Taisi olla parikymmentä vuotta sitten Alzheimer- liiton vuositeemana Sokea metsästäjä, joka ampuu nuolensa väkijoukkoon sen kummemmin uhriaan valikoimatta. Silloin jo ajattelin että olkoon tauti millainen tahansa, on siinä tasapuolisuuttakin, ei aina ole sen köyhimmän ja kurjimman niskassa. Samaa ajattelen kyllä vieläkin.
Silloin olin itse tässä samaisessa asiassa hoitajan roolissa tiukasti, näin ja koin monenlaisia tilanteita. Omaisena moni koki elämänsä karmeimpia aikoja, eihän tätä tautia millään parannetakaan! Eräänkin hienon suvun kantaisän sairastuminen aiheutti sellaisen myrskyn siinä sakissa, etten ollut aikoihin vastaavaa kokenut. Samainen sakki olisi ottanut vaikka keuhkotaudin tai kupan mieluimmin diagnoosiksi kuin Alzheimerin.Vaan kun ei oltu valintamyymälässä.
Meille päin tämä Sokea metsästäjä taisi nakkailla nuoliaan pikku hiljaa. Mikä sitten alussa oli persoonallisuutta ja missä kohtaa muuttui omaisellani Alzheimeriksi, eipä tietoa. Nyt sillä ei enää ole mitään merkitystäkään. Lähellä sataa ikävuottaan taitaa olla jo lupa muutenkin hellittää asioista, huolehtimisesta ja muistamisesta?
Surullista on vaan se, että puhekin unohtuu ja sanat katoavat. Syytän osin sitä, että näissä hoitolaitoksissa on niin vähän henkilökuntaa, ettei sitä seurustelua kukaan johda. Muuten tämä tasaisesti sekaisin oleva väki pörrää omiaan ja hoitajat ovat suljettujen ovien takana tekemässä vaipanvaihtoja tai sitten laittavat ruokaa keittiössä. Henkilökuntamääristä säästetään, mutta laskennallisesti siellä kuitenkin on oletettavasti se normiväki. Eihän se totuus ole, koska keittiövuoroon laitettu hoitaja hoitaa ne nakki-perunat ja vain kaksi on paikalla hoitamassa asukkaita. Kukaan ei esimerkiksi valvo, mitä muistisairaat henkilöt tekevät siellä osastolla. Hoitoapulaiset, nämä ikihymyllä varustetut ulkomaalaistaustaiset tyttöset, lasketaan myös hoitajakiintiöön. Siitäkin huolimatta, ettei ole kielitaitoa, ei lääkeosaamista, eikä varsinaista koulutusta alalle.
Juttelin, niin sanotusti, omaiseni kanssa asioista eilen. Tiedä sitten, mitä asioita käsittelimme, kovasti oli hänellä selitettävää - sanoja tuli peräkkäin, mutta olo oli kuin kaupparatsua kuunnellessa. Juttu jatkuuu vaikka taju meni...
Omaiseni hämmästeli (mielestäni) ajan kulkua. Veljensä pojat hän näytti saavan ajatuksiinsa niistä puhuttaessa. Kysäisin, muistaako hän omat lapsensa... kulmat kohosivat. Jaa... Kerroin, että hänellä on kaksi tytärtä. No, ajatella! Koetin kysäistä vielä, että olenkos minä hänen toinen tyttärensä. "Kyllä minä niin veikkaisin" - oli vastaus.
Tähän on siis tyytyminen, olen veikkausvastauksella tytär. Toista lastaan hän ei tiennyt olevan - tällä kertaa. Saa nähdä seuraavalla kerralla.
Tässäpä ikäihmisen päivällinen kuvattuna, tomaattiliemessä makaroonia. Maistuis varmaan sullekin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti