Lauantain asioita

Lauantait olivat joskus kuuluisia siivouspäiviä minun kotonani. Meillä vietiin ulos kaikki mikä ovesta sopi ja mattoja hakattiin vihan vimmalla. Toisaalta, mikäs sen ihanampaa olikaan kuin mennä tuuletettujen puhtaitten petivaatteiden väliin lauantaina koko kodin tuoksuessa  raikkaalle. Pakkaspäivänä ryijyn tuuletuksetkin osaan ja teen vielä itsekin saatujen oppien mukaan.
Olin 15-kesäisenä kesätyössä mm.  siivoamassa Suomen kasarmin sotilaskodissa, jossa juuriharjalla pestiin kertaviikkoisesti puolipanelit mäntysuopavedellä. Harjasimme nuoret plikat posket punaisina tupakan pinttämiä seiniä. Emme edes uskaltaneet ajatella lintsaavamme millään tavoin ja nuoruuden voimallahan sitä jaksoimme. Tällä järjellä ajatellen, eipä ne satavuotiaat seinät siitä hinkkaamisesta juuri parantuneet - mutta kyllähän se tuoksu voitti tupakan käryn!

Siivousmetodit ja siivoustarvikkeet ovat muuttuneet vuosien varrella kovin, nyt ne vaan räjäyttävät lian pois, tai mikä parempi: vetävät puolensa kaikkea törkyä - kuten oheisen mainoksen pesuaine rasvaa!! Magneetin tavoin... eipä ole mainosta laatinut pikkumies varmaankaan koskaan, ikinä, milloinkaan joutunut kotona siivoilemaan. Magneetilla ja rasvalla on aika vähän tekemistä keskenään, mielestäni.  

Minullapa on hyvin tarkkasilmäinen avustaja käytössäni, joten näitä kuvahelmiä vielä jaan toistekin. Kiitos hänelle!. 

Olen tässä lauantain innostamana ja aiemmin tekemäni päätöksen mukaan päättänyt opetella tekemään ruisleipää, oikein hapatettua ja hiivatonta, ilman vehnäjauhoja. Kokeilu edistyy, ohjeitahan on netti turvoksissa, mutta haluan kuitenkin tehdä itselleni uskolliseen tyyliin sen omanlaisekseni. Tänään olen herätellyt juurta, jonka tein aivan alusta saakka itse. Huomenna on sitten leivontapäivä luvassa. Sunnuntaista huolimatta. 
Huomenna meillä on mahtava tuoksu ja se on melkeinpä parasta...

Toinen asia, jonka tässä jokin aika sitten päätin, oli villasukkien teon opettelu. Meillä suvussa mummut ja mammat kutoivat kilpatahtia, mutta nyt kun heillä ikä ja kyvyt ovat rajalliset, ajattelin, että enköhän minäkin saa sukat aikaiseksi. Olen tehnyt paljon käsitöitä, mutta sukkien kutominen on jäänyt. Olipa urakka, nämä ensimmäiset. Onneksi oli netti ja siellä sukankudontavideo. Varsinainen opetus-TV, mutta tulosta tuli.  Enkä hermostunut kertaakaan. 

Pitääpä jossain mutkassa jakaa katseltavaksi leipä- ja sukkaosastokin, ohessa yksi torkkupeitto, jonka tein loppuvuodesta. Mukavan leppoisaa viikonloppua teillekin!

Outoja juttuja...

... tulee aina välillä ilmi. mistä kukin on kiinnostunut tai mitä hauskaksi väitetään. 
Tässä toipilaana ollessani olen lukemisen ohella keskittynyt katselemaan TV:stä "ihan mitä sieltä tulee" - asenteella. Kyllä minä kohta tätä asennettani muutan, ellei anti ala parantumaan. 
Hauskaksi sanotuissa kotivideoissa keskittyvät esittämään erilaisten porukoitten kännipäissä tekemiin urotekoihin, joissa saavutukseksi lasketaan pöydällä tanssimiset mahalaskuineen. Toinen huomattavaa tilaa saavat koosteet esittelevät miespuolisten sankareitten jalkoväleihin osuvien iskujen tai kolautusten määriä ja jokaisessa videossa on ammattikikattajanainen antamassa tapahtuneelle autenttista saundia. Voi ...!

Olen hoitajataustani kautta säikähtänyt, olenko ollut todistamassa jonkun hengenlähtöä tämän hauskuuden kanssa vai ovatko kaikki osallistujat edelleen hiippakunnissaan läsnä?
Ehkä sitä jokaisen pihapiirin nurkilta voisi jonkin videon saada aikaiseksi, ainakin aiemmilta nuoruusvuosilta, mutta kaikkien seula tapahtumien jakamiseen ei ole näin löyhä. 

Suurin harmi meillä täällä kotiraadissa oli kameran puuttuminen sinä vuonna kun ystävämme Voitto (nimeä viilattu) haukkui naapurin koiran seisomaan sohvan selkänojalle. Siinä olisi ollut saavutusta jaettavaksi! Voitto oli mustapartainen mies, iso kaveri. Vastassa oli Turre (nimi muutettu). Turre oli nuoruuden intoinen tiejyrän ja karjalan karhukoiran risteymä. Turre oli päättänyt ottaa tulijalta luonnon pois, istua nyt ilman lupaa meidän sohvallemme. Voitto sen sijaan päätti, ettei se nyt noin mene. Alkoi murahtelu ja tuijotus - puolin ja toisin. Lopputulema oli se, että Voitto otti eräpisteet, Turre seisoi kynsiensä varassa sohvan selkänojalla ja uikutti tilaansa. Häviö!


Näkisitpä ilmeesi - kuvastoon olisi saanut minusta lapsena hyvän kuvan tämän esineen myötä. Tämä pikkuinen suolasirotin on aikamoisen vanha, se oli mummulan hyllyllä nukkumakamarissani. Eikä siihen saanut koskea. Omituinen lapsen naama suu ammollaan, porukolli? Yritin väännellä suutani noin pyöreäksi, ammollaan olevaksi. Jaa, miksi? Kunhan vaan itseäni viihdytin, huvinsa kullakin. 

Löytäisikö joku tälle sirottimelle nimeä tai jotain historiaa? Minulla on se tallella täysin ehjänä edelleen. Kuka tällaistakin haluaa kattauksessaan katsella??

Tarina Masasta

Näinä aikoina, jolloinka kaikenlaiset talentit ym. pikkujulkkikset saavat näkyvyyttä tarvitsevat Masan kaltaisetkin hahmot tilansa. (Muuttelin näitä etunimiä jälleen kerran) 

Masa syntyi 50-luvulla maatilalle nuoreksi isännäksi hartaasti odotettuna tyttöparveen, kohtuullisella viiveellä heihin nähden. Iltatähdeksikin sanottiin. 

Maatila ei ollut mikään kartano, eikä puitteet hulppeat, mutta äiti Aune kulki kuin Niskavuoren emäntä pihoillaan, lihava pikkupoika kannoillaan. Isä Tauno, perihämäläinen jökötin sen sijaan oli ilmeetön jurrikka.Siinä se pikku-Masa sitten porhalsi pihapiiriä ympäri, siskot jo maalikylissä opinnoissaan, ottaen tätä valtakuntaa haltuunsa sen vähän mitä äidiltä heltisi. Varsinainen vapaus oli yhtä harvinaista kuin puuhevosen jätös.

Masan suurin tapaus lapsuuden aikana viikossa taisi olla myymäläauton tulo heidän vilja-aittansa päätyyn. Siellä kun kävi muutkin kyläläiset ostoksilla, Masa näki väkeä ja pääsi hieman seurustelemaankin, se seurustelu on pääsääntöisesti räkänsä kanssa kirnuamista. Muistikuvissani Masalla oli aina jojot nokan alla, joita hän lipoi hermostuksisaan. Pullamainen olemus, ainainen hiki otsalla hän seisoi vatsa pystyssä tarkkailemassa väkeä ja odotti äiti Aunen tuomaa palkkiota. Lenkkimakkaraa, poika kun niin tykkää siitä. Sitä sitten ostettiin, eihän heillä ollut puutetta. Suuriäänisesti Masan ruokailut selitettiin kylän muille emännille, saivathan kuulla kuinka hyväruokainen tämä Masa oli, aamullakin hän syö hernekeittoa. 

Aune-äiti vahti haukankatseellaan poikansa elämää ja varsinkin nousevaa nuoruutta, johon olisi kuulunut jotain säpinää vastakkaisen sukupuolen kanssa. Ei ollut universumiin syntynytkään sellaista, jolla olisi tontille ollut mahdollisuuksia. Tietysti Masan maajussille varsin mittaviksi kasvaneet raamit hieman haittasivat jo muutenkin elämää, painoakin taisi olla puolitoistasataa kiloa. Ei siis aivan unelmien poikamies ollut, mutta Aunen huoli kasvoi. menettäisikö hän poikansa jollekin toiselle!

Masa teki hommia tilalla, kulki pelloilla ja huuteli saran päässä isälleen suuriäänisesti asiat. "Tane! Tane - perkele, ekkösä kuule, saatana" oli hyvin yleinen avausrepliikki. tämän jälkeen naapurissa sitten taas tiedettiinkin mikä asia vaati hoitamista. Eikä tarvinnut edes salaa kuunnella.

Mistä sitten se alamäki oikein alkoi ja mikä vaikutti eniten, sitä ei taida tietää kuin Masa itse. Tuli lääkkeet ja alkoholi kuvaan. Suurikokoinen, punakka mies ajeli auto vinossa raittia ympäri, välillä kynti ojanpiennartakin. Kuoli se isä-Tanekin yllättäen, korkeassa iässä kuitenkin.  
Suurin murros tapahtui äiti Aunen poismenon jälkeen. Ei ollut Masasta eläjää,  meni katkaisemattoman napanuoran mukana ajallaan. Siskot olivat haihtuneet maailman myrskyihin, tila menetti jatkajan. Masa tulee mieleeni aina silloin tällöin pakkaspäivinä, ehkä hernekeiton laukaisemana. 
Vielä sen verran Masasta, että hän haki minua lavatansseissa kerran tanssimaan, kun äitinsä oli antanut luvan. Minä kun olin kaupunkilainen, ei ole pelkoa, että emännäksi pyrkisin. Masa vei minua suuren vatsansa päällä kaksi kipaletta. ei siinä jalat maahan ottaneet kertaakaan. -TOS! sanoi Masa ja pudotti minut koivilleen. Se oli Masa se. 

  

Talvi se taas yllättää...

... eikä ollut eka vuosi!

Tässä kuvassa on muuten edellisen työpaikkani ikkunasta otettu talvikuva. Muuten hieno juttu, mutta enpä kehdannut sahata lipputankoa poikki. Silmää sairastuttaa, kun se tuossa kuvassa jököttää keskellä...

... mutta oikeasti tarkoitin talven yllättämisellä sitä, kuinka meillä Suomessa hyytyy kaikki liikenne juuri sillloin kun sen pitäisi toimia. Kuinka moni jättäisi umpijäisen pihalla seisseen auton suosiolla paikoilleen, jos tietäisi pääsevänsä lämpimässä bussissa tai junassa työpaikalleen! Mutta kun ei. Jos julkinen kulkuneuvo ylipäätään liikkuu, on se mitä varmemmin myöhässä. Ainakin se ryytyy ennen päätepistettä, tai juuri se vuoro on peruttu. 

Lumiauran tulosta on ikiaikainen vääntö. kun sitä eii näy, on se pahasta ja kun sitten tulee, tulee taas mitä varmemmin huonoon aikaan. Lumet pitäisi poistaa aamuyön tunteina, ettei se auraustoiminta vaikuta muuhun liikkumiseen, mutta taas on ongelmaa: kun pitäisi nukkua rauhassa... Päiväaurauksesta sitten kitisevät vuorotyöläiset ja pienten lasten äidit. Kohdin ei koskaan. Rutinan määrä on siis vakio, mutta kohde vaihtelee.

Muistattehan sen hauskan tarinan ensilumen tulosta? 
Lunta alkoi tipahdella suurina, rauhallisesti putoavina hiutaleina. Aviopari katseli toisiaan rakastuneesti, sytyttivät kynttilöitäkin tunnelman yllyttäminä. Lunta tuprutteli hieman lisää ja mies meni pihalle pikku lapion kanssa tekemään kinttupolkua postilaatikolle. Huokaitiin, että onpas kaunis maisema.
Lunta tuprutteli lisää ja mies vääntäytyi kolan kanssa hommiin. Niin oli naapurikin. Siinä sitä sitten tuupittiin lumia tontilta toiselle kun silmä vältti.Lumiaura teki kunniakierroksen ja miehet morjenstivat toisiaan lämpimästi hymyillen - se on tätä talvea nyt.  
 Lunta tuli helkkaristi lisää. 
Mies alkoi kiroilla kuin rantajätkä. Otti oikein urakan. Lumiaurakin tuli ja pyyhkäisi mutkasta lumet miehen tontille ajotien päälle. Viimeisteli homman tulemalla toisesta suunnasta ja teki vielä suuremman vallin. Mies kirosi ja näytti junttia.
Lunta tuprusi lisää, vaimokaan ei välittänyt olla kynttilän valossa enää äkeän ukon kanssa. Lumiaurakin kävi uudelleen, oma auto jäi kiinni hankeen ja jäätyi. Ei siis käynnisty millään ilveellä. Lunta tuli lisää. Miehen kirosanavarasto ehtyi ja alkoi olla huoli verisuonen katkeamisesta päänupin puolella.  Jotenkin vaimo sai ymmärryksen, että jotain se mies sanoo Madeirasta... liekö sillä loma mielessä?

Sokea metsästäjä

Olen tässä joskus kirjoittanut pirun saksalaisesta ennenkin, herra Alzheimerista siis. Siinä se sitten taas oleskeli kanssamme eilisiltapäivänä, pakkohan siihenkin olisi jo tottua, vaikka yllätyksiä hän kieltämättä järjestää.

Taisi olla parikymmentä vuotta sitten Alzheimer- liiton vuositeemana Sokea metsästäjä, joka ampuu nuolensa väkijoukkoon sen kummemmin uhriaan valikoimatta. Silloin jo ajattelin että olkoon tauti millainen tahansa, on siinä tasapuolisuuttakin, ei aina ole sen köyhimmän ja kurjimman niskassa. Samaa ajattelen kyllä vieläkin. 

Silloin olin itse tässä samaisessa asiassa hoitajan roolissa tiukasti, näin ja koin monenlaisia tilanteita. Omaisena moni koki elämänsä karmeimpia aikoja, eihän tätä tautia millään parannetakaan! Eräänkin hienon suvun kantaisän sairastuminen aiheutti sellaisen myrskyn siinä sakissa, etten ollut aikoihin vastaavaa kokenut. Samainen sakki olisi ottanut vaikka keuhkotaudin tai kupan mieluimmin diagnoosiksi kuin Alzheimerin.Vaan kun ei oltu valintamyymälässä. 

Meille päin tämä Sokea metsästäjä taisi nakkailla nuoliaan pikku hiljaa. Mikä sitten alussa oli persoonallisuutta ja missä kohtaa muuttui omaisellani Alzheimeriksi, eipä tietoa. Nyt sillä ei enää ole mitään merkitystäkään. Lähellä sataa ikävuottaan taitaa olla jo lupa muutenkin hellittää asioista, huolehtimisesta ja muistamisesta? 
Surullista on vaan se, että puhekin unohtuu ja sanat katoavat. Syytän osin sitä, että näissä hoitolaitoksissa on niin vähän henkilökuntaa, ettei sitä seurustelua kukaan johda. Muuten tämä tasaisesti sekaisin oleva väki pörrää omiaan ja hoitajat ovat suljettujen ovien takana tekemässä vaipanvaihtoja tai sitten laittavat ruokaa keittiössä. Henkilökuntamääristä säästetään, mutta laskennallisesti siellä kuitenkin on oletettavasti se normiväki. Eihän se totuus ole, koska keittiövuoroon laitettu hoitaja hoitaa ne nakki-perunat ja vain kaksi on paikalla hoitamassa asukkaita. Kukaan ei esimerkiksi valvo, mitä muistisairaat henkilöt tekevät siellä osastolla. Hoitoapulaiset, nämä ikihymyllä varustetut ulkomaalaistaustaiset tyttöset, lasketaan myös hoitajakiintiöön. Siitäkin huolimatta, ettei ole kielitaitoa, ei lääkeosaamista, eikä varsinaista koulutusta alalle. 

Juttelin, niin sanotusti, omaiseni kanssa asioista eilen. Tiedä sitten, mitä asioita käsittelimme, kovasti oli hänellä selitettävää - sanoja tuli peräkkäin, mutta olo oli kuin kaupparatsua kuunnellessa. Juttu jatkuuu vaikka taju meni... 
Omaiseni hämmästeli (mielestäni) ajan kulkua. Veljensä pojat hän näytti saavan ajatuksiinsa niistä puhuttaessa. Kysäisin, muistaako hän omat lapsensa... kulmat kohosivat. Jaa... Kerroin, että hänellä on kaksi tytärtä.  No, ajatella! Koetin kysäistä vielä, että olenkos minä hänen toinen tyttärensä. "Kyllä minä niin veikkaisin" - oli vastaus. 
 Tähän on siis tyytyminen, olen veikkausvastauksella  tytär. Toista lastaan hän ei tiennyt olevan - tällä kertaa. Saa nähdä seuraavalla kerralla. 

Tässäpä ikäihmisen päivällinen kuvattuna, tomaattiliemessä makaroonia. Maistuis varmaan sullekin?

Se on sitten kevät!!

... siitä päätellen, että eka siemenkatalogi tuli viikolla postissa. 
Hyvin meni pyhät suklaata syödessä ja tulipa taas tehtyä monenlaisia suunnitelmia kevään kantturoille. 

Tämä kasvi, Clematis Recta, tuli tontilleni siemenostoksena joitakin vuosia sitten. Pussissa oli muistaakseni viitisentoista siementä, joista kolme iti... silloin. Hinta oli suolainen tuolle ostokselle, "mutta kun minä sen niin halusin"...
Parin vuoden kuluttua olin nyhtää penkistä rikkaruohona pari itusta, se oli sitten lykännyt aikansa kuluksi uutta alkua ilokseni. 

Päättelin silloisen viljelykokemukseni perusteella kyseessä olevan erittäin hankalasti siementä tekevän kasvin. Nyt kun puskani ovat elinvoimaisia, tulee siementäkin roppakaupalla. Toivottavasti niiden itävyys on lahjoituksina eteenpäin menneillä onnistunut... Hauskan näköinen kasvi, värikkäine lehtineen. Mistä sitten tuntee puutarhaystävän? Varmasti siitä, että Havu-Joulussakin joulukorttiostoksilla saa pussillinen kärhönsiemeniä aivan ventovieraalta henkilöltä keskustelun päätteeksi!

Puutarhalehtii mainosti yrttihyllystä löytyvän nokkostakin smoothien aineeksi... oi, veikkonen! Minulta löytyy kevään korvilla kasvustoa vaikka kuinka. Saa tulla kaivamaan, eikä maksa mitään. Keitänpä pullakahveetkin sille, joka vie muutaman nokkosneliön mennessään.  Siitä sitä terveysjuoman raaka-ainetta saa halukkaat vaikka millä mitalla...



Tämä isolehtinen komistus kuvassa on kiivi. Tavallinen kaupan hedelmästä siemenviljelyn kautta tullut kiivi voi hyvin, talvella tosin maalla sisätiloissa. Leikkasin sen n. metriseksi. Olipa kasvattanut pisimmillään kolmimetriset huiskaleet. Nyt vaan jännitän, onko hän tyttö vai poikapuolinen, eli tarvitseeko hedelmän tekoon kaveria... ja vaikkei hedelmöisikään, onpahan jännä kaveri seurata miten kasvu etenee. Tällä hetkellä yritän kertoa, että on lepohetki, mutta on kuitenkin pukannut juurelleen pienen poikasen. 

Ensi viikolla on kuulemma lunta ja pakkasta tulossa, se hieman hyydyttää vielä puutarhasuunnittelun intoa. Mutta katsellaan kuvia...

Yksin oot sinä ihminen...

... nuo sanat tuntuivat aikoinaan hautajaisissa hyvin julmilta. Ei kait kukaan niin yksin voi olla...
Omassa lapsuudessani elettiin hyvinkin tiiviisti sen pienen suvuntyngän kesken, joka suvuksi laskettiin. Meillä mummut ja mammat elivät kanssamme ja saivat tarvittavaa apua nuorisolta. Se oli itsestään selvyys - silloin. 

Joulun aikana kävin omaiseni luona hoitolaitoksesssa ja jäin suremaan sitä yksinäisyyttä, joka siellä vallitsee siitä huolimatta, että ympärillä pörrää kymmenkunta muuta yksinäistä. 
Ikääntyessä luopuu nuoruudestaan ja toimeliaisuudestaan, luopuu terveydestään, elinympäristöstään, sukulaisista ja ystävistä sekä kaikesta siitä, mikä nyt kelläkin elämään on kuulunut. Elämänpiirin kaventuessa tähänkin pisteeseen, on tavallaan luovuttamispisteetkin jo ohitettu - ainakin kertaalleen.  

Omaiseni siirtelee piirongin päällä olevan kotialttarin kuvia mielensä mukaan ja siirtelyyn osallistuvat luonnollisesti kaikki huoneessa poikkeavat talon muut asukit. Toisaalta, olen huomannut sellaisen seikan, joka ei varmaankaan ole aivan sattumaa, että piironginlaatikoihin on siirtynyt kuvia, joiden kontaktit ovat katkenneet syystä tai toisesta.
Toisaalta hänen haparoivat kysymyksensä ovat joskus hyvinkin tosia "missä ovat kaikki työkaverit"...no, missähän ne ovat - sataa lähestyvällä ikäihmisellä... Noilla kymmenillä on varmasti hyvin yksinäisiä hetkiä, mikäli tajunnan kohtaan sellainen osuu. Ei ole enää ketään samanikäistä tuttua henkilöä olemassa. Nuoremmmat muistavat toisenlaisen henkilön, eivätkä käy kylässä. Toisaalta, riittääkö muistikaan kuinka pitkälle muistamaan ne mahdolliset käynnit?

Joulu herkisteli muutenkin muistelemaan ihmissuhteita. Martti ja Kerttu (muuttelinpa nimiä tarinassa kaikkien kohdalla) elivät pitkän liiton yhdessä, yli viisi vuosikymmentä taivalta takana. Martti kuoli yllättäen jättäen Kertun kahden aikamiespojan kanssa ihmettelemään elämää. Kerttu on yksin, eikä niistä pojankoltiaisista ole hänelle mitään vanhuuden tukea.Itsehän poikansa opettivat, mutta...

Entä sitten Kaarina? Kovasti uskollinen työlleen, oli pilkkuun asti työssä kiinni, hampaat irvessä lähti joka päivä, vaikka Voitto vietti oloneuvoksen päiviä parin vuosikymmenen ajan. Voitto suivaantui aikoinaan yhteiskuntaan ja jäi elämän elämäntapaintiaanin elämää. Kaarinan jäädessä ansaituille eläkepäivilleen ja mahdollisen yhteisen intiaanielämän alkua valmistellessapa selvisi, ettei Voitto olekaan terästä. Elämä vaati veronsa ja mies poistui auringonlaskun suuntaan. Kaarina seisoi hämmentyneenä elämän edessä. Piti myydä talo ja tavarat nopeasti, sillä kullanmurut halusivat oitis isän perinnön. Neljä vuosikymmentä oli asuttu nuukasti ja tehty kaikki mahdollisimman itse, koska säästäminen oli ollut kumpaisenkin hyve. Nyt kaikki rapisi - tai suorastaan kolisi hallinnasta. Kaaina pärjää, koska hän pärjäsi jo oman intiaaninsa rinnalla. Mutta surua elämättömän elämän tilasta oli sekä suru lasten ahneudesta. Kaarinan elämässä on nyt valoa kajastuksena...

Pertti ja Liisa ovat myös eläkkeellä. Pertti jo aiemmin aloitti ne päivät, maalla vietti aikaa ja nautti kupin kaksi konjakkkiakin. Liisa jäi vapaalle myös, mutta toimen naisena otti pikku askareita täyttämään päiväänsä. Pertti sairastui vakavasti samoihin aikoihin, nyt pariskunta on hyvin hämmentyneessä tilassa jatkojen suhteen... se kuuluisa Strömsö ei aivan toteutunut. 

Inkeri oli aikoinaan työkaverini. Kipakka nainen, jonka jokainen hänet tavattuaan varmasti muisti työhistorian ajalta. Eläkepäivät hänelläkin hyvin lähellä, paljon suunnitelmia sille varalle ja taas kävi toisin. Vakava sairaus vei Inkerin, ei auttanut edes kipakkuus tähän asiaan, hän löysi voittajansa. 

Monta muutakin tarinaa kävi mielesssäni. Onko elämä oikeudenmukaista tai helppoa? Mikä on sitten soveliain lähtöjärjestys tästä elämästä?? Entä, miten tämä elämä nyt sitten pitäisi elää ylipäätään? 
Oli ohje millainen hyvään, veikkaanpa jo tällä kokemuksella, ettei se tahdo toteutua mallikkaasti. 

Kaikesta tästä huolimatta tai juuri siitä syystä, pitkäkää huolta toisistanne. Kyllä niistä ihmissuhteista on aina jotain rakennusainetta päiviinne - on ainakin mitä muistella. 

 Tuli vielä mieleeni keskisuomalainen opettajapariskunta vuosikymmenten takaa, joka kuulemma testamenttasi omaisuutensa villakoiralleen. Koira eli sitten hyvin ylellistä koiranelämää hoitajansa kanssa.  Tässä on meille yksi potentiaalinen perillinen lisää...jota nyt ei kuitenkaan mikään ylellinen elo odota. Valitamme tapahtunutta.