Mustat silmät, yötä tummemmat...

Juhannus on sitten juhlittu, siellä sekä täällä. Meillä kekkerit pitivät kiireisenä tämän upean sään salliessa, kiitos kaikenlaisen ulkona suoritettavan toiminnan. Juhlatilan neliöt riittivät mainiosti, olihan vain taivas kattona! Ylioppilas tuli siis juhlittua, samoin kaikki muutkin merkittävät saavutukset mainittiin kiitoksella. 

Ennen juhannusta kävin hoitokodilla katsomassa äitiä. Eipä hänestä enää ole juhlimaan kanssamme. Turvallisin ja paras vaihtoehto muistisairaalle on pitää hänet tutuissa nurkissa. Sen opimme joulusta. 

Siinä sitä sitten istuimme sängynlaidalla, kaksi sukupolvea vierekkäin,  herra Alzheimer välissämme. Paljon ilmeisesti keskustelimme tapahtuneesta, äiti omin sanoin, minä yritin muuten ihmetellä. Mies istui kauempana ja katsoi touhua välillä hymyssä suin - välillä silmät suurina, kulmat koholla. Taisi olla tyttöjen juttuja silloin...? 

Äiti oli edellispäivänä kuulemma löytynyt yhteisistä tiloista lattialta kaatuneena. Oli naksauttanut silmäkulmansa jonnekin - kaatumistahan ei ollut kukaan nähnyt. Eipä niin, asukkaat, jotkaa siinä tilassa oleilevat, eivät ihmettelisi troijan hevosenkaan saapumista, saati osaisi kertoa jonkun kaatumisesta. Hoitajat he kolme kyseisessä vuorossa, yksi keittiössä ruokia valmistelemassa ja kaksi muuta hoitotoimissa asukkaiden huoneissa. Yleisissä tiloissa ei siis ollut ketään valvomassa levottomia ja huonosti liikkuvia vanhuksia. 

Nyt oli sitten muorilla silmä mustana jo ennen juhannusta. Hoitaja iloitsi, että onneksi oli lonkkahousut "ei sattunut pahemmin" . No, joo, ei mene lonkka ja pää onkin jo menetetty...
Vilauttivat G-tuoliin istuttamista "oman turvallisuuden" vuoksi- enpä suostu. Se on taas yhden taidon vähentämistä ja suora linkki sängynpohjalle. 

Sellaista se vanhuus siellä.

Meillä sitten valmistauduttiin tapaamaan sukua ja viettämään suven juhlaa. 

Laitoin juhlan kunniaksi vanhat punaiset joulupallot sipulikoriin ja kylläpä oli loistetta vihreässä viitametsässä! Räkättirastasperhe hieman kummeksui loistetta... meillä rastaat saavat pesiä täällä vapaasti. Luin jostakin, että putsaavat evääkseen kotiloita, joten "talonmieheksi" pääsevät. Marjapensaita rasittavat toki, mutta ainakin viime vuonna marjasaalis tuli jaettua meidän ja heidän välillä varsin mallikkaasti. Tässä metsikössämme on mustarastaita ja kulorastaskin Voin kertoa, että laulanta on kuin ulkomaila konsanaan. Kukkapenkin etureunat olen kylvänyt persiljaa, on muuten hieno reunakasvi ja ilmestyy ensi vuonnakin paikalle. Kuva-alueella on muuten seitsemän (7) kärhöä. 

Olipa aivan pakko ostaa lisää ruusuja paleltuneiden tilalle. kolme ylöskaivamaani osoittautuivatkin myöhäisherännäiseksi, silmuja oli pienesti. Pääsivät "vauvalaan" vahvistumaan. Tästä sitten pitäisi kehittyä suurikukkaiset keltaruusut. Aivan, keltaruusut. Minä olen tulossa vanhaksi päästän tontille keltaisia kukkia. Sellaista tämä ikääntyminen on, sallivuus kasvaa. (Hehheh!)

Kevään ensimmäinen amppeliorvokkini koki uuden elämän, kun leikkasin sen "alas". Nyt on vahvistumassa ja kukkii hienosti. Tekevät mitä tahansa, ettei komposti kutsuisi. 
Sanavalmis toisluokkalainen ilahdutti erilaisin repliikein meitä kolme päivää. Samainen kaverihan oppi meillä aikoinaan käymään puskapissalla... taas tuli uutta opittavaa kun hän suoritti "imurikurssia". eli aikuisten lähellä pysytellessä saattoi oppia joitain uusia sanontoja. Hyvämuistisena hän sitten imuroi itseensä kaiken kuulemansa. Poisoppimista on sitten kotona luvassa. 
Toista oli ennen, liian vähän leluja ja ikkunat mettään päin. Opi siinä sitten. 
Mikäli sitten oppi, ei kuitenkaan sivistynyt. (jos ei nytkään)