"Seropi"-rotuinen (sekarotuinenpiski) iso, musta koira näytti lammaskoiran ja kookkaan tiejyrän risteytykseltä, herkästi tarjosi kulmahampaat näkyviin jokaiselle joka tyttöä lähestyi.
Tytön tulossa kävelyikään koira huolehti äidin huolekkuudella tästä "lapsestaan". Asettui maata tytön eteen, odotti kärsivällisesti, että pienet sormet tarttuivat karvoihin ja sitten noustiin pystyasentoon yhteistuumin. Tytön haparoivat askeleet veivät puutarhaan ja kaatumisiakin tapahtui. Kimakan huudon opastamana musta koira syöksyi paikalle, nappasi hampaillaan henskeleistä kiinni nostaen onnettoman huutajan taas pystyasentoon. Paikalle rientäneelle isoäidille jäi tehtäväksi vain todeta asian tila ja ottaa askel taaksepäin - kulmahampaat esillä taas tällä koiraäidillä.
Äitiys on sikäli huvittava juttu, sillä kyse oli poikakoirasta, Mustista. (Tällä kertaa aivan oma nimi)
Musti oli tontin todellinen vahti. Lähellä taloa oli siihen aikaan kiertolaisten leiri, josta silloin tällöin putkahti pihapiiriin yleensä naispuolinen henkilö, joka oli vailla lapselleen ruokaa tai halu povata emännälle. Esittelylausetta pidemmälle ei asiassa milloinkaan edetty, sillä pihaa hallinnoiva Suuri Musta Musti näytti koko habituksellaan, että sopiihan sitä yrittää - mikäli uskallusta piisaa. Eipä piisannut, sen sijaan tuli vihaiseksi palautteeksi tulkittavaa kiroilua...
Mustille epämielyttävää oli myös kohdata nuohoojia. Koira piti ankkuroida sisätiloihin kun tiedettiin ammattimiehen tulosta. Sisätiloihin siirrettiin myös tyttö, sillä samassa tilassa nuo kaksi, oli muillakin rauhaisampaa.
Koiralla oli vankkatekoinen mökki pihalla suuren vaahteran alla, mutta mieluiten Musti asettui rappujen alle kaivamaansa luolaan. Sinne hän johdatteli "lapsensakin", kaivaen luolaa syystä hieman suuremmaksi. Yhteiselo sujui, kunnes tyttö alkoi kasvamaan ja tila kävi ahtaaksi.
Vilkas tyttölapsi aiheutti tälle "äidilleen" huolta, koira ikääntyi, mutta perässä silti kulki. Puri kertaalleen isoäitiäkin käteen, tämän tullessa nostoyritykseen pikkulikan kaatuessa. Verenmyrkytyshän siitä tuli ja koira joutui muorin ikiaikaisen vihan kohteeksi. Ei siinä sinänsä mitään uutta, vihanpitoa oli ennenkin. Muori yritti aina jalalla hieman potkaistakin koiraa, koska se näytteli hampaitaan hänelle jatkuvasti.
Tytön tullessa vilkkaaseen puheikään koettiin perheessä oletettavasti seuraavastakin syystä naurun hetkiä, niin uskoisin tapahtuneen. Kylän naisista puhuttiin virtaskaa, lahtiskaa, mäkiskää jne...paitsi maatalojen naispuoliset olivat emäntiä. Kuinkas ollakaan, Mustista tuli Uttiska. itsensä tyttö risti Immaskaksi. Niin kulki erottamaton pari, Uttiska ja Immaska (nimet aina tässä järjestyksessä) pitkin maita ja mantuja.
Uttiskan ja Immaskan elo päättyi ison tien mutkaan, jossa yhtenä keväisenä päivänä vanhan koiran tarkkaavaisuus ei enää riittänyt takaa tulevan sora-auton hoksaamiseen. Auto kolhaisi ja kuski lopetti kirveellä päähän roksauttaen Uttiskan vartiointitehtävät. Immaskan tehtäväksi jäi mummun kanssa tuoda verta valuva koiranraato kotiin. Immaskan murhe oli riipaiseva, kuka hänestä nyt huolehtisi! Kuka hänen kaverinsa olisi!
Elämä jatkui, mutta tytön muistoissa Uttiska on usein myötä - kukas sitä nyt "äitinsä" unohtaisi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti