Omassa lapsuudessani elettiin hyvinkin tiiviisti sen pienen suvuntyngän kesken, joka suvuksi laskettiin. Meillä mummut ja mammat elivät kanssamme ja saivat tarvittavaa apua nuorisolta. Se oli itsestään selvyys - silloin.
Joulun aikana kävin omaiseni luona hoitolaitoksesssa ja jäin suremaan sitä yksinäisyyttä, joka siellä vallitsee siitä huolimatta, että ympärillä pörrää kymmenkunta muuta yksinäistä.
Ikääntyessä luopuu nuoruudestaan ja toimeliaisuudestaan, luopuu terveydestään, elinympäristöstään, sukulaisista ja ystävistä sekä kaikesta siitä, mikä nyt kelläkin elämään on kuulunut. Elämänpiirin kaventuessa tähänkin pisteeseen, on tavallaan luovuttamispisteetkin jo ohitettu - ainakin kertaalleen.
Omaiseni siirtelee piirongin päällä olevan kotialttarin kuvia mielensä mukaan ja siirtelyyn osallistuvat luonnollisesti kaikki huoneessa poikkeavat talon muut asukit. Toisaalta, olen huomannut sellaisen seikan, joka ei varmaankaan ole aivan sattumaa, että piironginlaatikoihin on siirtynyt kuvia, joiden kontaktit ovat katkenneet syystä tai toisesta.
Toisaalta hänen haparoivat kysymyksensä ovat joskus hyvinkin tosia "missä ovat kaikki työkaverit"...no, missähän ne ovat - sataa lähestyvällä ikäihmisellä... Noilla kymmenillä on varmasti hyvin yksinäisiä hetkiä, mikäli tajunnan kohtaan sellainen osuu. Ei ole enää ketään samanikäistä tuttua henkilöä olemassa. Nuoremmmat muistavat toisenlaisen henkilön, eivätkä käy kylässä. Toisaalta, riittääkö muistikaan kuinka pitkälle muistamaan ne mahdolliset käynnit?
Joulu herkisteli muutenkin muistelemaan ihmissuhteita. Martti ja Kerttu (muuttelinpa nimiä tarinassa kaikkien kohdalla) elivät pitkän liiton yhdessä, yli viisi vuosikymmentä taivalta takana. Martti kuoli yllättäen jättäen Kertun kahden aikamiespojan kanssa ihmettelemään elämää. Kerttu on yksin, eikä niistä pojankoltiaisista ole hänelle mitään vanhuuden tukea.Itsehän poikansa opettivat, mutta...
Entä sitten Kaarina? Kovasti uskollinen työlleen, oli pilkkuun asti työssä kiinni, hampaat irvessä lähti joka päivä, vaikka Voitto vietti oloneuvoksen päiviä parin vuosikymmenen ajan. Voitto suivaantui aikoinaan yhteiskuntaan ja jäi elämän elämäntapaintiaanin elämää. Kaarinan jäädessä ansaituille eläkepäivilleen ja mahdollisen yhteisen intiaanielämän alkua valmistellessapa selvisi, ettei Voitto olekaan terästä. Elämä vaati veronsa ja mies poistui auringonlaskun suuntaan. Kaarina seisoi hämmentyneenä elämän edessä. Piti myydä talo ja tavarat nopeasti, sillä kullanmurut halusivat oitis isän perinnön. Neljä vuosikymmentä oli asuttu nuukasti ja tehty kaikki mahdollisimman itse, koska säästäminen oli ollut kumpaisenkin hyve. Nyt kaikki rapisi - tai suorastaan kolisi hallinnasta. Kaaina pärjää, koska hän pärjäsi jo oman intiaaninsa rinnalla. Mutta surua elämättömän elämän tilasta oli sekä suru lasten ahneudesta. Kaarinan elämässä on nyt valoa kajastuksena...
Pertti ja Liisa ovat myös eläkkeellä. Pertti jo aiemmin aloitti ne päivät, maalla vietti aikaa ja nautti kupin kaksi konjakkkiakin. Liisa jäi vapaalle myös, mutta toimen naisena otti pikku askareita täyttämään päiväänsä. Pertti sairastui vakavasti samoihin aikoihin, nyt pariskunta on hyvin hämmentyneessä tilassa jatkojen suhteen... se kuuluisa Strömsö ei aivan toteutunut.
Inkeri oli aikoinaan työkaverini. Kipakka nainen, jonka jokainen hänet tavattuaan varmasti muisti työhistorian ajalta. Eläkepäivät hänelläkin hyvin lähellä, paljon suunnitelmia sille varalle ja taas kävi toisin. Vakava sairaus vei Inkerin, ei auttanut edes kipakkuus tähän asiaan, hän löysi voittajansa.
Monta muutakin tarinaa kävi mielesssäni. Onko elämä oikeudenmukaista tai helppoa? Mikä on sitten soveliain lähtöjärjestys tästä elämästä?? Entä, miten tämä elämä nyt sitten pitäisi elää ylipäätään?
Oli ohje millainen hyvään, veikkaanpa jo tällä kokemuksella, ettei se tahdo toteutua mallikkaasti.
Kaikesta tästä huolimatta tai juuri siitä syystä, pitkäkää huolta toisistanne. Kyllä niistä ihmissuhteista on aina jotain rakennusainetta päiviinne - on ainakin mitä muistella.
Tuli vielä mieleeni keskisuomalainen opettajapariskunta vuosikymmenten takaa, joka kuulemma testamenttasi omaisuutensa villakoiralleen. Koira eli sitten hyvin ylellistä koiranelämää hoitajansa kanssa. Tässä on meille yksi potentiaalinen perillinen lisää...jota nyt ei kuitenkaan mikään ylellinen elo odota. Valitamme tapahtunutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti