Olin tässä valmistautunut viettämään laatuaikaa oman vierailevan koutsini kanssa kuullessani tapahtuneesta. Sokru on kuollut. Voi surun päivää!
Tällä pikinokalla oli aivan kertakaikkisen valloittava tyyli saada vastapuoli uskomaan, että tapaamisemme on ainutlaatuisen koskettava ja juurikin minua hän oli odottanut "ainakin sata vuotta"! Kaupunkilaiskoira, joka autosta päästyään juoksi itsensä läkähdyksiin vapauden riemusta ympäri pihaa. Katsokaa, näin lujaa ilman hihnaa! Ja sitten keittiöön samaa ravia - mummilta löytyy varmasti jotain tuolta alakaapista....!
Ne äänet, joita tästä pienestä koiruudesta lähti tavatesssamme tuntuivat sydäntä lämmittäviltä. Se ilo tapaamisesta, voisiko joku ihminen iloita minusta yhtä paljon? Pelkäsin toisinaan, kestääkö koiran sydän sellaista menoa.
Tyttären perheessä on menetyksestä varmasti suurin suru, mutta myös me, "pappa ja mummi", olemme aivan mykkiä tapahtuneesta. Kiintymys tulee, on ja pysyy. Luopuminen on työläs prosessi.
Menetettyämme itse kaikki kolme kissaamme yksi toisensa jälkeen, päätimme, ettemme ota uusia lemmikkejä. Ottaminenhan vaatii vuosien (-kymmenten) sitoutumisen, emme enää ole siihen valmiita. Naapurista käy Hermanni- katti antamassa meille terapiaa päivittäin.
Tässä kuvassa on kuvattuna viimeisin kissamme, Julia. Hänen lempipaikkansa oli kuistilla prinsessavuoteella verhon sisällä. Sen verran kaupunkinlainen, ettei sietänyt hyttysiä eikä kärpäsiä takamuksessaan.
Julian lähtö oli dramaattinen, keuhkoveritulppa vei vanhan neidon.
Lemmikkeihin kiintyy, vuodet hitsaavat meitä heidän palvelijoikseen. Vastalahjaksi saamme varmasti jotain hyvääkin. Me saimme liikuntaa, mielihyvää ja lämpöä. Huomiotakin, varsinkin kello neljältä aamuyöllä, jolloin kattien piti päästä tonttia kiertämään. Ellemme nousseet ajallaan, Julia ja velikissa Romeo alkoivat raapimaan ovenpielen tapetteja. Se temppu tepsi ja ovi aukeni.
Meillä on toisen makuuhuoneen ovenpielesssä vielä kissan kynnen jäljet muistona Topi-vainaasta. Vanha kissamme hermostui näiden kahden pienen metelöintiin oven ollessa suljettuna. Topi hyppäsi ovenkahvaan ja avasi pikkukissoille oven. Vanha osasi konstin. Topi eli kanssamme yli 19 vuotta - nämä nuoremmat pitkälti yli kymmenen vuotta, joten aivan äkkinäistä ei ole aika kissojen omistajana.
Julian velikissa Romeo sai nimensä siksi, että hän rakasti naisia. Mitä enemmän tuoksua sen sekaisempana Romeo touhusi. Pyrki kaulalle, halasi ja nuoli - piti hyvänä. Kehräsi ja kurisi hämmentäen naisjoukon kerrasta. Katin elämä päättyi maalla valtatielle, jonne hän laajensi reviiriään. Ei auta leikkaamiset näihin vietteihin. Romeo oli kulkijapoika luonnoltaan. Välillä epäilin koko leikkausta ja ajattelin hakea rahat takaisin eläinlääkäriltä...
Aika kuluu ja muistot jäävät elämään omaa elämäänsä. Onneksi nämäkin asiat tapahtuivat, surusta huolimatta on mitä muistella. Nyt kun vielä muistaa.
Nyt kun vakuutusyhtiöltä saimme korvaavan menopelin, läksimme intomielin Lahteen kokemaan pihamessuhuumaa.
Pikkuisen oli anti vaatimatonta, mielestäni. Olisiko esille myyjillä jonkinlainen väsymys iskenyt? Tässähän on mennyt monta viikonloppua peräkkäin kaupungista toiseen suuntautuneilla piha- ja puutarhamessuilla. Laventelin olin päättänyt ostaa, vähintään yhden. En ostanut ensimmäistäkään kun en sellaisia löytänyt. Kärkkäiseltä sitten myöhemmin ostin pussin siemeniä ja siitä se sitten taas lähtee - niin toivoakseni.
Messuilla oli muuten betonista tehty pihapöytä, joka näytti puulta - vautsivau! Ei ollenkaan paha... sitä pitää vielä jäädä tuumimaan. Olipa vaan niin hyvän kokoinen ja vankka...
Kutsuvat sohva- ja ruokailuryhmät saivat monen muunkin silmät tuikkimaan ja näkemään itsensä iltapäivän siestalla, tilukset tarkistettuina, nyt kukkamerta ihaillen.
Tämä kärhö kuvattiin messuilla myyntikuvissa punaisena, mutta minulla se on tällainen siniseen menevä liila. Onko niitä sitten monen värisiä oikein olemassa, tiedä häntä. Pääasiahan on, että kukkii!
Sinisten kukkien lumo! Kärhöt, jotka ovat lempikukkiani, olen tarkastanut huolella ja etsintä aina uusien - sinisten varsinkin - löytämiseksi jatkuu. Sellaisenkin havainnon olen tehnyt, että takuulla sama kärhö on usealla eri nimellä myyjistä riippuen. Olen mennyt ansaan ja siitä valistunut, toivoakseni. En löytänyt yhtään uutta kokoelmaani... (voih!)
Eilen kuulin, että pieniä taimia tulee hieman sormella sivellä/heilutella. Tämä liike kuulemma vahvistaa vartta. Puhumisen lisäksi.
Tänään sitten kurvasimme Terraan, josta mukaan lähti kohtuullinen kuorma "kaikkea tarpeellista".
Nyt vaan muokkaamaan ja istuttamaan. Siemenpussien valinta valikoimaa ihastellessa on kuin irtokarkkien ostamista!
Ostamaan pystyy kuka vaan, mielestäni lahjoitetut kasvit ovat tärkeitä - vaikkeivat aina niin kauniita olisikaan.
Vuosittain katselen ilolla ruusupensastani, joka on "sitä vanhaa kantaa". Kerrottu vaaleanpunainen, tuoksuva kukka, joka ei vesisateessa pärjää. Minulle se on "Anna-Liisa". Huokailin erässä työpaikassani muistojeni perään, lapsuuteni ihanaa ruusua muistelin. Silloin tämä valloittava työkaverini sanoi, että hänelläpä on sitä saunantakana vaikka kuinka. Sain juurakon ja näin minulla lapsuus jatkuu. Puskan kukkiessa muistan aina Anna-Liisan.
Kirsti toi minulle aidon tuuloslaisen humalanjuurakon. Humala voi hyvin, niinkuin humalat yleensäkin. Kirstiä muistelen kerätessäni kukintoja talteen. Reipas hoitaja, jolta opin paljon.
Sormustinkukan sain aikoinani Liisalta. Minulle uusi tuttavuus koko kasvi, Liisaa muistelen kerätesssäni pieniä alkuja parempaan paikkaan. Sanoihan hän, että niitä uusia alkuja sitten riittää ja niin on ollutkin. Kasvi muistuttaa Liisaa, ehti moneen paikkaan, oli kerkiäväinen hoitaja.
Messuilta jäi mieleeni vielä yksi asia, josta kerron sitten kun saan jutun valmiiksi. Keskeneräisistä töistä ei paljon kannata huudella?
Pihalla on viileää, mutta sinne suuntaan tästä taas vääntäydytään!
Huvilathuussit-edenit-kauneimmat mökit ja vaikka mitkä olivat heittäneet päässäni kärrynpyörää... saatuani itseni ja ostoslistani jonkinlaiseen kuosiin teimme lähtöä puutarhamyymälään. Olin päätynyt (tällä kertaa) hankkimaan suuren thermoruukun ja siihen tykötarpeet tulevaa viiniköynnöstäni ajatellen. Nyt siihen olisi mahdollisuus lasitetun terassin myötä. Näin sieluni silmin itseni divaanilla, yläpuolellani olevassa köynnöksessä kypsyisi rypäletertut. Olin niin tohkona tästä sisustamisajatuksesta, verhot, kukkapurkit, sohvat, tyynyt.... vaan kyllähän te tiedätte?
Näinhän sitä helposti pieni ihminen suunnittelee.
Istuin apukuskin paikalle käsiveska sylissä kun se sitten tapahtui. Kuskin yrittäessä peruuttaa autoa kadulle kuului jonkinlainen parahdus, kirskunta, kuolonkorina tai mikälie...
ajot olivatkin kuulemma sitten siinä.
Minun roolini oli kävellä takaisin sisälle ja "tehdä mitä ikinä tykkäsin", mies sen sijaan pukeutui asiaan kuuluviin varusteisiin. Nyt otettaisiin selvää, mikä tässä hommassa on vikana.Miehillä aina homma lähtee pukeutumisesta. Eri asioihin on omat vaatteensa, remontteihin sisällä tai ulkona, kalastukseen, autoremonttiin nyt erityisesti. Huomasin oitis vaatetuksesta, että nyt on tosi kyseessä.
Eipä ollut automme loppuunajettu, olipahan nyt vaan siirtymässsä työvapaalle (sairauslomistahan ei saa tiedottaa ulkopuolisille) tuonne merkkihuollon korjaamolle. Raflaava näky, piti kutsua hinausautokin noutamaan peltipotilasta, ajot olivat tässä tällä kertaa. Etujousi oli kuulemma katkennut. Tunsin, kuinka hiukseni nousivat yksitellen kohoasentoon, mitä olisi tapahtunut ohitustilanteessa...! Nyt se pirun jousi katkesi tuossa suunnilleen omissa oloissaan.
Autoton elämä alkoi vakuutusyhtiön arpoessa annetaanko meille korvaava menopeli vai ei. Uskomatonta, mutta autontarve alkoi välittömästi kun sitä menopeliä ei ole. Olisi ollut nuo aikaisemmat ostotarpeet mukaan lukien kaikenlaisia kauppa-asioita ja kyläreissuja. Pääseehän täältä toki yleisillä kulkupeleillä, mutta yht´äkkiä tästä oli muodostumassa oikein iso ASIA.
Nyt sitten autoa odotellessa olemme jalkapatikassa, se asia ja tämä sää pitävät kyllä huolta ettei tule liikaa intoiltua.
Mutta mikään ei estä lukemasta ja suunnittelemasta lisää!
Aivan suunnatonta iloa tunsin kun Hawu-jouluna saamani kärhön siemenistä tekemässäni istutuksessa oli jo yksi virkeä taimi!
Se pitäisi nimetäkin... Kutukujan lime? Kuullostaapa ällöltä. Kukan väri on kuulemma lime, joten vielä pitää miettiä - sitäkin.
Valokuvia näpsiessä sukulaisista kuulee usein valituksen aaltoa, "olen niin kamalan näköinen kuvissa"...( eikös sitä olla juuri sellaisia kuin olemme?)
No, ainahan sitä voisi laittaa maskarat kuntoon, vaikka olisikin olleet huussitalkoot takana tai ilta leirinuotiolla. Näillä kymmenillä ei enää niinkään huoleta tuo "mitä tästä joku sanoo"... ollaanpa vaan urpona valokuvissa.Mitäs ottivat kuvan niin tyhmästä kulmasta, minullahan on tuo vasen puoli niin kuvauksellinen! Vai, olikos se oikea....
Olenko kipinänä hiipuvassa hiilloksessa, suvussa, joista ei juuri mitään kuule. Tai työryhmässä jäsenenä - olenko merkityksellinen?
Millainen onkaan henkilöbrändini? Tämä selviää varmasti kyselessäni asiaa lähipiiristä, työkavereilta tai tutuimmilta. Saattaa olla, ettei vastaukset ole aina korvaan sopivia, mutta ne joka tapauksessa ovat brändini tunnukset - halusin tai en.
Olisiko brändini sellainen, että sen avulla saattaisi käydä kaupaksi kahvit ja vessapaperit? No, edes jokunen tomaatintaimi? Eipä taida onnistua, en ole TV:stä tuttu.
Mitkä olisivatkaan omat myyntivalttini - verrattuna julkkisten valtteihin?
Mieleni saattaa toimia osin kauko-ohjauksellakin. Mikä onkaan muiden mielipiteiden vaikutus toimintaani? Ohjailevatko he minun toimiani?? Lähdenko muuttamaan itseäni siinä toivossa, että muuttuisin mielenkiintoisemmaksi tyypiksi?
Toivoisin kyllä, että joku sanoisi minun olevan kuin se kuuluisa "tulitikku-Liisa", joka saa tulitikunkin juurtumaan puutarhassaan... tyyppi, joka on sitkeä ja uurastaa asiansa puolesta, näyttää kuvissa kaamealta - mutta on ystävällinen lapsille ja vanhuksille.
Luonto ottaa kaiken takaisin, laitoitpa mitä voidetta hyvänsä, horsmikko, vatukko ja juolavehnä valtaavat alan... eikä mun tarvitse olla uskomushoidon asiantuntija. (itseväitellyt)
Tämän luettuasi leikkaat omatoimisesti etutukkasi, keittiön alakaappi on järjestyksessä, eikä mukuloiden syömistä munkeista sokerit valu lattialle!
Hieno slogan, vaikka itse sanonkin!
Olen aina ollut niksi-Pirkan sydänystävä. Sukkahousukeksinnöt tuottavat jos ei niinkään hyötyä niin ainakin huvia.
Paras nauru tuli siitä, kun kuvittelin itseni marjametsään puettuna niihin kaikkiin sukkahousuviritelmiin, joilla kartellaan saappaisiin meneviä roskia sekä vältellään ilmassa pörräävät verenhimoiset hirvikärpäset. Sukkahousut siis vedettiin saappaiden päälle .... suhtaudunpa epäillen metsässä liikkumisen iloon tämän jälkeen. Minä ainakin takertuisin kiinni kaikkeen mahdolliseen. Enhän minä likinäköisenä mitään ryteikköä erottaisikaan, mikäli olisin päähäni kiskonut vielä yhdet norlynit. Siinä sitä säikähtäisi, jos ei muut marjastajat niin marjakaveri ainakin. Omalla temperamentillani varustettuna minussa olisi tuossa tilanteessa äänikin mukana, joten eipähän tulisi karhut eikä sudetkaan kimppuun.
Mutta nyt niihin omakutoisiin vinkkeihini, joita käytän arjessani.
Ensiksikin, etutukka leikattiin ammoisina vuosina saaduin opein viivasuoraksi seuraavalla konstilla. Kampaa märkä etutukkasi suoraan, laita teippiä poikittain etutukkaasi siten, että pystyt leikkaamaan teipin alareunan mukaan viivasuoran linjan. Tämä edellyttää myös hyviä saksia, ei mitään kalasaksia... teippi irtoaa märästä tukasta ilman itkua. Suora on, eikös ole kumma juttu?
Lapsenlapset, joiden hyppysissä ei vielä pysy munkit eikä täytetyt voileivät, aiheuttavat meille mummeille joskus ylimääräistä Viledan käyttöä. Laitapa eväät suodatinpussiin, sinne ne sattumat ja sokerit putoilevat, pussinpohjalta voivat muksut vielä keräillä syötäväksi lueteltavia herkkuja suuhunsa.
Suodatinpussi on myös kätevä keräämilleni siemenille, helppo teipata talveksi siistiin nippuun aarrelaatikkooni.
Pursuaako alakaappisi muovikasseja? Tässäpä oikein kuvallinen ohje, miten ne asettuvat mallikkaasti ja saat mukaan äkkilähdölläkin siistin muovikassin vaikka käsilaukkuun sopien.
Eli, taita kassi pituussuunnassaan 3-4 osaan leveydestä riippuen. Aloita alalaidasta taittamaan kassia kolmioksi.
Päästyäsi lähelle sankoja, käännä sangat nipun sisälle. Näin saat tiukan kolmion, joka on helppo pakata vaikka laatikkoon, josta nappaat tarpeeseesi ehjän kassin. Viikatessa voit hylätä tästä leikistä rikkinäiset tai likaantuneet. Siisti, kuin sika lapsena!
Päätän ohjeistukseni pakolliseen sukkahousuvinkkiin. Nyt pihanlaiton aikaan hyvä vinkki isojen ruukkujen muurahaisespidemiaan on ennakointi. Laita sukkahoususta leikkaamaasi terään tai nilkka/polvisukkaan hiekkaa. Solmi pussukka ja laita purkkiin pohjareiän päälle. Liika vesi menee ulos, vaan eipä tule muurahaiset sitä kautta sisälle!
Niin, sukkahousuilla voi sitoa kaikenlaisia kasvannaisia. Sukkahousuja saa leikata suikaleiksi tähän tarkoitukseen, voi punoakin halunsa mukaan.
Jaettu ilo jne...!
Viikonloppuna on jälleen tulossa puutarhamessuja. Siellä me asiaanvihkiytyneet voimme käydä katsastamassa esittelijöiden luona osaamisiamme ja erinomaisuuksiamme. Näin olen usein todennut kuunnellessani näitä messutilanteita.
Esittelijät pyrkivät kertomaan uusista tuulista puutarhan hoidossa, kukkien ominaisuuksista, pihan suunnittelusta, erikoisvalmisteista ja vaikka mistä - niin eikös takaviistosta taaperra paikalle joku, joka koittaa laulaa suohon esittelijän omilla tiedoillaan. Näin on ollut ja näin tulee aina olemaan. Amen.
Takavuosina lomaillessamme Madeiralla puutarhaguru Arno Kasvi piileskeli vaikka missä näitä itseriittoisia matameja. Olisivat vaan tyytyneet kysymään jotain yleistä kasveista, vaan ei. Piti päästä kertomaan KUINKA HIENOSTI HE HOITIVATKAAN ASIOITA PIHOILLAAN JA HEIDÄN TIETONSA JOPA YLITTIVÄT Arno Kasvin tiedot ja tämä olisi pitänyt sitten AK:n heille todentaa. Ei sitä kukaan jaksa. JEP.
Puutarhan hoidossa pitääkin olla jonkinlaista kilpailuhenkeä- kateuttakin ja suuruudenhulluutta. Terveessä suhteessa annosteltuina.
Kateus-kyynisyys-katkeruus ja katumus siitä, etten koskaan yrittänytkään - neljän K:oon tie.
Se pätee puutarhan hoidossakin.
Kyllä minäkin kadehdin upeita tontteja, syvämultaisia penkkejä ja vaikka mitä, mutta väitän, etten kyynisty enkä katkeroidu.En muista koskaan-milloinkaan jupisseeni, että sekin siinä yrittää olla joku hortonomi - perkules...
Yrittänyt olen koko ajan luoda omaa puutarhaani, tai miksi sitä nyt sitten kutsutaankin. En suostu pihahommissakaan olemaan "tyylitietoinen" ja mukautumaan siihen kuvaan, joka lehdissä annetaan.
Kaikilla ihmisillä ei ole omia pihoja tai puutarhoja, mutta aina voi nauttia luonnosta, toisten pihoista tai puistojen upeista istutuksista. Joskus se oma hieno juttu on se yrttipurkki parvekkeella. Jos siinä on eloa...
Eikä likaantumista pidä pelätä, lastenkaan kohdalla. Eihän puhdas lika kellekään pahasta ole?
Viisas isoäitini sanoi aikoinaan, etttä hän puhui aina kukilleen - niin ne kukoistavat ja kasvavat vuodesta toiseen.
Niin teen minäkin. Nostan purkkia kohti ikkunaa ja kerroin millainen säätila on tällä hetkellä, sopii miettiä - ojasella vai oksasella?... Kehunkin sitten, jos siihen on aihetta. Yhteistyömme on toiminut tässä suhteessa hyvässä ymmärryksessä.
En juoksentele Arno Kasvin perässä, enkä neuvo esittelijöitä - mutta koska olen oinas horoskoopissani, pitää minunkin hieman päästä neuvomaan ... kerron tässä perhosbaarini reseptin teille tulevaan kevääseen ja ja kesään:
Otapa jäljelle jäänyttä punaviiniä desin verran (no, kyllä sitä aina sen verran jää..!)
lisää pätkä ylikypsää banaania muussattuna, pari palaa sokeria ja herneen kokoinen nokare hiivaa. Kun ihmeliemi käy kuplien, laita sitä pieneen lasipurkkiin ja tunge tulpaksi värikäs pesusienen kappale, jonka olet juottanut ensin tuossa samassa liemessä. Katso tuulen suuntaa, että se purkkisi houkuttelee mahdollisimman monta kylällä pörräävää perhosta. Laita rautalangalla vaikka köynnöstukeen kiinni ja jää odottamaan - kyllä sinullekin varmaan tilkka viiniä jäi äskeisestä urakasta? Istu tovi, sieltä niitä sitten tulee pikku hiljaa... tulee yöperhosiakin, mikäli jaksat vielä valvoa.
Mikäli sade laimentaa purkin sisältöä, pitää litku uusia... pahoittelen yltyvää viininostotarvettanne!
(Isompaa saalista odotellessasi, istuta Virmajuuri, saat naapurin kissan varmasti tontillesi ja sitten sinulla ohjelmaa piisaakin !)
Pieni pellavapäinen tyttö rakasti koiraansa yli kaiken, samoin koira tätä rimpulakinttuista emäntäänsä.
"Seropi"-rotuinen (sekarotuinenpiski) iso, musta koira näytti lammaskoiran ja kookkaan tiejyrän risteytykseltä, herkästi tarjosi kulmahampaat näkyviin jokaiselle joka tyttöä lähestyi.
Tytön tulossa kävelyikään koira huolehti äidin huolekkuudella tästä "lapsestaan". Asettui maata tytön eteen, odotti kärsivällisesti, että pienet sormet tarttuivat karvoihin ja sitten noustiin pystyasentoon yhteistuumin. Tytön haparoivat askeleet veivät puutarhaan ja kaatumisiakin tapahtui. Kimakan huudon opastamana musta koira syöksyi paikalle, nappasi hampaillaan henskeleistä kiinni nostaen onnettoman huutajan taas pystyasentoon. Paikalle rientäneelle isoäidille jäi tehtäväksi vain todeta asian tila ja ottaa askel taaksepäin - kulmahampaat esillä taas tällä koiraäidillä.
Äitiys on sikäli huvittava juttu, sillä kyse oli poikakoirasta, Mustista. (Tällä kertaa aivan oma nimi)
Musti oli tontin todellinen vahti. Lähellä taloa oli siihen aikaan kiertolaisten leiri, josta silloin tällöin putkahti pihapiiriin yleensä naispuolinen henkilö, joka oli vailla lapselleen ruokaa tai halu povata emännälle. Esittelylausetta pidemmälle ei asiassa milloinkaan edetty, sillä pihaa hallinnoiva Suuri Musta Musti näytti koko habituksellaan, että sopiihan sitä yrittää - mikäli uskallusta piisaa. Eipä piisannut, sen sijaan tuli vihaiseksi palautteeksi tulkittavaa kiroilua...
Mustille epämielyttävää oli myös kohdata nuohoojia. Koira piti ankkuroida sisätiloihin kun tiedettiin ammattimiehen tulosta. Sisätiloihin siirrettiin myös tyttö, sillä samassa tilassa nuo kaksi, oli muillakin rauhaisampaa.
Koiralla oli vankkatekoinen mökki pihalla suuren vaahteran alla, mutta mieluiten Musti asettui rappujen alle kaivamaansa luolaan. Sinne hän johdatteli "lapsensakin", kaivaen luolaa syystä hieman suuremmaksi. Yhteiselo sujui, kunnes tyttö alkoi kasvamaan ja tila kävi ahtaaksi.
Vilkas tyttölapsi aiheutti tälle "äidilleen" huolta, koira ikääntyi, mutta perässä silti kulki. Puri kertaalleen isoäitiäkin käteen, tämän tullessa nostoyritykseen pikkulikan kaatuessa. Verenmyrkytyshän siitä tuli ja koira joutui muorin ikiaikaisen vihan kohteeksi. Ei siinä sinänsä mitään uutta, vihanpitoa oli ennenkin. Muori yritti aina jalalla hieman potkaistakin koiraa, koska se näytteli hampaitaan hänelle jatkuvasti.
Tytön tullessa vilkkaaseen puheikään koettiin perheessä oletettavasti seuraavastakin syystä naurun hetkiä, niin uskoisin tapahtuneen. Kylän naisista puhuttiin virtaskaa, lahtiskaa, mäkiskää jne...paitsi maatalojen naispuoliset olivat emäntiä. Kuinkas ollakaan, Mustista tuli Uttiska. itsensä tyttö risti Immaskaksi. Niin kulki erottamaton pari, Uttiska ja Immaska (nimet aina tässä järjestyksessä) pitkin maita ja mantuja.
Uttiskan ja Immaskan elo päättyi ison tien mutkaan, jossa yhtenä keväisenä päivänä vanhan koiran tarkkaavaisuus ei enää riittänyt takaa tulevan sora-auton hoksaamiseen. Auto kolhaisi ja kuski lopetti kirveellä päähän roksauttaen Uttiskan vartiointitehtävät. Immaskan tehtäväksi jäi mummun kanssa tuoda verta valuva koiranraato kotiin. Immaskan murhe oli riipaiseva, kuka hänestä nyt huolehtisi! Kuka hänen kaverinsa olisi!
Elämä jatkui, mutta tytön muistoissa Uttiska on usein myötä - kukas sitä nyt "äitinsä" unohtaisi!
Ja juuri kun minä olen oppinut niitä sukkia kutomaan julistettiin ne vaarallisimmiksi liikennevälineiksi!
Onhan se tottakin, että villasukat jalassa kotinurkkia hiidellessä on välillä menty joutsenlammen askelin koko pirtin poikki tasapainoa hakiessa. Kunpa vaan malttaisi askeltaa rauhallisesti, silloin ei olisi hätää. (Eihän esim. palomiehetkään koskaan juokse turvallisuussyistä) Portaikossa piilee vaaran paikka myös, villasukat "iskevät kipinää" helposti vauhdikkaassa menossa.
Mutta minä en villasukista luovu, on ne vaan niin ihanat jalassa. Lankakaupassa olen ekstaasissa, ne värit ! Voi, kun ehtisin kutoa vähän jokaista lankaa sukan malliin, tai jotain muuta vaihtoehtoisesti. Tai ainakin olen ostanut kokomoisen kunnoitetttavan varaston itselleni - aivan vain varalle. Sille päivälle, jolloin en tee pihahommia. Pitää vielä lähetellä kiitoksia maailmalle, tuntemattomille facebook-henkilöille, joiden kautta onnistuin saamaan yhtä puuttuvaa väriä keskeneräiseen peittooni.
Tämä voisi olla oma kuvani. Minulla on nyt ikäänkuin tuon katin ilmeeseen sopivat fiilikset, elämän sietämätön keveys! Eikä ole aprillia.
Eiliseen "juhlahumuun" liittyen oli kotiin ilmestynyt säkkitolkulla puutarhamultaa, varoiksi, etten pitkästy olooni jatkossa - kuulemma.
Tulipa mieleeni muutaman vuoden takaa lähes sama ajankohta kun sain synttärilahjaksi multa- ja p-kuormat sekä kuorman kiviä. Lapsenlapseni kysyi hieman epäröivän näköisenä, että onkos mummi sinusta multakuorma järkevä synttärilahja... taisi lapsonen pelätä, että saa "samanlaiset paketit", keväinen juhija kun hänkin on!.
Mustasilmäsusannat, kelloköynnökset ja keijunmekot jo hyvällä taimella. Pari kerrosta ehtii aina kutoa.
