Jo ammoisina aikoina...

Opiskelijat ja koululaiset etsiskelevät kesätöitään. Se kirvoitti minun muistojeni lokerot avautumaan omista kesätöistäni. 

Noin viisitoistakesäisenä minun aikanani sai vaikka mitä töitä. Aina löytyi, oli jopa mistä valita. Itse olin menossa ensimmäiseen oikeaan työhöni hoitelemaan kahta mukeloa ja tekemään kotiapulaisen hommia erääseen perheeseen. Sitä puuhaa oli saatavilla enemmänkin, ei ehkä ihan minun unelmatyötäni kuitenkaan. Olinhan hoidellut pikkusiskoani ja tiesin siis asian ytimen.

Opettajani pelasti minut tältä kesätyöltä kysyessään meiltä kaikilta mihinkäs olemme menossa kesäloman ajaksi. Tiukasti minua katsoen hän ilmoitti, että odottelepas huomiseen... tästä jutellaan vielä. Sinä et sinne lapsenlikaksi ainakaan mene.

Seuraavana aamuna hän kertoi minulle kesätyöpaikan odottavan paikallisessa sotilaskodissa. Palkkaakin tulisi jopa 100 markka enemmän kuin kahden muksun vahtina! Omaa rahaa tulossa ja paljon!!  JEE!

Liian isossa sotilaskotisisaren puvussa olin varmasti liikuttava näky. Asiakkaat olivat kaikki nuorinta alokasta myöten minua vanhempia. Leikinlasku oli kantahenkilökunnan osalta sellaista "hevosenleikkiä", lähellä  tai sitä itseään nykyisin puhuttua "miituuta". Takapuolelle taputtelijoita oli joka päivälle ja silmäniskuja tuli kuin tykkäyksiä tänä päivänä. Alussa olin tästä kaikesta aivan sekaisin, enpä arvannut paikkaani.

Hädin tuskin olin tullut kesätyöhöni kun ensimmäinen varsinainen koitos oli ne kesäkuun kuudennen päivä juhlat. Niissä saisin olla kahvin kaatajana kuulemma. 

Niin me lähdimme kahvipannujemme kanssa, toinen toisella puolellla pöytää ja minulla oma puoleni. Herttileijaa. Se pannu oli useamman litran vetoinen, täynnä puuhellalla lämpimänä pidettyä - mutta hyvää kahvia. Oikealta piti kaataa, suoraan kuppiin eikä valkoiselle juhlaliinalle. Siinähän sitten kaadoin. Kunnes tuli läheltä piti -tilanne.

Minä, joka silloin olin noin 42 kiloinen herneenvarsi sen suuren pannun kanssa äärirajoillani. Sitä kun kuulemma piti pitää vain yhdellä kädellä... koko keskittymiseni oli sen pannun kannattelussa. Vieläkin sen valkean liinan muisto kummittelee... muun muiston joukossa.

Olin juuri kaatamassa erään herrasotaherran kuppiin kahvia kun tämä kumartui puoleeni ja kuiskasi "älä vaan mun munille sitä kahveeta kaada" ... 

Kiittäköön onneaan jos osaa. Säikähdin perusteellisesti. En niinkään tuota sanomista, vaan sitä, että olisin ukon polttanut kahvillani. Myöhemmin opin hänen kauttaan kaikenlaisia sanomisia anatomian ehkä yksityisimmistä alueista. Opin siis myös karttelemaan häntä parhaani mukaan. 

Kesä tuli elettyä siinä ympäristössä. Toinen ja kolmaskin kesä. Joka vuosi opin jotain ja sitä "miituuta" riitti joka vuodelle. Ei niistä silloin puhuttu, eikä varmaan vanhempia sisaria siellä olisi asia yhtään hetkauttanut vaikka siitä kertonut olisinkin. Korkeintaan olisivat mietineet osaani houkutuslintuna ja urani kesätyöläisenä olisi voinut tyssätä siihen. 

Koska olin hyvin nuori, lyhennettiin työaikaani yleensä iltavuorosta ja pääsin lähtemään oletetun työvuoron loppua aiemmin. Tämän hoksasi se yksi ylikessu, joka päivysti "sotkun" pensasaidan kulmilla ... vain yhden kerran pakenin työstä kellarin oven kautta ja piilouduin kotikadullani erään vieraan pihan pensaikkoon. 
Kotiin en arvannut tätä tyyppiä johdatella. Siellä olin marjapensaan varjossa ja katselin kuinka mies harppoi katua taloja katsellen. Valojakaan en uskaltanut illalla sytyttää sisälle päästyäni. Väsyyhän ne saalistajatkin joskus... 

Tätä nykypäivän aikaa mietin niinkin, että onko se silloin häirintää kun lähestyvä mies onkin sellainen josta en itse välitä? Mukavanoloinen saisi taputella, iskeä silmää ja vaikka vähän vihjaillakin yhteisestä sukuhaudasta... 

Mistä se mies voi sen varmasti aistia... mitähän tästä vielä tulee? Miten kansakunnat lisäääntyvät tulevaisuudessa, jos kaikki tulee näin vaikeaksi kuin nyt on.