Meillä täällä maalla on ollut viime aikoina sellainen aviokriisi, ettei paremmasta tietoa! Ulkoilmaakin on piisannut toiselle meistä - ja voin sanoa, etten se minä ole. Miehestäni tuli hetkeksi Katto Kassinen!!
Tämä meidän rauhallinen iltahetkemme alkoi muuttumaan päivä päivältä yhä villimmäksi touhuksi. Minä istun puhelin kourassa/korvalla tiukasti - ja kerron katolla olevalle siipalleni näkyykö kuva, eli ei.
Mies kapusi oravan tavoin katolle sen seitsemäntoista kertaa... ja jos kaikki kirosanat pois suljetaan, eipä tuo mitään puhellut!
Oli ostettu vahvistinta ja nippeliä, käännetty haravaa Tammelaan, oli käännetty Lahteen. Molempia antenneja erikseen ja yht´aikaa...irrotettu ja kiinnitetty. Mikäpä tuloksena?
Se oli aivan sama... hetken näkyi kaikki oivallisen hyvin, sitten ei tiennyt mikä on kenenkin naama, ei erottanut huutokauppakeisaria Der Altesta. Ja se oli sitten iso juttu. Minä nimittäin pidän saksalaissarjoista...
Väpinää ja säpinää... ei auttanut kansanlaulukaan. Välillä pimeää kuin faaraon haudassa.
Mies yritti miellyttää minua, saada vaimokullalle näkyviin lempiohjelmia. Mutta mikä riivattu siinä oli (emme vielä silloin tienneet...) että 19.28 näkyi TV:n kuva varsin mallikkaasti, mutta eipä enää 19.30, jolloin kuvittelin katsovani lemppariani. Salaliittoteorioitakin alkoi syntymään...
Ei kun ukko taas katolle veivaamaan...
Ilta läheni klo 21.00, jolloin oli tulossa miehelle katsottavaa. Ei katsellut hänkään ohjelmiaan, katseli sen sijaan hanhien muuttolentoa talon katolta. Paljon oli kuulemma lintuja liikkeellä...Sen seitsemännentoista kerran.Hiukan kyllä minua kylmäsi tuo ukko krocksit jalassa siellä hämärissä/pimeässä kiipeilemässä.
Kai se Luojakin meitä sääli, kun antoi nyt miehelle turvaansa?
Oli se vaan sellaista menoa, etten muista näinä vuosina täällä sellaista eläneeni. Sitten yht´äkkiä selitys löytyikin netistä. Pitkiä radiosignaaleja ja vaikka mitä helkkaria... kaikki paranee, kunhan saadaan maahan jälleen matalapainetta. Kiitos ja ylistys!
Radiosää kaiken takana. On se säitä pidellytkin.
Eihän sitä nyt kahta hyvää köyhälle, TV:n katselua illalla ja päivällä lämmintä syyssäätä ulkoiluun.
Kaupunkikodissa tottui kaapelimaailmaan. Kaikki toimi, jos muisti laskunsa maksaa. Täällä maalla tuulet ja kaikenlaiset muutkin ukkoset kiusaavat toisinaan. Tällainen antenniveivaus oli mielestäni silloin pop kun pirukin kulki vielä polvihousuissa... muttamutta nykypäivänä... täällä TV-ohjelman katseltavuus radiosään aikana oli kuin Halleyn komeetan kulku: viipyy hetken, näkyy harvoin.
Tuntuupa hassulta lukea juttua tuosta TV:n pimenemisestä suurella alueella suomenniemeä. Kuuhunkin lennetään, mutta TV:n katselu pysyy arvoituksena.
Olisipa jääkiekkoaika käsillä, uskoisin tilanteen korjautuvan vauhdilla! Silloin löytyisi voittaja radiosäällekin ja signaalit lyhenisivät ennen alkuaan.
Eipä ollut vaikeaa kiihdyttää itseään apinanraivoon tuolla hoitokotikäynnillä jälleen kerran.
Sataa ikävuottaan lähestyvä äitini on jotenkin joutunut silmätikuksi henkilökunnan ja minun välisten kysymyksien myötä. Tämä muori onnetoinen muistamattomana ei luonnollisestikaan ymmärrä honkaa eikä haapaa tapahtuneista - mutta tunnelman, jossa on ja elää, sen hän aistii.
Olivat varanneet uuden hoitajan selittämään minulle asian todellista tilaa. Tämä pikkuruinen muori on nyt niinniin hankala hoitaa ja me kaikki olemme sitä mieltä. (Ensin pelästyin, että aikookos ne lykätä äidin mun matkaani - "hoida kotona äitis"!)
Aamulla herätettäessä tämä pikku mummo on kynsiä selkää myöten, eikä tahdo nousta pesuille. Miksi pitäisi herättää aikaisin?? Eikö voi antaa nukkua...
Siis nostetaan lämpimästä petistä, viedään suihkuun ja sitten takaisin pedatun sängyn päälle ilman peittoa, tukka märkänä ja ikkuna auki... hoitajalla on niin hiki aamupuuhen aikaan? Aamupalaa ei kuitenkaan tarjoilla, koska tämä mamma kiertyy kippuralle ja nukkuu. Nukkuu ja saa ruokaa vasta lounaalla. Toki sen verran herätellään, että se kuuluisa rauhoittava menee, on silloinkin vielä niinniin vihainen. Onhan ensi viikolla taas suihkupäivä luvassa...
Paleleva ja sekaisin oleva vanhus on yksin yölläkin monta tuntia. Nyt vasta kuulin, että hoitaja kiertää siellä kolmen tunnin välein! Yöllä valvoskelevana ja sekavana "häntä pitää kyllä käydä katsomassa useimmin". Mutta silti sitä yksinoloa ja aikaa erilaisiin askarteluihin on riittämiin. Samanaikaisesti hoitaja jättää varsinaisen deme-yksikkönsä tehdessään näitä kiertojaan...liekö sekään oikein ja asetusten mukaan.
Nyt vain minun pitäisi kuulemma jotenkin ymmärtää, että kyse on saattohoitovaiheesta tällä kohdin. Voihan viulu. Tokihan minä nyt sen verran ymmärrän, ettei äidillä ole enää samaa matkaa vuosia edessäpäin, mutta toivoisinpa niiden jäljellä olevien olevan jotain muuta.
Hoitaja katsoo minua pää kallellaan. Meistä on niin mukava kun on nuo elämänkaaritiedot hoitotyön apuna.
No, voi persialainen tori tätä seurakuntaa! Uskaltaudun väittämään, ettei nyt kaikilta osin ole taidettu lukea niitä sivuja ja siellä olevia asioita. Päin vastoin, kuulemma. Uskallan vielä väittää, ettei se ainakaan näy arjessa. Veittehän muorin kirkkoonkin, vaikkei se ole asiasta ikinä piitannut tahi oikein tykännyt...
Tuntui niin turhauttavalta käydä sitä keskustelua, koska oletusarvo oli, ettei mikään johda mihinkään.
Nämä käynnit ovat henkisesti raskaita omaisellekin. En voi asioille juurikaan mitään. Samoja asioita kelataan ja niistä olen tehnyt kaupungin valvontaan raportteja. Hoitajamäärät, ravitsemustila ja siihen liittyvät kysymykset. Joojoo ja näin tehdään jatkossa. Sitten pikku hiljaa taas palaillaan entiseen uomaan.
Hoitajia on siellä aivan liian vähän hoitoisuuteen nähden. Samanaikainen siivoustyö, ruuanlaittto ja pyykinpesu (Kodinomaisuus, pah!) hoituu vuorossa olevien tai olevan vastuulla. Kaikki tuo aika on hoidettavalta vanhukselta pois.
Toinen omainen kävi pikavisiitillä aamusta tässä muutama viikko sitten. Hän järkyttyi hoitajataustansa myötä aamutouhujen ankeutta. Teki valituksen asiasta. Nyt minä kerään satoa siitä(kin) valituksesta. Katsotaan nyt, minkä vastineen sieltä saa. Ainakin on liioiteltua kohteliaisuutta, jopa jotenkin ilkeilevää henkilökunnan taholta. Siellä on pomo joutunut koville, jakaa veetuilua alaspäin ja henkilökunta kiittää omaisia tapahtuneesta asiasta. Viimeksi tuntui, että vaikka olisin mennyt henkilökohtaisuuksiin, olisi hoitaja ollut varmasti samaa mieltä asiasta ja taputellut muoria olkapäälle.
Kummastelin, miksi puolikuuro ja muistisairas äitini istui selin muihin ruokailijoihin ruokasalissa. Sotkeeko, häiritseekö muita? Ei kuulemma. Oli kuitenkin siirretty pois entiseltä paikaltaan yhteisestä pöydästä sivupöydän ääreen. Hän näki vain vastapäisen seinän ja takana oli naurua ja puhetta, elämää. Eikö tämä voi aiheuttaa jonkinlaista harhaa tai levottomuutta kun ei oikein tiedä mitä takana tapahtuu. Eipä siinä kummempaa, uusia tulijoita näkyi olevan sen sijaan sisäänajettavana porukkaan. Hyvä edes se.
Vaadin, että äiti laitetaan istumaan pikkupöydän päähän nähdäkseen jotain. Ei elettäkään. Otin muoria hoitajaotteella minäkin ja siirsin hänet. Nyt hän istuu ja näkee muita.
Viime käynnillä äiti lauloi, heijasi rollaattoria ja kuuli selvästi ääniä, koska kehoitti minua olemaan hiljaa, hän kuunteli. Kyselin, oliko jotain lääkettä annettu nyt tänään erikoisesti. Ei ole mitään uutta. Ainahan äitisi on tuollainen.
JAA MINUN ÄITINI?
Äidillä ei ole pätkääkään laulunääntä. Hän ei ikinä laulanut yhtikäs mitään, enkä näilläkään käynneillä neljään vuoteen ole nuotinperääkään nähnyt ilmoilla. Oli pakko lähteä pois - juuri ja tässä kohtaa.
Nämä hoitokotikäynnit ovat yleensä sellaisia tunnin pätkiä. Sen jaksaa muori ja sen jaksan minä sekä kyytihevoseni.
Minua ensin suututti, suomeksi sanottuna ... just niin. Se sama tunne, joka velloo toisinaan käynnillä päälimmäisenä. Miksi ei välitetä ja kohdella ihmisarvoisesti ikääntynyttä ihmistä! Sitten tulee suru ja itku. Toisinaan mietin, itkenkö jo omaakin vanhuuttani. Tällaistako se tulee olemaan?Toivottomuus, kun asioihin ei pysty vaikuttamaan. Raha kyllä sinne kelpaa.
Yhtenä päivänä pakatesani ylimääräisiä tavaroita kaapissa ylähyllylle tulin nostaneeksi kaapin päälle ylimääräisen sijauspatjan. Kaapin päällä oli ne neljän vuoden pölyt - takuulla. Eteisessä oli nuori miespuolinen siistijä, jota pyysin pyyhkäisemään kaapin päällystä. Hän kysyi, meinaakos mummu sinne kiivetä. Liikkuvainen kun on. Että revi siitä.
Laktoositon, gluteeniton, vehnätön, maidoton, suolaton, kalaton, -ton, -ton.......
Tuttua puhetta siellä missä ruuasta puhutaan.
Aivan alkuun pitää kertoa, että minullakin on kokemusta oman lähipiirin myötä asiasta, mutta esimerkkini eivät ole heistä peräisin... korkeintaan heidän innoittamiaan.
Kauppareissut ovat toisinaan tuskaa ja mystiikkaa... pienellä tekstillä kirjoitettuja tai liikesalaisuuteen vedoten ei mitään tietoa. Osta siinä sitten oikeaa tuotetta tehdäksesi jotain tulijalle sopivaa!
Hieman on alkanut pohdituttamaan myös sellainen seikka, miten tästä kansasta onkaan tullut tällainen rajoiteiden kahlitsema joukko. Agraariyhteiskuntaan syntyneitä suurin osa minunkin tuttavapiiristäni ja heille ei sovi enää se eikä tämä tuote! Miten se on mahdollista kun suurin osa heistä on varmaan tehty pellonlaidasssa puintihommien välillä tai juhannusyönä heinikossa... tälle jälkikasvulle on sitten iskenyt joku kummallinen juttu pintaan. Sukupolvien ketju aiemmin on popsinut mennen tullen jurtit ja viljatuotteet hörpäten maitoa tai sahtia päälle.
Silakkarullia tulossa...
"Jaa, kalaa... mä on vähän allerginen sille, mutta voin kyllä maistaa"...
Sukulaiset, kylänmiehet ja kaikki vuosien saatossa tapaamani tuottavat toisinaan hämmennystä. Muistanpa menneiltä työvuosiltani sellaisenkin asian, kun oikein veivattiin ruokavalioita koulutuspäiville kokkiporukan kanssa niin nämä samaiset ihmiset ottivatkin sitä samaa kuin muutkin " kyllä mä voin vähän syödä sitä samaa, en mä niin allerginen ole" ... voihan pasta.
Kokkijoukkue kertoi aiemmin, miten he yrittävät aina saada näistä rajoiteruuistakin syntymään samannäköistä kuin toisillekin tarjoillaan. Hyvänmakuistakin saisi olla, aineita titraamalla ja kokeilemalla eri vaihtoehtoja, että kakkarat pysyvät kasassa. Niin perkule sentään nämä rajoituksia vaativat sitten syövätkin sitä kaikille sopivaa ihan kevyesti jättäen kokin tekemät ja heille suunnitellut dieettiruuat koskematta!! Sanonko, vai en ...
Gluteenittomia rahkakakkuja tulossa...laktoositon...vehnätön...
Mitä tästä on sitten ajateltavissa? Onko nyt kuitenkin muotia olla esim. ilman vehnää?? Kartella sitä näyttävästi ja saada huomiota osakseen. Jos sitä sitten pystyy kuitenkin syömään "vähän" tai "hieman" ei taida olla mistään järin vakavasta kyse...?
Niitä maitojakin siellä kaupan hyllyllä on sen seitsemäätoista sorttia, silti maha murisee ja pierettää. Entäs sitten, kyllä maailmaan ääntä mahtuu!
Ettei vaan olisi mahanmöyrintä peräisin liiallisista kevytlimsoista ja niiden sisältämistä aineista?
Suuntuntuma ja hifistely... vähän niinkuin kaksi kirosanaa vierekkäin.
Pikkukillitkin osaavat jo tyrkätä lautasensa syrjään, "kun tossa on ikävä suuntuntuma" ...(voi kiesus)
Ruualla hifistellään nykyään. Okei, on sitä aina ruuasta osattu nauttia, mutta nyt ruoka on jotenkin ohjelmanumero tai suoritus.
Juuri kuulin (ilmeisesti näitä liikkuvia kaupunkilegendoja) jutun kotikokista, joka teki marenkeja jostakin kikherneiden keitinliemestä....taitaa olla tarua, mutta kuvastaa hyvin tätä kilpailuviettiä tässäkin asiassa. Kuka keksii sen parhaan pöperön mitä ihmeellisimmistä aineista. Toiset katsoisivat yläviistoon heinäsirkat hampaitten välissä ja huokailisivat kateina...että se osaa!
Miten nämä äitylit osaavat tehdä perusruokia, onko jauhelihan paistaminen ja makaroonilaatikko ainoat arkiruuat näitten erikoisuuksien joukossa... Ostetaanko valmismaksalaatikkoa "koiralle", mutta syödään sitä itsekin...
Suomalaiset järvet ovat pullollaan hyviä kaloja, joiden ravintoarvo on kohdillaan. Siinä sirkat kalpenevat ruokapöydän antimina kirkkaasti. Kalaton vaihtoehtohan se ei todellakaan ole, mutta kyllä se suurimmalle osalle sopii. Oikein perattuna ja valmistettuna ei ruodotkaan haittaa, tiedän minä. Kalastajat ovat ukkoontumassa ja nyt olisi kiirus saada nuorta polvea sinne järvelle.
Tai kiirukkos tässä, saadaanhan me vietnamilaista fisua kaupalta. Siinä kylmäketju kitisee... suuntuntumakin saattaa ontua.
Jokseenkin sellaiseen tulokseen olen päätymässä, että osa näistä rajoitteista on henkilöiden omaa halua erottua porukasta, ruualla voi aina hallita ympäristöään - sen tietää jo muksutkin. Todelliset ongelmat on otettava toki tosissaan, mutta nämä venkoilijat vievät asialta kärjen.
Lohitorttua...laktoositon, vehnätön... (ei kalaton, munaton..)
Taitaa olla liikaa vapaata aikaa tällaiseen veivaukseen, syönkö sitä vai tätä. Liikaa rahaakin taitaa olla, kaikki leivonta-aineet dieetteihin ovat kalliita. Tähän päälle sitten syömishäiriöt niin onpahan soppa keitettynä.
Kuulin jostain, että kaikille sopiva annos tarjoiltuna on kuuma vesi kukkalautaselta.
Aina voi paistaa tatteja, ellei suuntuntuma häiritse!
...hifistelläkin voi: ruisleivän päällä verrattomia - voissa paistettuna.
Kuulakärkikyniä kaatuu roskalavalle kohtuullisesta tynnyristä 3000 kappaletta. Siis kolmetuhatta kuulakärkikynää. Nämä ovat ilmeisestikin vain pahan päivän varalle... Kaikenlaista tavaraa "kattoa myöten"... huoneesta toiseen sukkulointi on extremeä parhaimmasta päästä. Hometta nurkissa, katossa ja lattialla. Leijuva käry nostattaa aataminomppuun saakka jotain ulospyrkivää siivousjoukkueella... kyse on TV-sarjasta, johon jäin hetkeeksi kiinni.
Niin... ja niitä suomalaisten hamuamia ämpäreitäkin oli.
Jäin miettimään keräämisen tarkoitusta ja poisheittämisen vaikeutta. Kuten siinä yhteydessä tuli ilmi, kyse ei ole köyhän ja surkean lapsuuden aiheuttamasta kurjuudesta, joka sitten kanavoituisi myöhemmän iän tavaran keräämiseen. Jos kaiken tavaran säilyttää, tilanne on ilman muuta vastaava aikamoisen pian. Pienellä alueellahan se vika on, jos se on korvien välissä.
3000 kuulakärkikynää... taitaa olla samantyyppinen henkilö kuin useasti kaikenlaisilla messuilla maleksivat viidentoista kassin kanssa kulkevat karkinkerääjät. Heille kyllä kelpaa kynätkin, muovikassit, heijastimet ja kaikenlaiset silmälasipyyhkeet...kunhan vaan ilmaiseksi saa. Sille kituselle pääsylippukympille pitää tulla katetta!
Mahtoi tuntua pahalta, kun koko tynnyrillinen kyniä ropisi auton lavalle?
Ja ne ämpärit. Se on hauska ilmiö, miten niitä hamstrataan ja pinotaan kuin kruunun jalokiviä autotallin perälle. Siinä se kolleksoni on ihailtavana! Missä niitä on saatavilla, sinne suuntaa tämä keräilijä kyynärpäät sivulla, harppoen muiden yli. Eikä siinä auta esittelijän repliikki, että mielellään kertoisi vähän tästä tuotteesta ensin. Sillä tiedolla mitään, ämpäri tänne!
Näitähän aina tarvitaan ... vaikka on tässä mallissa kyllä surkea sanka... eikä kanttakaan ollut... ohutta muoviakin ... ja valkoinen-sotkeutuu niin helposti... jne, vaikka ilmaiseksi tuli.
Saada pitää vaikkei tarvettakaan olisi... halvalla niitä saa marketeistakin äkkitarpeeseen. Mutta kun saa ilmaiseksi, se se vasta jotain!
Mitä ihmettä! Perinnönjaossa näitäkin, otettavahan ne on, tiedä vaikka tarvitsee joskus....
Aina voi kerätä myös piironkeja, lastulevykaappeja, tietokonepöytiä, nojatuoleja ja muita kalusteita vaikkapa sinne autotalliin. Autohan voi olla aina ulkosalla, pääasia on kun tulee tavaraa...
Ameriikan naiset keräsivät kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Aika tavaran nauttii versus konmarilaisuus... siinäpä sitä. Luopuminen tavarasta vihastutti ja itketti. Elämäntyö meni roska-auton lavalle lapiolla ja hengityssuojainten takaa kauhistellen.
Sylvikin keräsi aikoinaan kaikkea. Siankorvat ja yksinäiset talvisaappaatkin kelpasivat, sitten laitettiin huutokauppa pystyyn. Mutta nurkissa ja pielissä oli jotain amerikkalaista, kieltämättä.
Tavara viehättää, etenkin ilmaiseksi saatu. Toisen roska on toisen aarre, niinkin voi sanoa. Siinä missä toinen ei kehtaisi edes ajatella ottavansa kuminauhat työpaikaltaan, toinen on niillä jo vuosia vyöttänyt pussukkansa kiinni.
Nämä ohjelmat palvelevat juuri katsojiaan hyvin, aina voi olla kulmat koholla ja päivitellä, että jopas on kummallista touhua... samaan aikaan ottaa kaikki muorin räsymatot nippuun ihan vaan varoiksi.
Valoa kaikille syksyynne, intiaanikesä on kuulemma tulollaan...
Niin monenlaisia kokkeja kuin keittiöitäkin. Kotona ja TV-ohjelmissa. Väki kisaa kellä suosituinta pöperöä pöydässä ja kuvauksellisinta tarjottavaa... tarttuuhan se hösötys kansaan ja alkaa kaikenlainen kikkailu kotonakin.
Kielokeittoakin tarjoiltiin jossainpäin erään asutuskeskuksen hienossa ravintolassa. Erikoisuutta oli ja väki erikoisesti joutui sairaalaan. Kaukana luonnosta tuntuu olevan kokkihenkilöt - mutta niin ovat asiakkaatkin. Kokomoisia tampioita on syömässä, jos oikein ovat tietoisia syömästään vihanneksesta..tai kasvista tässä tapauksessa. Ei siitä yksin ravintolaa voi syyttää kun sairastuu.
Vuodesta toiseen raportoidaan dialyysihoitojen lisääntyvän sienikauden päätteeksi. Aina löytyy niitä, jotka ensin poimivat ja mahdollisesti sitten vasta kotosalla katsovat saaliinsa syömäkelpoisuuden kirjoista tai netistä. Tai luottavat vain "tietoihinsa", mitä ne nyt sitten ovatkin.
Tulipa jälleen kielonmarjat mieleeni peratessani miespuolisen poimijan saalista. Rohmulla reippaasti työskennellessä matkaan tuli käpyjä ja muuta metsähallituksen omaisuutta - mutta olipa siellä jokunen kielonmarjakin. Jäin miettimään niitä perkaajia, jotka toisille perkailevat... onko torilla "sattumia" mukana? Yksi marja ei varmaankaan vielä isommin hetkauta, mutta mutta...
Pikkelöinnistä puhuttiin tänään lehdessä ... siis pikkelsin tekoa? ilmeisestikin. Mitä kummallisempia yhdisteitä oli... eipä silti - on varmaan joskus virkistävää maistella eri makuja? Minusta ne perisuomalaisetkin säilöntätavat voisi aina nostaa uusien rinnalle. Niissä on aito maku, tietää mitä syö. En tunnusta olevani vanha tupajäärä, mutta kun ne hyvät perusmautkin koukuttavat....
Syksyinen herkku, jonka saa alas ilman viinilekaakin. Hyvää omalta järveltä ja takuulla tuoretta.
Viinistä tulikin mieleeni surulllinen tarina nuorehkosta miehestä, joka iltasella päätti tehdä kotonaan risottoa.
Voi itkun nenä!! - Valkoviini olikin lopussa, riisiä tosin olisi ollut. Viinakauppa kiinni ja maitokauppa ei tätä tuotetta myy ... niin jää tarinan sankari ilman iltaista risottoaan viinin puuttueessa raaka-aineista.
Näin kylmäksi ja kovaksi se on käynnyt yksinasuvan miehen maailma! Oikein pahaa tekee.
Äidillinen neuvohan tässä on se, että osta poikakulta itsellesi viiniä kaapin perälle ja pidä ne avaamattomina tällaisten kauheitten tilanteitten pelastajaksi. Ei kaikkea tarvi juoda, mitä pirttiin hakee... ei tarvi sitten itkustella lehtien palstoilla tilanteitaan.
Jokin aika sitten raportoitiin, että Suomeen on tullut lisää n. 50 000 (!) perhettä, jotka ovat vailla ansiotuloja. Miten tällainen joukko pystyy toteuttamaan näitä kaikkia ruokahömpötyksiä? eikö lapsiperheidenkin arkiruoka pitäisi olla jotain muuta kuin mitä nyt näytetään?? Einekset ja prosessoidut ruoka-aineet eivät varmasti vuosikymmenten käytön myötä ole terveellisemmästä päästä syötäviä. Lisäaineiden määrä mietityttää... onko aina niin kiire, ettei ehditä tehdä tai seurataanko liikaa maailman melskettä ja siellä liikkuvia ruokajuttuja...hmm.
Ylenmääräinen maustaminen menee minun ymmärrykseni yli. Mikä saa ihmisen tunkemaan ruokaan kaikenlaiset polttiaiset! Ehkä ne ulkomailla käydessä ovat olleet eksoottisia ja kaikessa karmeudessaan peittäneet puolipilantuneen valmistusaineen käryn... tiedä sitä.
Tässä ihmettelyjeni lopuksi vielä viimeisimmän kärhöostokseni ihmettely. Kerrottu kukka muuttui ensimmäisen kukan jälkeen yksinkertaiseksi... (kuten ostajakin).
Mutta miten tämä näin kävi, sitä vielä mietin, onhan kukka kesäkeittiöni seinustalla ja sitä usein siinä vilkuilin... miettien, että mikä tuotakin nyt vaivaa. Tiedätkös sinä syytä?
Siinä se taas on ja kyselee. Tai, ei nyt mitenkään taas...
...
onpahan tavattu turuilla ja toreilla pitkästä aikaa.
Herätämme kiinnostusta, mies ja minä. Tai minä ja mies, riippuen tapahtuneista asioista.
Kysymyksiä, täydentäviä kysymyksiä satelee. Onko lääkkeitä, jos niin mitä jne. Miten äitisi muistisairaus, onko hoito kallista .... jne. Verenpainetautinne, onko hoitotasapainossa...
(voihan nenä... kierrä ja kaarra, mutta toinen ei luovuta)
Siinä sitä joskus suu ikäänkuin loksahtaa auki. Tämähän ei mitenkään ole kahdensuuntaista. Kysyttäessä jotain vastavuoroista, tämä kumppani napsauttaa plexit kiinni viestintäkanavista. Hän ei avaudu, eikä kerro asioita. Ei itsestään, puolisostaan, eikä mistään läheisistään. Ei, vaikka asiasta olisi sanomalehteen laitettu jo juttua...
Toisinaan muitten kanssa jutellessa asioista, on jotenkin keventynyt ja iloinen olo. Jaettuja asioita, yhteisiä tunnelmia. Sinä kysyt, minä vastaan ja päin vastoin. Mietimme samankaltaisuuksia, eroavaisuuksia. Miltä tuntuu, vai tuntuuko miltään. Jaetaan asioita, siinä se juttu. Etäisyys-läheisyyskin toimii jotenkin automaattisesti.
Tässä toisessa tilanteessa on sellainen fiilis, että on jonkinlainen testi tai vertailu menossa suhteessa kysyjän elämään. Kerta kerralta tulee enemmän tai vähemmän lyhenneltyä vastauksia, jopa jätetty kertomatta - mekin. Naisen aivoilla varustettuna sitä miettii ja vatuloi eri vaihtoehtoja... miespuolinen putkiaivo ilmoitti suoran kannan asiaan. "Sen verta nuorempi, että pelkää meidän ikäiseksi tuloa, meidän vaivojamme ja jospa ne ovatkin vielä pahempia häneen osuessa!"
Sanomattakin selvää - miehelle.
Viaton on kysymys, "Mitä nyt kuuluu?".... Jotkut kysyvät niin, mutta eivät tahdo edes kuunnella vastausta loppuun. Ikäänkuin ei olisi aikaa tai sitten jo on ennakkoajatus vastauksen mitättömyydestä, ei sillä väliä. Ulkoisesta habituksestakin sen näkee. Nykiikö esim. toinen olkapää malttamattomasti - vielä se siinä selittää jotain, pääsis nyt jo lähtemään tästä...
Joskus olisi hyvä kysyäkin, mitä nyt kuuluu? Tiedä vaikka ilahduttaisi sillä jotakuta.
Tai sitten kyselee, ei niinkään viattomalla kysymyksellä, vaan vertaillakseen tilannetta omaansa... kuten aloitin juttuni.
"Mikä ketäkin huvittaa", totesi appiukkovainaa aikoinaan.
Minua alkoi kiinnostamaan miten miehet sisustavat vaimojensa kanssa, onko osallistumista muuten kuin avaamalla lompsansa kassalla.
Äskettäin kuulemani tulokset puhuvat alkuun hyvin samankaltaisista toiveista sisustamisen suhteen, mikä siinä on tärkeintä. No, tietenkin se on sohva ja oleilupaikka. En muuten yhtään asiaa kummeksunut. Töissä käyvän kansan vakipaikkahan se taitaa olla iltasella. Siihen valutaan kaikenlaisten huokauksien saattelemana. Jotkut saavat siinä kulumaan vaikka koko päivän, kaikkine oheispuuhasteluineenkin.
Naisten kakkossijalla oli listauksessa verhot ja tekstiilit ylipäätään. Pesäntekovietti puhuttelee ja sitä tehdään tähtityynyin kuten home-versioihinkin.
Miesten kakkonen oli - arvasitte varmasti ?? televisiot ja mediakeskukset! Just näin. Vaikka taivas putoisi, teeveestä katsotaan jalkapallot, jääkiekot ja vaikka mitkä matsit. Olipa sitten ikkunoissa verhoja tai lapsilla paitoja. Se on se huoneilmaankin leviävä testosteroni....
Mitä listalla oli tämän jälkeen, olkoon se ja sama. Mietin vain itsekseni, miten se sisustaminen menee nykyään perheissä... lähtevätkö miehet vapaaehtoisesti askoiskumasku-kierroksille tai lukevatko silmät kiiluen ikeakuvastoita kotisohvalla...?? Toimiko se teillä?
Entä, kun saat päähäsi raahata kotiin Jurvakais -vainaan ladonpäädyn olohuoneen seinäksi, suostuuko ukkokultasi? Syökö hän ihanat pikku tapakset siitä kulahtaneen navetanoven päälle katetusta ihanuudesta mukisematta? Entä, istuuko vaaleilla kesähousuillaan tuolle metalliromuttamosta tai tallin takapihalta raahaamallesi ihanasti ruostuneelle heinäharavan istuimelle? Suostuvatko tähän aivan oikeasti, lähtevätkö leikkiin mukaan kiskoen teille ladonseinää posket hehkuen??
Miten onnistut tässä?
Miten onnistut saamaan koko rakennuksen sisämaalauksen valkoiseksi, vaikka mies tykkäisi juuri siitä mitä siellä on tällä hetkellä? Miten pää kääntyy ja mitä temppuja joudutkaan tekemään?
Entä, miten vieraasi suhtautuvat kesäisiin kekkereihinne... istuvatko he innolla vaaleine vaatteineen tällaiselle rappion jakkaralle juhlistamaan jotain ihanuutta? Kestääkö se edes Lissun pehvan painoa - mieti!
Mietin toisinaan, ajatuksenlentokentällä harhaillessani, ovatko miehet lainkaan kiinnostuneita -aidosti ja oikeasti sisustamisesta... miten he tyytyvät siihen raamiin, johon heidät istutetaan? Ei kait nyt pelkällä seksillä tänä päivänä...?
Katsotaanpa kuvia albumeista ja instasta. Kaikki kodit alkavat näyttää samanlaisilta. Vaaleaa vaaleammilta, samanlaiset sohvat, tyynyt, peitot verhot jne. Mikään ei erota Lissun kotia Markesta, Lilli ja Hellu myös vaaleita. Kaisu on niin vaalea valkoista tukkaa ja paitaa myöten, ettei häntä tapetista erota. Dominokeksikin pitää syödä vikkelään täytepuoli päälläpäin kahvilla sisustukseen sointuen. Vai onko se edes kahvia, ehkä vihreää teetä.
Missä on persoonallisuus ja perintökalut? Eikö kukaan uskalla tykätä omana itsenään mistään muusta. Eikö kukaan oikeasti tykkää vaarin Bonazakalustosta tai Towerhyllyköstä? Mummun Myrnakupit, joko ne menivät kiertoon?
Uskallatko tunnustaa käyttäväsi äitisi häälahjakuppeja? (No joo, mökillähän ne mulla.. kaapissa)
Entä miespuolinen perheenjäsen. Huomaako hän mitään astiaa, kippoa tai ylipäätään kaappia keittiössä? Mikä hänet sytyttää? Joku aparaatti arvatenkin...
Parhaiten hän kait sisustaa autotalliaan... ellei lähde kalaan.
