonkin, eikä niin, että syöjät istuvat haarukat tanassa keittiössä odottamassa... 

Keittoihin saa makua niin monesta vihanneksesta, peruna on mukana saostamassa tahi lisänä. Reseptejä on yhtä monta kuin ruuantekijääkin... jos perunasta nimittäin sapuskaa vääntää. 

Taitaa olla mukavuudenhalusta kyse? Pastapussista on helppo heilauttaa viiden minuutin makaroonit pöytään. Ei maistu hongalle, eikä haavalle... vaan olisiko suuntuntuma kohdillaan nyt?

Ravintoarvoista vielä sen verran, että perunassapa on vitamiinit sun muut hivenaineet mukana. Ei tosin pussiin pakatuissa ranskanperunoissa, niin otaksun. Löytyy B kutosta, C-vitamiinia, rautaa, magnesiumia, kaliumia.... eikä tässä vielä kaikki!

Kasvaville mukuloillekin maistuu hyvät kotimaiset perunat äidin kastikkeilla sun muilla höystettynä. Kokeilkaapas nyt vaikka viikonloppuna. 

Paistopussissa kypsyy mukavasti perunat, lihat ja vihannekset samassa varsin maukkaaksi annokseksi sillä aikaa kun olette kauppareissuilla tai pihapuuhissanne. Ei kiehu yli, ei pala pohjaan, ei tarvitse hämmentää eikä vahtia (kuin kelloa, noin 2 h.). Tarkempia ruokaohjeita pussin käyttöön annan pyydettäesssä. Siistiä, sanoisi joku. 

Syökää nyt vaan sitä perunaa. Ne turvotusjutut vähän arveluttavat minua. On sellainen olo, että sieltä muusta mättömäärästä löytyy sitä turvottavaa, tahi sitten juomissa olevat lisäaineet. Arkisinkin naukataan viiniä, olutta sun muuta. Kaloreita ja hiilareita niistäkin kertyy - ja saattavat jopa turvottaa, uskokaa minua. Rehellisyyden nimissä, perunaa on turha yksin pulleasta keskivartalosta syyttää. 

... niin, heittäkää ne kammottavat perunankuorimenne roskiin ja ostakaa yksi hyvä kuorimaveitsi ja vaatikaa "Äässiinne" kunnon perunat.  Sen jälkeen homma sujuu. 

Lähihoitaja ei ole kuka tahansa

Jotkut asiat jäävät junnaamaan paikoileen vuodesta toiseen. "Tiedetään" ongelmakohdat, tapahtuneista on ikävää uutisointia mediassa. Suusta suuhun kulkee juttuja läheltä liipanneista sattumuksista. Mutta, miiksi mikään ei muutu?

Katselin vanhoja juttujani, joita kirjoittamisen myötä on karttunut. Lähes päivälleen kolme vuotta sitten kirjoitin vanhusten olevan varastokamaa. Kirjoituksessani sivusin myös tätäkin aihetta.

Tein pitkän rupeaman toimistotyötä aikoinani, sitten koin jonkinlaisen "herätyksen" hoitoalalle, työskentelinhän hoitamisen syrjässä koko aiemman työelämäni jo valmiiksi. 

Ilta-monimuodossa työpäivän jälkeen opiskelin 25 hengen ryhmässä  
perushoitajaksi. Se oli silloin vastaanottotyöhön hyvin sopiva lisä sihteerinä olemiselle.
Siitä ei vielä ole sataakaan vuotta, kun pääsykokeitten, soveltuuustestin sekä opettajan haastattelun jälkeen olin valittu opiskelijaksi. 

Tässä ensimmäisessä hoitoalan opiskeluryhmässäni havaitsin alkumetreillä yhden alkoholiongelmaisen, jonka opiskelukuvioihin kuului viikkojenkin yhtämittainen poissaolo järjestetystä opiskelusta. Hämmentäväksi asian teki se, että meidät oli jaettu kaikenlaisiin pienryhmiin, joissa ryhmämuotoisesti suoritimme kaikenlaisia tehtäviä. Tämä yksi puuttuva jäsen ongelmineen jarrutti ryhmänsä etenemistä ja samalla muita velvoitettiin "kaivamaan esille tämä lintsaaja, joka ei vastaa edes puhelimeen"... Se ei ollut mahdollista, että muut olisivat edenneet tahtiaan. Ryhmä on ryhmä.

Tätä suojelupolitiikkaa riitti lähes hamaan loppuun saakka. Ymmärsin toki oppilaitoksen saavan rahansa vasta valmistuvista opiskelijoista. Näin sellaisenkin ihmeen, että opettaja lähti omalla autollaan viemään kotiin yhtä toisen ryhmän opiskelijaa, joka tuhannen kännissä pyöri oppilaitoksen aulassa ympyrää... kuinka lie sinne osannut, kun ei muuten tiennyt missä mennään. 
Kysymykseeni, miksi tällainen suojelu on valloillaan, koska ammattiin heistä ei todellakaan ole, ei tullut milloinkaan vastausta. 

Matka jatkui, mutta tämä ongelmahenkilö ei tästä oppilaitoksesta koskaan kuitenkaan valmistunut - kuulemma. Taisi olla niin paljon pois, ettei kokonaisuutta saanut millään harsittua mallikkaaseen muotoon?

Seuraavaksi opiskelin hieman lisää toisessa oppilaitoksessa ja homma paketoitiin lähihoitajan nimikkeelle. Tässäkin ryhmässä onnisti taas tavata alko- ja nyt myös lääkeongelmaiset opiskelijat. Sama suojelu jatkui. Heitä oli työvoimaviranomaiset patistelleet opintojen pariin.

Matka jatkui edelleen toisessa oppilaitoksessa sairaanhoitajaksi, mutta ei homma sielläkään parantunut. Samaa ongelmaa riitti ja kannateltiin "olvissa ontuvia". 

Työelämäkuviotkin muuttuivat vuosien varrella, siirryin opintojeni myötä hoitotyön johtotehtäviin. Harjoittelujaksoille tulevista opiskelijoista oli aina joku, jonka näki oitis sen suuntaiseksi, ettei häntä työkaverikseen tahtoisi. 
Oppilaitos tosin kehotti hylkäämään oitis harjoittelujakson, mikäli siinä ongelmaa harjoittelupaikan arvioimana olisi. Vaan mitä teki oppilaitos, kun jaksoltaan hylätystä opiskelijasta se kuuluisa "sokea Rettakin" olisi nähnyt, että eipä tästä kummoisempaa synny... opiskelija tyrkättiin varmaan paikkaan uudelle jaksolle, eräs valmiiksi ongelmainen työyhteisö pienellä yrittäjällä hyväksyi ja katso, hän sai täydet pinnat!

Näitä ei-motivoituneita, osaamattomia, käytöshäiriöisiä ja päihdeongelmaisia valmiita hoitajia olen nähnyt jokaisessa ammattiryhmässäni työvuosieni aikana.

On todella surullista huomata, miten varsinkin lähihoitajien ammattikunnan edustajat saavat siipeensä niitten aiheuttamina, jotka olisi pitänyt poimia mätinä omenina kopasta pois jo aikaisemmin. Se, että lähihoitajien laboraatio-opintoja on ilmeisesti vähennetty aika tavalla, on sekin surkea huomata. Harjoittelemalla perusoppeja jokainen oppii. Näkemällä, kokemalla ja tekemällä. Erehdyksen kautta on se julmin tapa ja sitäkin vielä tarjoillaan. Kun kentällä ei ole riittävästi ohjausaikaa näyttää tekemisiä, eikä niitä ohjaaja itsekään kunnolla osaa, ei se väki siitä jalostu. Jopa vuoteiden petaus on nykypäivänä kokenut mullistuksen aikaisempaan tarkkaan oppiin verrattuna, muusta puhumattakaan. Lääkelaskuista selviäisi alakoulun matematiikkataitojen osaamisella, ei senkään pitäisi olla siis vaikeaa hallita. 

En tiedä sitten, oliko niissä aikaisemmissa soveltuvuustesteissäkään mitään kohtuutta. Testattavia oli kolminkertainen määrä valittaviin opiskelijoihin nähden. Testifirma hyötyi tässä kohtaa... musteläikkiä arvioi yksi pyrkijöistä hiiren sikiöiksi silloin aikoinaan...

Kun oppilaitokseen ei tarvitse saapua joka päivä - kuinka kummassa nämä sitten tulevaisuudessa ymmärtäisivät tulla työpaikoilleen? 
"Mikä hätä tässä nyt on, tuleehan tänne aina joku muu seiskaan" ... sanoi eräs työntekijä puhutellessani häntä työvuorojen noudattamisesta. Että näin. 

Toivottavasti pian tulee soveltuvuustestit takaisin. 
Pakkoko on väen vängällä saada maaliin kaikenlaisia tampioita, joista potilasturvallisuuden nimissä toivoisi, etteivät he ikinä työllistyisi hoitoalalla. Eli se rahapolitiikka valmistumisen suhteen oppilaitoksissa äkkiä korjaukseen. 

Kaksi tuntia aikaa lähtöön

Kouluruokailuongelmiin ja evakkokeskusteluun liittyen viikonloppuna keskustelimme tilanteesta, jossa tulisi määräys jättää koti kahden tunnin sisällä. Pakata mukaan kaikkea mitä luulee tarvitsevansa. Muija, mukulat, viisi kissaa ja koira... ruokaa ja mitä kaikkea muuta? Miten teillä toimittaisiin?

Keskustelu virisi aikamoisiin sfääreihin... mitä ottaisin, mitä jättäisin. Leikittelimme ajatuksella, että Suomi pitäisi evakuoida Tampereen tasolle. Etelä-Suomen väki saisi postinumeroiden mukaan määräyksen siirtyä tietyille paikkakunnille pohjoiseen. Autottomille lähtisi bussit määrätyiltä pysäkeiltä. (Paljonko jaksat kantaa, mitä busseihin otetaan mukaan?)

Jos lähtö tulisi äkisti, kuten se nyt yleensä kaiketi tuleekin, ei olisi paljoa aikaa miettiä pillimehuja mukaan tahi käydä kauppareissuja. Kauppareissuilla taitaa olla muutkin? Mitä kotoa löytyisi mukaan pakattavaksi... paljonko mukaan mahtuisikaan perheen lisäksi?

Määränpää olisi siis meillä tiedossa. Mukaan pakattuja älylaitteita käytetään varmasti touhulla. Entäs kun se kuuluvuus katoaa ja akku tyhjenee? Olisiko vanha karttakirja ollutkin kova sana... mutta missä sekin nyt on, ai, niin... heitettiin lehtiroskikseen jo aikoja sitten. 

Keskustelussa tuli esiin monenlaisia asioita. Minulle, täällä sydänhämeessä asuneena, tuli muistoja mieleen isoäitini muisteluista, kuinka aikoinaan karjalaisia tuli Hämeeseen ja miten se vaikutti paikallisiin. Toppatakkeihin puetut ihmiset keittivät sieniä ja leipoivat piirakoitaan viikottain, miten epäillyttävää hämäläisnäkökulmasta! 

Tänä päivänä ei tuo hämmästyttäisi, on muuta hämmästeltävää. Mukavuuksiin ja mukavuuteen tottuneen ihmisen on varmasti vaikea taipua siihen, ettei rahallakaan saa enää kaupoista evästä kun auton takaluukussa ei ole pakattuna mitään syötäväksi kelpaavaa. Kaupat tyhjentyvät ja lapset nillittävät kun pitää juoda vaan vettä. Kahviakaan ei saa kun kahvikone jäi kotiin. Termarikahvista ei nyt voi puhuakaan... 

Mikä meitä siellä perillä sitten odottaa? Saammeko kuinka monella tähdellä varustetun paikan odottamaan aikojen paranemista...vai pitääkö sitä taipua koulun juhlasalin lattialle maalarinteipillä varatulle alueelle tavaroittensa kanssa.

"Koska me syödään, kauanko me ollaan täällä, mulla ei ole mitään tekemistä...., tää on paska paikka"

Tätä kuvitelmaa evakuoinnista voi jatkaa kuka tykkää... meitä puhutti lähtö ja se, miten jätämme kotimme. Mitä voin minnekin pakata, vai pakkaanko. "Kaivanko hopeat perunapeltoon"...:), tuleeko kodinryöstäjiä....

Tämä kouluruokailu-omat eväät keskustelu herättää hieman tuntemuksia minullakin. Maanantaipäivä oli aikoinaan hoitopuolen töissä ollessani sikäli merkityksellinen ruokapäivä niille perheille, joissa ei muuten satsattu suuntuntemaan (paitsi pitkäripaisen tuotteissa) tahi mietitty kalorimääriä eikä kylmäketjujen toimivuutta. Lapset saivat syödäkseen kunnon ruokaa ja se näkyi maanantain menekissä. Heille ei varmastikaan synny kotoakäsin mitenkään erinomaisia eväitä näille lakkopäiville. 

Ollessani eräässä koulussa terveydenhoitajaopissa kertoi ohjaajani, ettei kannata käydä ruokasalissa syömässä kun siellä nuoriso sotkee ruualla kaikki paikat. He eivät kuulemma syö sitä (ainakaan kaikki) vaan heittelevät ruokaa toistensa päälle! (eivät kaikki) Tätä menoa siellä oli luvassa...valvovan silmän alla. 

Samassa paikassa näkyi myös se "syömättömyys". Tultiin hakemaan buranoita pääkipuun. Mustasilmäiseksi meikatut tyttöset nojailivat ovenpielessä pääkipuineen. Syömässä ei oltu käyty, koska tarjolla oli "vitun paskaa". (mielenkiintoinen kouluruoka?)

Hatunnoston arvoinen oli eräs äiti tuolla somessa. Hän ei tee eväitä, sillä lapsi ei muutenkaan syö koulussa mitään. 

Mielelläni vertaan kouluruokailua kissanpoikaan. Kissanpentukin annetaan ilmaiseksi ja se on helppo hylätä tienposkeen. Pieni maksu saa ihmisen (oletettavasti) sitoutumaan siihen paremmin ja pitämään katistaan huolta.  
Mikäli kouluruoka tulisi maksulliseksi edes osittain, ehkä se syötäisiin paremmin... ehkä vanhemmat vaatisivatkin mukuloita syömään "kun siitä maksetaan". Eikä taskurahaa koulussa syömisen korvaamiseksi laitettaisi taskuun niin helpolla. 
Vähävaraiset kodit saavat rahansa ruokailuun kuten muunkin elantonsa, siinä ei olisi ongelmaa. Lisäksi maksut kouluruokailusta olisivat kohtuullinen korvaus tästä palvelusta. 

Mutta, miettikääpä sitä tilannetta, että pitäisi lähteä. En ole sodan manaaja, enkä missään nimessä sellaista toivo. On vaan hyvä joskus miettiä miten toimia, jos tulisikin TILANNE... samalla voi arvostaa aikoja, joista olemme tulleet tähän hetkeen.