Yritän kaikin tavoin pitää itseni ajan hermolla asiassa kuin asiassa. Eilen oli jälleen sellainen päivä, että tässä elämäni hallintaan liittyvässä aikakausilehtien selailussa ja kahvittelussa oli mennä pullakahvit väärään kurkkuun...
Aamun parhaita hetkiähän ovat eittämättä kiireetön kahvinjuonti ja nippu hyviä lehtiä kyytipoikana. Kaikenlaista luettavaa onkin tarjolla, aina voi vaihtaa kaverien kanssa ja itsekin niitä tulee hankittua. Minä en koskaan osta viikkolehtiä, vain puutarha- ja sisustussellaisia... mutta viikkolehtitarjontaa saan luettavaksi vaihtarina, hyvä niin.
Mutta tähän tikahtumiseen mennäkseni. Luin naisten aviisista juttua New Yorkin muotiviikkojen veret seisauttavasta tyylistä...!! Alaryijy tai vulvaperuukki, miten nyt haluatkaan sen sanoa. Sitäpä lukiessa meinasi oma ryijy kastua, sen verran tuli naurettua tätä juttua. Kaikkea piru hulluilla teettää, sanottiin ennen. Siis mitä ihmettä tämä olikaan...
Naiset käyttävät valtavasti aikaa kaikenlaiseen sheivaamiseen, kalttaamiseen, vahaamiseen, sokerointiin ja mitä niitä nyt onkaan... sitten koko hikipäässä sileäksi saatu värkki kätketään alaryijyn alle. Tässähän ihan tikahtuu vieläkin...
Kyllä olisi lähtemätön vaikutus tällä asuvalinnalla ... no, ehkä asialla oli joku sanoma sheivauksen ja naturalin välillä... muut saa selittää.
Hauskaa tosin oli niin kauan kun sitä kesti.
Tiedättehän, köyhän halvin huvitus on vilkas mielikuvitus!
Päivän toiset naurut nauroin erään puutarhalehden tomaattijutulle, jossa kasvattaja kertoi lajikkeesta nimeltä "Penis"... kieltämättä tomaatti oli malliltaan jonkinlainen sellainen. Eikä siihen nyt kovin hyvää mielikuvitustakaan tarvittu.
Sen sijaan olisi varmaankin silmiä pyörittävää, jos hihkaisisi ovelta vieraiden läsnäollessa ukolle, että tuopas hieman penistä leivälle, jotta saadaan väriä elämään...
Takuulla tulisi väriä... joidenkin poskiin.
Vielä on matkaa tomaattien kasvattamiseen, mutta en kyllä sitä aikaa odotellessa aloittele (vaikka nyt käsityöihmiseksi julistaudunkin) millaistakaan ala- tai yläryijyn tekoa.
Mutta sitä penistä voisi harkita... täytyypä tutkia asiaa.
Edesmennyt tuttavani rakasti titteleitä. Hän muisti ne kaikkien osalta ja pienimmänkin "ylenemisen" hän huomioi erityisesti. Seuraava joulu-, syntymäpäivä- tai pääsiäiskortti tuli takuuvarmasti uudella ammattinimikkeellä. Tekniikan ylioppilas, tekniikan lisenssiaatti, siltainsinööri, isännöitsijä, maanviljelijä, yo-merkonomi ..jne.
Noiden kirje- ja postikorttiaikaisten ammattinimikkeiden kohdalla oli helppoa tai helpompaa päätellä sekin millaista työtä kyseinen henkilö työkseen tekee.
Vaan mitä on elo titteleiden myötä tänä päivänä? Kylläpä hieno tuttavani olisi synkistellyt näitten palvelusihteerien, palveluneuvojien ja palvelupäälliköiden parissa... usealla alalla on samantyyppinen nimike, mutta työt ovat kaikkea muuta kuin yhteneväisiä. Hoitokodin palveluvastaavanakin saattaa olla joku todellisuudessa vastaamatta oikeastaan mistään.
Varastossakin on päälliköitä, niitä päälliköitä tuppaa nyt olemaan esimies-tittelin ohella vaikka missä. Minäkin olin esimies aikoinani. Vähän vierastin sitä... hoitotyön ammattilaisena totuin niihin osastonhoitaja- ja apulaisosastonhoitajanimikkeisiin. No, uusi työ vaati uuden nimikkeen.
Totta puhuen ammattinimikkeen ollessa irti työkontekstista ei voi ymmärtää mitä työtä henkilö tekee työkseen... siksi tämä yletön yhdenmukaistaminen hämmentääkin.
Sitten on vielä nuo luovat johtajat ... tällaisia ammattihenkilöitä on harvakseltaan nimikkeissä. Sellaiseksi olen minäkin nyt ylennyt täällä omalla savannillani.
Ei siis mikään turha nimike, mutta kun sellainen annetaan, tulee se siis kohdentaa oikein. Olen tästä hyvin otettu.
Muistikuvan vielä liitän tähän loppuun.. edesmennyt kummitätini sai minulta aikoinaan kortin nimipäivälleen, johon olin kirjoittanut kuusivuotiaan tarmolla "Leski Helka S...."
No, hänhän oli leski ja siitä puhuttiin... no, kortistakin puhuttiin ja asia jäi mieleeni.
Opiskelijat ja koululaiset etsiskelevät kesätöitään. Se kirvoitti minun muistojeni lokerot avautumaan omista kesätöistäni.
Noin viisitoistakesäisenä minun aikanani sai vaikka mitä töitä. Aina löytyi, oli jopa mistä valita. Itse olin menossa ensimmäiseen oikeaan työhöni hoitelemaan kahta mukeloa ja tekemään kotiapulaisen hommia erääseen perheeseen. Sitä puuhaa oli saatavilla enemmänkin, ei ehkä ihan minun unelmatyötäni kuitenkaan. Olinhan hoidellut pikkusiskoani ja tiesin siis asian ytimen.
Opettajani pelasti minut tältä kesätyöltä kysyessään meiltä kaikilta mihinkäs olemme menossa kesäloman ajaksi. Tiukasti minua katsoen hän ilmoitti, että odottelepas huomiseen... tästä jutellaan vielä. Sinä et sinne lapsenlikaksi ainakaan mene.
Seuraavana aamuna hän kertoi minulle kesätyöpaikan odottavan paikallisessa sotilaskodissa. Palkkaakin tulisi jopa 100 markka enemmän kuin kahden muksun vahtina! Omaa rahaa tulossa ja paljon!! JEE!
Liian isossa sotilaskotisisaren puvussa olin varmasti liikuttava näky. Asiakkaat olivat kaikki nuorinta alokasta myöten minua vanhempia. Leikinlasku oli kantahenkilökunnan osalta sellaista "hevosenleikkiä", lähellä tai sitä itseään nykyisin puhuttua "miituuta". Takapuolelle taputtelijoita oli joka päivälle ja silmäniskuja tuli kuin tykkäyksiä tänä päivänä. Alussa olin tästä kaikesta aivan sekaisin, enpä arvannut paikkaani.
Hädin tuskin olin tullut kesätyöhöni kun ensimmäinen varsinainen koitos oli ne kesäkuun kuudennen päivä juhlat. Niissä saisin olla kahvin kaatajana kuulemma.
Niin me lähdimme kahvipannujemme kanssa, toinen toisella puolellla pöytää ja minulla oma puoleni. Herttileijaa. Se pannu oli useamman litran vetoinen, täynnä puuhellalla lämpimänä pidettyä - mutta hyvää kahvia. Oikealta piti kaataa, suoraan kuppiin eikä valkoiselle juhlaliinalle. Siinähän sitten kaadoin. Kunnes tuli läheltä piti -tilanne.
Minä, joka silloin olin noin 42 kiloinen herneenvarsi sen suuren pannun kanssa äärirajoillani. Sitä kun kuulemma piti pitää vain yhdellä kädellä... koko keskittymiseni oli sen pannun kannattelussa. Vieläkin sen valkean liinan muisto kummittelee... muun muiston joukossa.
Olin juuri kaatamassa erään herrasotaherran kuppiin kahvia kun tämä kumartui puoleeni ja kuiskasi "älä vaan mun munille sitä kahveeta kaada" ...
Kiittäköön onneaan jos osaa. Säikähdin perusteellisesti. En niinkään tuota sanomista, vaan sitä, että olisin ukon polttanut kahvillani. Myöhemmin opin hänen kauttaan kaikenlaisia sanomisia anatomian ehkä yksityisimmistä alueista. Opin siis myös karttelemaan häntä parhaani mukaan.
Kesä tuli elettyä siinä ympäristössä. Toinen ja kolmaskin kesä. Joka vuosi opin jotain ja sitä "miituuta" riitti joka vuodelle. Ei niistä silloin puhuttu, eikä varmaan vanhempia sisaria siellä olisi asia yhtään hetkauttanut vaikka siitä kertonut olisinkin. Korkeintaan olisivat mietineet osaani houkutuslintuna ja urani kesätyöläisenä olisi voinut tyssätä siihen.
Koska olin hyvin nuori, lyhennettiin työaikaani yleensä iltavuorosta ja pääsin lähtemään oletetun työvuoron loppua aiemmin. Tämän hoksasi se yksi ylikessu, joka päivysti "sotkun" pensasaidan kulmilla ... vain yhden kerran pakenin työstä kellarin oven kautta ja piilouduin kotikadullani erään vieraan pihan pensaikkoon.
Kotiin en arvannut tätä tyyppiä johdatella. Siellä olin marjapensaan varjossa ja katselin kuinka mies harppoi katua taloja katsellen. Valojakaan en uskaltanut illalla sytyttää sisälle päästyäni. Väsyyhän ne saalistajatkin joskus...
Tätä nykypäivän aikaa mietin niinkin, että onko se silloin häirintää kun lähestyvä mies onkin sellainen josta en itse välitä? Mukavanoloinen saisi taputella, iskeä silmää ja vaikka vähän vihjaillakin yhteisestä sukuhaudasta...
Mistä se mies voi sen varmasti aistia... mitähän tästä vielä tulee? Miten kansakunnat lisäääntyvät tulevaisuudessa, jos kaikki tulee näin vaikeaksi kuin nyt on.
Minulla on ollut mahdollisuus elää hyvin moninaisten ihmisen parissa niin työuraani kuin omaa henkilökohtaista eloanikin. Kun seurakunta on sekalaista, on sekalaisia tapahtumiakin sattunut.
Satakunnassa aikoinaan elänyt mummoni oli kipakka nainen. Muunlaista luonnetta en hänestä onnistunut esiin kaivamaan. Perhetilanteesta johtuen suhde häneen syntyi vasta varttuneemmalla iälläni, mutta siinä sitten aloitin sellaisen vanhustyön kurssin, että akatemiat kalvetkoot!
Vanheneminen varmasti korosti vielä luonteen piirteitä, mutta jotain kertoo mieheni repliikki, että "sinä päivänä, kun löydän yhdenkin tuollaisen piirteen, nostan sinut kuin Retu Kivinen Dinonsa oven ulkopuolelle"... Hui!
No, ei ole toistaiseksi löytynyt sellaisia...
Hän siellä satakunnassa piti meistä, sen uskon. Hän piti muistamisista, joita sai - mutta....
...mutta mikä tämän ärtyisyyden ja kiukuttelun sitten sai aikaan?
"Koko kylän ihmettelyn takia" piti saada joulu - tai syntymä- nimipäiväkukkakin... ja sen kukkasen saaminen siihen pikkuiseen kylään oli aina oma operaationsa. Piti luottaa kukkakauppiaaseen, joka tilisiirron saatuaan lupasi toimittaa lähetyksen perille. Onnistuiko? Yleensä ei.
Kukkaset joko haisivat liikaa, tai sitten eivät tuoksuneet millekään. Mahdollisia vastauksia olivat mm. ettei kellekään koko kylässä tullut tuollaista joulukukkaa, syntymäpäiväkukkanen oli liian pieni/liian suuri, väärän värinen, liikaa muovisia koristeita/ei ollut jouluisia koristeita...
Miksi sitten lähetin mitään, kun mikään ei ollut mitään? No, enpä uskaltanut olla lähettämättäkään. Sellainen vellihousu silloin olin.
Sama oli vierailujen kanssa. Menimme satakuntaan aina pitkin hampain ja autossa kävimme jonkinlaista kirskuntaa tulevasta... takaisin paluu oli hysteeristä iloa. Taas se on käyty.
Vierailujen tuliaiset olivat myös ihmetyksen aiheita. Niin meille kuin saajallekin. Mikään ei tuntunut osuvan kohdilleen. Tässäkään asiassa. Veimme kerran sellaisen seinälautasen, oikein oli Arabiaa, mielestäni kaunis. Eipä muori avannut koko pakettia. Tokaisi vaan, että onhan hänellä suklaata entuudestaankin! Paketti näyttikin kyllä konvehtirasialta...
No, seuraavana vuonna hän sanoi lapsellemme tarjoavansa suklaata - ja otti sen taululaatikon kaapistaan. Sinkeään tapaansa hän naureskeli, että onneksi ei antanut tätä naapurin "muijalle" vaan sen pienemmän. Voi hurja, vieläkin tuntuu joltain...
Tätä rataa menimme yhteistä taivaltamme...
On tätä piirrettä nuoremmissakin havaittavissa. Vaikkapa näin: kahvipöydässä on palasokeria, ottaa hän hienoa sokeria. Seuraavalla kerralla kun on molempia, ei ota kumpaakaan. Tästä jalostuneena lapseni ehdottaa pöytään laitettavaksi myös tomusokeria.
Tämä totuudentorvi katsoo asiakseen myös olla aina oikeassa. Hänen jylisevä mielipiteensä ja ohjauksellinen asenteensa vie kaiken tilan. Energiasyöppö.
Maailma on täynnä kaikenlaisia asioita. Tällaiset totuudentorvet sitten ihmettelevät kun väki kaikkoo ympäriltä, missä ovat entiset tuttavat? Ei tottunut työelämässäkään niihin rissaajiin, joiden asia oli olla aina oikeassa ja ääni ylimpänä kailottamassa oikeaa malli(aan). Omassa elämässä onneksi voi rajoittaa tapaamisia, mutta voi niitä, jotka joutuvat vielä pienen palkkansa lisäksi kärsimään näitä veijareita.
Tasainen luonne, aina vähän vihainen?
... eipä tässä muuta asiaa ...
... oikein ihanaa naistenpäivää kaikille ihanille naisille!
(ja tänään syödään jälkiruoka ensin, jos ei vaikka muuten jaksettaisi...)
... mikä pitää miehen tiellä?
Olen aina ihaillut erilaisten jakeluautojen sekä suurten kivitalon kokoisten rekkojen kuljettajia. Varsinkin jakeluautojen kuskit saavat nämä ajokkinsa solahtamaan vaikka millaiseen porttikongiin kivijalkakaupan tavaroita jakaessaan. Mutta miitä tekevätkään jalankulkijat!!!
Sieltä takaa puskee akka-armaada alle, vaikka piippausääni kertookin (useimmille) auton vakaasta ajatuksesta peruuttaa. Pahat silmäykset saa kuski, kun ei sitä vertaa katso.... No, pakkoko sieltä on alle hypätä?
Taitavia ovat siis kuskit, eivät aja mummojen päälle ja saavat autot osumaan niihin kapeikkoihin jakeluosoitteen mukaisesti.
Mikä sitten iskee tuolla maantiellä suuriin autoihin ja niitten kuljettajiin? Mikä saa rekkoihin iskeytymään jonkinlaisen kaatumataudin??
Viime viikolla oli oman asuinalueemme poliisi osallistunut valtakunnalliseen raskaan liikenteen valvontateemaan. Lepoaikoja ym seurattiin sekä kuormien kiinnityksen varmistamisia. Ajoneuvon ja kuskin kuntoa tarkastettiin myös tässä tilanteessa. Ajoneuvoja oli yhteensä 122, joista vain 18 oli ulkomaalaisia. Tämä luku kumoaa sen mutu-ajatuksen, että "venäläisrekat" ovat kaikkeen syyllisiä. Yksi kuljettaja oli vailla ajo-oikeuttakin! No, onhan sitä ennenkin näin ollut... ei sitä autoa sillä kortilla ajella...
Ajoneuvot olivat pääsääntöisesti hyvässä kunnossa, vain yhden matka keskeytettiin. Kaikenlaisilla epävarmuustekijöillä varustettuna sitä matkaa taitetaankin ... ja vielä painava lasti mukana. Kyllä mietityttää asia.
Mutta mitä sitten tapahtuu tuolla liikenteessä? Mikä niitä rekkoja oikein nykypäivänä kaataa? Jatkuvasti tulee tiedotteita rekan nosto-operaatiosta ja kiertoteistä. Mikä on muuttunut kuskien taidoissa?
Tässä kertomassani valvontatapahtumassa jäi kiinni 9 kuljettajaa kännykän käytöstä ajon aikana. Onko tämä puuduttava ajaminen osa-syynä kurin höltymiseen, autoahan ei ajeta känny korvalla. Olen minä nähnyt Hesariakin luettavan auton ratissa (muistaakseni Karpon ohjelmassa) ja se ei ollut kiellettyä lain mukaan. Tiedä häntä.
Mutta jos nyt miettiin kännykän käyttöä, tekstarit, facet, instat jne... pysyykö se isosisu maantiellä oikeasti kun silmät suihkivat tykkäämisissä ja muissa jännän äärellä olevissa jutuissa...? Entäpä, jos lisäksi kuorma on sidottu vähän sinnepäin? Tällä yhdistelmällä kyllä vippaa metsähallituksen puolelle pienestäkin korjausliikkeestä, joka syntyy äkkinäisen havainnon perusteella. Siellä sitä sitten ollaan yhdessä säikähtäneen jäniksen kanssa. Toivottavasti ei ole se kuski, jonka turvavyökin oli auki tässä tarkastuksessa. Ylinopeuttakin oli ilmassa. Voisikohan kolaria edeltävää kännykkäliikennettä jotenkin tarkistaa, jo vaikka vakuutuskorvausten vuoksi?
Toisinaan kylmää ajatus siitä välinpitämättömyyydestä joka vallitsee. Luotetaan suorastaan onneen, niinkö? Kaiken välissä ja lomassa sukkuloi pienillä nölpillään perheiden äitiliinit vieden ja tuoden lapsia harrastuksiin, koululle ja kauppareisuille. Kävelijät, pyöräilijät, koiranpissattajat ja rollaattorit menevät kahdeksikkoa ajoneuvojen kanssa kilpaa.
Tarkkuutta ja valvontaahan sitä toivoisi - kaikille osapuolille. Muitakin voisi ja saisi huomioida.
Katselin juorupalstaltatietoa asiasta, että tuulitukkainen pressa eräällä ilmansuunnallla on aloittanut dieetin. Aikamoista pommiahan hän on itseensä kiskonut alkuperäiskansan tapaan - mikäli oli uskomista julkaistuun ruuan määrään. Heikot vapiskoot - tosin, eihän tämä mies nyt mikään kuivan kesän orava ole ollutkaan. Katsotaan nyt kauanko pinna kestää sopalla ja salaatilla. Kohta kehon rasvasolut parkuu suureen ääneen ... lisäainevarannot vähenevät myös...
Kun aikansa on ollut säännöstelyn piirissä uskoisin tämän varsin raavaalta vaikuttavan miehen löystyvän dieettihommissaan. En ole pessimisti lainkaan, realisti vaan. Mutta terveellisyyden nimissä hyvä teko. Mentaalipuoli sitten jatkaa kiukutteluaan...
Jokin aika sitten kaikkien piti tehdä itse jäätelöä. Minäkin asiaan innostuin - olin ostanut tykötarpeitakin. Sitten luin jostakin aviisista jutun glukoosisiirapin koukuttavasta ominaisuudesta, aineen vaikutuksesta maksaan jne... ja siltä seisomalta minun pikku putelini siirtyi roskien taivaaseen. Päätin tehdä hyvää ilman sellaisia juttuja. Yksi vähemmän mietittävänä, mistä tautia tulee... jos on tullakseen.
Tänään ajantasa-ohjelmassa oli kuukauden teemaan liittyen tästä maaliskuisesta muovittomuudesta. Sinne lähetykseen sai ottaa yhteyttä, mikäli halusi asiaa jollain tapaa kommentoida, antaa vinkkejä tai kertoa omia kokemuksiaan. Yksi rouva kertoikin muovin hävittämisestä oman ratkaisunsa. Hän kutoo niistä mattoja, jotka ovat niin ihkuja, että niitä viedään ulkomaille saakka. Joopajoo. Minä vanhana tupajääränä vaan kummastelen, että eikös ne muovit ole edelleen olemassa ongelmajätteinä... oli ne matossa tai maton vieressä. Sama jätehän se. Ehkei taas kannata tässäkään minun mennä tämän syvemmälle... on tuota verenpainettakin toisinaan.
Kyllä sitä todella tulee miettineeksi näinkin pienessä huushollissa kaikenlaisia seikkoja, jotka vaikuttavat joko lompakkoomme tai terveyteemme. Maaseutuelämässämme on vain yksi kauppa ja sen tarjonta on toisinaan aika yksipuolista. Ei siellä pystytä muovittomuuteen siirtymään, ruokalistasta tulee siis hyvinkin yksipuolinen. Mutta jos olisikin palvelutiski, josta saisi paperiin käärittynä juurikin sellaisen palan mitä milloinkin tarvitsee... juustoa, lihaa jne...Valovuosi siihen menee ennenkuin kuin meille...
Tosin jokin aika sitten kun kaupan valikoima oli hyvinkin ostajien puheissa ja lehtikirjoituksissa puuttui asiaan eräs toimittajakin. Hän ehdotti, että ostaisimme valikoiman niukkuudesta johtuen ruokaa sen puitteissa mitä tarjonta on (emmekä kitise). Se olikin kirkkaan kynän sivallus siitä penaalista! Mennäpä maaseutukauppaani kesälauantaina kaikkien muittenkin kesätorilla häärivien ihmisten kanssa ja ilman mitään ennakkosuunnitelmaa tekemään ostoksia vaikkapa yllätysvieraille... Mieti siellä ja suunnittele. Ole huolella toisten jaloissa kärryinesi.
Eikä se ole viikonloppu ainoastaan. Me, jotka siellä asumme joko vakituisesti tai pitkäkestoisesti, käymme kaupoilla muinakin päivinä. En pidä tippaakaan ajatuksesta, että ruokalistani päättäisi osuuskauppa enkä minä itse.
Viereinen Alkokin teki ilkeän tempun. Myyjä huikkasi minulle ovelta maksaessani ruokaostoksiani kaupan kassalla, ettei sitä kuoharia sitten enää heiltä saa, jota olen tottunut ostamaan kun sitä ei kukaan muu halua..... Siinä sain silmäyksiä osakseni... mitähän kummaa toi nainen oikein juo... olisiko jopa kallista - no, tuskin kun on tommoset kuteet päällään. Pahanmakuista sitten. Ei sitä muuten selitä.
Tunnetko henkilöä, joka selviää aina tilanteesta kuin tilanteesta? Nousee kuin poiju merestä, vaikka aallokko lyö yli...
Viime aikoina on tullut seurattua yhtä senioria median palstoilla. Nuukapussimies selittelee asioita aina parhain päin... on aina selittänyt jalasmökistä lähtien. Vaikka millainen tuisku tulisi, sieltä se nousee poijun lailla pompaten pystyyn. Ja kun vähän valehtelee, uskoo vielä itsekin.
Ylittääkseen vesistön, tulee tuntea kivet. Kivien löytäminen ei aina kaikilta onnistu. Mara oli yksi sellainen vesistön ylittäjä-tyyppi. Hän selvisi vaikka mistä tilanteesta, olipa yksi poiju meressä hänkin.
Mara oli myös uhmakas, häntä ei terveyspoliisit vainoillaan saaneet lannistumaan. Puhukoot muut, minä pidän hevosta, oli hänen asenteensa. Tupakkia kului, eikä muutkaan virvokkeet vieraita olleet. Häneen ei niistä tauti ota, oli asenne. Ja jos tauti tulee, on niissä tuotteissa veroina maksettu hänen hoitonsa. Että sellainenkin asenne. Vaan loppupeleissä Mara jäi toiseksi. Oma kroppa petti ansiokkaan asenteen. Niin harmillista elämä saattaa olla, vaikka muuta tuli päätettyä.
Tämä ensiksi mainittu poiju minua kyllä mietityttää. Mitä tällainen itsekkyys oikein on, miten tulevaisuudessa hän voisi tulla toimeen näyttönsä perusteella muitten kanssa?? Mieleen tulee jonkinlainen pakkomielle, tai alkava alzheimer :)..........No, jokainen tyylillään... muut saa selittää.
Meillä kaikilla on sellainen .... tämä kiertolaisjuttu kulki ystävänpäivänä varmasti muillakin ilahduttamassa postin saajaa...
Joskus mietin sitäkin, mikä nyt on luokiteltavissa erikoisuudeksi nykyään. Silloin joskus aiemmin erikoisuusleima iskettiin otsaan huomattavasti nopeammin. Nyt siitä voisi kiitellä, että on erilainen kuin muut. Eikä mikään enää ole mitään erikoista. Joku toinen on sen tehnyt jo aikaisemmin.
Mehän olemme kaikki erikoisia omalla tavallamme. Luojalle kiitos siitäkin, että on sellainen järjestys luotu. Muuten olisi aika totista tämä meno eikä poijuja nousisi.
... ihan lepopäivän ratoksi tuo viimeinen... ei ole poiju, on puomi - juttu.
On eletty tipaton tammikuu ja mikäsliehelmikuu... vuoroon astuu muoviton maaliskuu.
Tätä minä viettäisin varsin mieluusti muuten, mutta...
... kun täällä maaseutukaupassa asioivana ei voi oikein saada mitään syödäkseen, ellei niitä muoveja huoli matkaan. Palvelutiskissä saattaisi saada paperiin käärittynä yhtä ja toista, mutta äsken tutkailtuani tilannetta, näyttääpi kehnolta. Perunaa, sipulia, pakasteseitä, naapuripitäjästä hiivaleipää jne... mutta muuten on pussia, kelmua, purkkia ja käärettä. Erikseen ja yhdessä.
Tokihan luonto saastuu kaikenlaisista jätteistä ja sitä roskaa tulee valtavasti, jopa meidän kahden taloudessa tällä nyt vallitsevalla mahdottomalla pakkaussysteemillä. Muovin määrän huomaan, koska lajittelen kuuliaisesti.
Taisi olla lähes 10 kg kahvia per nuppi, jota suomalainen käyttää, eli meidän huushollissa puolen kilon tyhjiä pusseja löytyisi kasasta nelisenkymmentä, mikäli kaiken säästäisi... Ruisleipää tilastojen mukaan syödään muistaakseni lähes perisenkymmentä kiloa per asukas, joten siinä olisi reissumiespussi poikineen... ja kaikki muu siihen lisäksi.
Ei minusta taida olla täydellisyyteen tässä asiassa. Tai sitten pitää muuttaa muualle. Se, mikä onnistuu jossain cityssä, ei toimi täällä maalla. Ei taivu paikallisen äässin tarjonta tähän juttuun.
Eiköhän tässäkin asiassa riittäne se, että parhaansa yrittää vältellä muovin määrää. Muuten käy kuin sille entiselle hevoselle, että juuri kun se oppi olemaan syömättä.... niin ..no.
