Nämä kaksi asiaa on äideillä varmasti hallussaan, toisilla enemmän - toisilla vähemmän. Ruuanlaitto on omalta kohdaltani nykyisellään arjen osalta toisaalta typistynyt, vain kaksi aikuista. Mutta toisaalta, me olemme nyt vailla päivittäistä työlounastamme. Sehän tarkoittaa sitten sitä, että pitänee keksiä syömistä hieman tiheämpään tahtiin kuin työssä ollessa. Vielä sen tekisi, jos keksisi mitä tekee... Minä olen ruuanvalmistusvastaava, joten vastuu on yksistään minun. Makutuomari kyllä löytyy pöydän toiselta puolelta.
Kekkerit ovat sitten asia erikseen, silloin tehdään eikä meinata!
Olen siinä onnellisessa asemassa, ettei meiltä ole kalaa puuttunut ruokalistalta. Sen takaa miehen innokas harrastaminen. Ymmärrän hyvin, ettei kaikki halua kalaa ostaakaan, onhan hinnat hirmuisia verrattuna lihan hintaan. Kuhafileen hinnalla ostaa possua jo aikamoisen köntin!!
Eräs pääministeri sanoi aikoinaan, että syökää silakkaa. Se on halpaa ja hyvää. Hyvää se on edelleen, vaikkeikaan enää niin halpaa kuin ennen.
Kalastajakunta vähenee, ukkoontuu ja kaikenlaisten lupien kanssa sortteeraaminen vie mehut. Kalastusmaksu on tulossa yli 65- vuotiaillekin takaisin... ehkä siksi, että siinä ikäryhmässä kalastellaan vielä innokkaina.
Kauppareissulla jäin katsomaan tätä ihmettä - juuresnakki, porkkananakki...
Mietin, että miksi ihmeessä pitää olla syövinään nakkia, kun se ei sitä ole. Mutta syökööt ne, jotka sellaisesta pitävät.
Eipä olleet kaupaksi käyneet nämäkään pihvit, nyt olivat halvennuksessa. En ihan kohta söisi näitäkään. Pakkauksessa oli varoitus ristiallergisille... sekin vielä.
Minä niin luotan itsetehtyyn ..."#itetein", vai miten se nyt olikaan...
Mutta sitten meillä siivoiltiin kaikenlaisia asioita. Enpä tiedä onko toisilla vaikeus luopua jostakin... minulla oli vaikeus viedä paperiroskikseen koko arsenaalini kaikenlaisia luentomonisteita, valokopioita kasapäin vuosien varrelta... niitä nimittäin piisasi - olenhan vaihtanut ammattia jo muutamaan kertaan ja jokaiseen piti opiskella jotain uutta.
Tällainen kirjojen ja monisteiden hävittäminen tuntui kuin olisi osa elämää mennyt sinne roskiksen kitaan samalla kerralla. Enhän niitä tarvitse, mutta miksi minä niitä sitten säilyttelin!!?
Sinne menivät sosiaaliset taitonikin....
Enkä sitten muuta mitään asioita...
Tunnelmaisin hetki vietettiin takuulla tämän solmiokasan äärellä. Työvuosien aikana näitä oli kertynyt miespuoliselle hallituksemme jäsenelle huomattava määrä. Lahjoiksi tulleita erilaisten firmojen logoilla varustettuja, työpaikat yksi toisensa jälkeen hankkivat niitä vuodenaikaan sopien, minäkin ostelin joitakin, joulupukkikin toi ja niin edespäin...
Ehdottelin poisheittoa turvavyön hankaamille ja kulahtaneille (jos sellaisia nyt sattuisi olemaan hänen mielestään..)
Minä jo suunnittelin tanhuhametta niistä itselleni ommeltavan... mutta poistoon ei sitten lähtenytkään kuin 17 kappaletta!! ... ei tähän vartaloon niistä mekkoa ommella :)
Vähän kerrallaan kumpikin tekee urakkaansa... syödään välillä, niin taas jaksetaan.
Satakunnan suvun haudasta tuli ilmoitus, että pitäisi taas uusia hoitosopimusta. Ei ole muitakaan, joilta karhuaisivat, joten olen nyt seuraavana listalla. Kalliita ovat Satakunnan begoniat, kun muuta ei luvata kuin kesäkukkaset. No, lupaavathan tappaa tuholaiset kukkasista mikäli niitä ilmaantuu... (Taitaavat näyttää itikoille laskua hoitomaksusta, niin siitäpä nämä hengettömiksi heittäytyvät, niin on suolainen hinta...)
Suomeen suvi on lyhyt, joten niitä kesäkuukausia niille kukkasille ja hoitamisille jää aika vähän...
... vaan hintavaahan se olisi ajella tuntikausia itse sitä hautaa hoitelemaan. Eikä oikein "kehtaa" jättääkään asiaa sinälleen, koska elossa oleviakin vielä on ja saattaisi siitä tulla vihneitä siltä taholta.
Tähän liittyvää ilmiötä olen seuraillut näilläkin kulmilla. Onhan omaa sukua siellä ja tuolla hautuusmailla. Naimakaupan ohella on tullut käyntipaikkoja lisää. Tai paremminkin hoitopaikkoja.
Näitä hommia hoitaessa on käynyt mielessä miten tärkeää sukulaisten hautojen hoitaminen oli omalle äidilleni kuten myös isoäidilleni. Mutta miten käy nyt kun nämä jälkeläiset eivät paljon piittaa perinteistä eikä velvotteista? Taitaa poistua tällainen pilttuuhautaaminen ajan kanssa...
Olen kaukaa katsonut erään suvun haudan tilannetta ja sen rapistumista. Läheiset asuvat kuka missäkin ja perinnöistä huolimatta tai niistä johtuen ei lanttiakaan sijoiteta tämän vainajan lepopaikan kunnostukseen. Kuvastaa mielestäni silkkaa ahneutta, välinpitämättömyyttä ja nykyajan tilannetta ylipäätään. Ei enää mitään hyötyä hänestä, olkoon. Voisihan sen hoitosopimuksen tehdä perijät ja maksaa kimpassa hoitomaksua... mutta niinhän sitä luulisi.
Toistaiseksi sekin paikka pysyy jonkinlaisessa kuosissa vanhojen sukulaisten satunnaisten käyntien ansiosta. Mutta hoitamattomuus näkyy silti.
Hautausmaitten vanhoissa osissa käveleminen on miellenkiintoista, rautaisten ristien ja kaikenlaiseen hautakoristeluun liittyvät asiat. Ennen laitettiin ammatitkin näkyviin ja kerrottiin tämän ainoan lapsenkin menettäminen toisille.
Här vilar... muistatteko? Onpas täällä paljon viilareita! Tätä vitsiä kerrottiin lapsuudessani.
Sukuani haeskellessa olen törmännyt kaikenlaisiin hautajuttuihin. Yhteishautojakin on ollut. Sukulaismies ammuttiin sisällissodan aikana. Mestattiin, kuten sanonta kuului silloin. Samaan kuoppaan joutui tämä miespolo muiden samanhenkisten kanssa....
Ehkä itsellenikin olen valitsemassa villimmän vaihtoehdon kuin pilttuun jossain hautausmaalla... en ole koskaan sopeutunut rajojen sisälle näin eläissänikään.
Maanantaina aamulla päätin kysellä, missä viipyy terveysasemani minulle lupaama mammografia-ajan tulo. Lääkärini mukaan palvelu ostetaan yksityiseltä ja mitään ei tarvitse tehdä, aika tulee aikanaan. Toista kuukautta jo hyvinkin, mutta muita asioita poteneena en sitten ollut oikein virkku tähän...
Tuumasta toimeen siis. Ajattelin soitella sinne lääkäriasemalle kuitenkin kysyäkseni aikataulua noin ylipäätään. Asiahan on aina kohdallani jännittävä, sillä rintasyöpäpotilaana en voi koskaan olla oikein vahvoilla jäillä. Vieläkään.
Vaan eipä ole numeroa tänne kotikaupunkini laitokseen, on vain yksi yhteinen valtakunnallinen numero. No, ei kun soittamaan siihen, tietoisena maanantaipäivästä. Ruuhkaa varmasti linjoilla, näin päättelin. Sitä piisasikin. Tuli mahdollisuus ottaa takaisinsoitto, no, se! Eikä mitä... ei olekaan käytössä jaaritteli nauhalla oleva äänitys ja vihreät lehdet veteli kuin viimeistään. Odotettava on, vaikka takaisinsoittomahdollisuutta taas tarjoiltiin. Kolmannella kerralla uskoin, että se ei todellakaan ole käytössä.
Siinä sitä sitten odotin, eikä soittamiselle näyttänyt loppua löytyvän...
Aikamoisen ajan kuluttua yhteiskeskus löysikin minut värjöttelemästä langoilla ja otti asian hoitaakseen. Ei lähetettä ole tiedostoissa, ei, vaikka kuinka katsoisi. Lupasi vielä soittaa kotikaupunkini röntgeniin, jossa sen pitäisi olla, jos jossain nyt ylipäätään olisi. Lupasi vielä soittaa minulle ja kertoa löydöksestään.
Soitto tältä asiakaspalvelijalta kertoi sen, että lähetettä ei ollut. Pyrin seuraavaksi jälleen terveysasemalleni kysyäkseni tilannetta. Paina ykkönen, kakkonen jne.. takaisinsoittovalintani lupasi soiton tunnin päähän. Ok.
Aika tarkalleen tunnin päästä soittelikin vastaanotolta "pikkutyttö", joka iloisesti ilmoitti lähetteeni olevan pääterveysaseman röntgenissä! Kysyin vielä tarkennukseksi, onko siellä röntgenlääkäri paikalla, joka tekisi sen syöpäkontrolleihin kuuluvan ultaäänitutkimuksen.. juujuu, tyttönen vielä antoi minulle puheiinnumeronkin, eihän sitä ikäihminen muuten... kertoi varmuudella olevan hyvän soittoajan ja niin edespäin. Nyt kun pian soitan, eivät ole vielä lounaalla. Voi tätä riemua!
Soittelin röntgeniin ja valitsin maanantaista oppineena takaisinsoiton. Soitto luvattiin heti lounas ajan päättymisen jälkeen, eli tuntihan siihen sitten taas rupsahtaisi.Meinasin jo väsyä tai v--tua.
Röntgenistä sihteeri soitteli ja sainkin kuulla ilokseni, ettei siellä tehdäkään enää kyseisiä tutkimuksia vaan kaikki ostetaan yksityiseltä palveluntuottajalta. Minun siis pitäisi soittaa jälleen terveysasemalle ja pyytää väärään paikkaan tehty lähete muuttamaan oikeaksi.
Siis taas soittorumbaa terveysasemalle. Tunnin päästä minulle soittikin oikea sairaanhoitaja.
Päässäni kävi jo aikamoiset laineet. Tarvitsemani lähete siis on, mutta nythän he sitten laittavat sen oikeaan paikkaan menemään. Sairaanhoitaja vielä korosti minun paheksuessani tällaista pomputusta, että he ovat ammattilaisia tässä asiassa. Eipä ollut oikein ammattimaista sen pienen vatipään neuvoessa minua puhelinnumeroineen soittelemaan...
No, joo sairaanhoitaja soitti uudelleen klo 15.17 ja kertoi lähetteen nyt lähteneen oikeaan paikkaan. Kun aamulla aloitin 09.13, oli tässä yhdelle päivälle asianhoitamista ihan riittämiin.
Tissipositiivisuus... uusi muotisana nykyään...
Instaan kuulemma otetaan nykyään kaikenlaisia otoksia niistäkin tisseistä, joissa olisi parantamisen varaa noin niinkuin leikkausmielellä. Hienoa, ei kaikkien tarvitsekaan olla muokattua ja feikkiä. Tällaiset toispuoleisetkin ovat joskus pop.
Niin, ja kaipaan sellaista vanhaa mallia, jossa on mahdollisuus soittaa oikeaan paikkaan oitis ja kysäistä asiansa. Ennen vanhaan, jolloin itse tein tämmöisiä hommia se sujuikin, eikä siihen asiaan tuhrattu koko päivää.
Tuttu juttu?
Eräänä aamuna törmäsin sellaiseen juttuun, ettei näitä asiakaspalvelijoita löydä kivien eikä edes kuuluisien kantojen alta!! Eikä ole eka kerta...
Toiseen suuntaan tämä juttu toimii kuin ihmisen mieli. Jos nyt puhutaan vaikka lehtitilauksesta. Aina onnistuu, oli yö tai päivä. Toisinaan ei löydy palautenumeroa tai lokeroa sähköpostitoimintaan. ei sitten millään. Tai sitten se palaute menee vaikkapa Intiaan, josta saadun vastauksen perusteella asiani on joko hyvin tai huonosti tai jotain sillä välillä. Googlekääntäjä ilmeisesti veisti mutkat suoriksi äidinkielestäni. Haittaaks´se?
Viimeksi taistelin lehtitilauksen kanssa. Sellaisen, jota meille EI oltu tilattu. Tuli kuitenkin ja lupasi vielä pöytäliinankin kaupan päälle. Silti, ei kiitos. Oli kuitenkin tilattu toinen lehti toisaalta ja siihen piti tuleman tuollainen liina. Nyt siihen oikeaan tilaamaamme lehtitilaukseen tuli kylkiäisinä kaksi numeroa samaa lehteä, jota meille jo tulee... ei kun soittamaan.
Ei löytynyt numeroa... soitanko toimitusjohtajalle :), laskukin jo tuli tästä hupailusta. Löysin automaatin, mutta miten käy tämän saamani laskun, jossa oli jo selvitys jatkotoimista, ellei asiaa maksa. Lehti peruttiin automaattiin, mutta miten siis käy tämän laskun... muistelenpa lukeneeni jostain kuinka summa kasvoi ja perinnän verikoirat huohottivat tontin kulmilla.
Keksinpä mielestäni hyvän reitin, soitin lehtitilauksiin. Siellä alkumetreillä toivoteltiin hyvät päivät ja olisin varmaan saanut kupin kahviakin, jos se olisi ollut mahdollista. KUNNES. Kunnes sanoin asiani. siihen loppui palvelualttius ja pimeys oli kuin faaraon haudassa sen jälkeen. Kylmä hönkä... tämä on lehden tilaamista varten. Joopatijoo. Niin varmaan, mutta nyt otat tämän numeron, katsot tiedot ja peruutat laskun niin, ettei tämä lasku tule kummittelemaan toiste. Vastentahtoista oli toiminta, eikä näin kuulemma toimita.
Kysyin vielä kohtaloa uhmaten, miten sitten saa yhteyden, jos haluaisi jotain asiaa tarkentaa. Ei kuulemma mitenkään, kaikki tarvittava on netissä. Kiitos tästä ja kuulemiin. Toivottavasti emme tapaa enää... enkä jaksa kuunnella sitä odotusajan vihreitälehtiäkään enempää kuin edelliset 7 minuuttia 13 sek.
Valoisaa, kunnes siirryttiin seuraavalle viikolle. Puhelin soi ja siellä rimpautteli täti aurinkoinen, hästäkkilehtimyyjä. "Teillä on näköjään päättynyt tilaus, laitetaanko jatkoa?"....
Siinähän sirkutat. Miten maailmassa sen onnistuisi poikkasemaan, onko tämä nyt häirintää vai miten tästä jatkan!
Mutta edelleen ne asiakaspalvelunumerot. Onko tämä menossa sellaiseen suuntaan, ettei missään ikinäkoskaan tarvita elävää ihmistä vastaamaan kellekään mitään?
Pieniähän nämä murheet ovat globaalisesti ajatellen, mutta minun tasoiselleni ihmiselle aivan riittäviä. Purisin, jos tietäisin ketä!
Viimeiset ruusut menevät pankkini asiakaspalvelun vastaajapojalle. Sanoin ulosbloggaavasta pankin ohjelmasta suorat sanat, päättäen ne kuuluisaan perskutarallaa teidän kanssanne. Poika sanoi, anteksi, en saanut selvää mitä sanoit lopuksi.
Kerroin, että se viimeinen värssy oli hienomuotoista kiroilua, koska hän oli niin kovin nuori vastaanottamaan mitään perinteistä PERKELETTÄ TEIDÄN KANSSANNE. Lupasi kirjata asian muistiin ja parantaa ohjelmasa esiintynyttä teknistä virhettä. Asioista kannattaa siis puhua suoraan. Sitten kun on joku jolle puhua...
Paikallisessa kaupunkilehdessä tekstaripalstalla oli nimimerkin turvissa työläinen, joka paheksui eläkeläisten tapaa käydä iltapäivisin ruoka-ostoksilla. Olisi kuulemma ollut koko aamupäivä aikaa tähän asiaan. Mutta minkä tekevätkään nämä uustottelemattomat!!
Mikähän tällaiseen eläkeläiskäyttäytymiseen olisi syynä?
Olisiko mahdollisesti joku näistä mainituista eläkeläisistä ollutkin hoitamassa tämmöisten työläisten lapsosia erilaisten hoito-ongelmien helpottamiseksi? Sen jälkeenhän on heilläkin oma elämä ja ehkä käynti kaupoilla kun ovat matkaan lähteneet.
Vai olisiko vaan naamaltaan rusinoituneita, eivätkä lähelläkään eläkeikää? Mistä sen eläkeläisyyden pystyi päättelemään tämä työläinen???
Entäs, jos näistä eläkeläisen näköisistä joku olikin vielä työelämässä ja tuli muun porukan jatkeena täydentämään särpimiään???
Pahin vaihtoehto tälle nimimerkille olisi varmaankin sellainen, joka täyttäisi nokan kivitalon kokoisilla vihneillä... nimittäin se, että kyseiset eläkeläiset tulevat vaan ihan virkistyksekseen sinne katselemaan ruuhkavuosissaan painivien kiiruita. On niin rentouttavaa katsella, että tuokin aika on eletty, eikä ole kiire minnekään - kait. Siinä missä työnnetään kärryjä sika-nauta-broilersuikalevaihtoehtojen välillä mukulat jaloissa, väsyneenä ja nälkäisinä on eläkeläisen korissa kevyet eväät. Samalla nähdään tuttuja ja vaihdetaan kuulumisia. Niitä tuttuja kun on vielä työelämän mukavimmissa työläisissä.
Tämä torvi työläinenhän voisi vielä hupailla ja laittaa paikallisen äässin kauppiaalle oikein ehdotuksenkin eri ajoista eri ihmisryhmille! (Niinkuin ennen vanhaan lavatansseissa - miesten haku - naisten haku)
Siellä olisi oma tunti lapsiperheille, sinkuille, hajuvesipulloissa uiville, eläkeläiset nyt etenkin. Työläiset sitten saisivat ne parhaat tunnit, hehän ovat vielä omasta mielestään tuottavia. Näin saisimme taas äksöniä kauppareissuihin ja valmiita riidansiemeniä. Sitäkin menoa olisi kiva katsella. Joskus.
Enpä tiedä mistä johtunee, mutta potilaan rooliin minun on ollut aina vaikea taipua. Nytkin tämän ikiflunssan kourissa minusta on tainut tulla jo vähän veemäinenkin. Ei pysty, ei jaksa, ei kiinnosta ja voihan sitäsuntätä. Tasajalkaa hyppisin kiukusta - jos jaksaisin.
Ystäväni Fingerporin huumori vielä jaksaa kuitenkin naurattaa... ei ole vielä tauti menoksi?
Yöt ovat olleet pahimpia, yskittää ja sitten vielä yskittää hieman enemmän. Edes työvuosinani en muista näin kipeänä olleeni - voi minua parkaa!
Enkä usko muistisairauteen tässä tilanteessa.
Minua yritetään piristää kaikilla mahdollisilla tavoilla (kuten näillä "kiertolaisilla"), olen nyt kitunut jo lähes kolme viikkoa. Ei nouse kuumettakaan, olo on vain niin kuin jyrän alle jäänneellä. En ole sitä kokeillut, mutta voisin olotilan olevan jotain sen suuuntaista. Nivelet ovat niinniin kipeät... (mutta aina voi kutoa..)
Selvempinä hetkinäni (joita nyt on harvakseltaan) tunnen pistosta jo siitäkin, että minua harmittaa ylen ystävällinen siippani, joka varmaan menisi ympäri pirttiä kyykkyhypyllä, jos siitä pienikin apu tähän hetkeen olisi. On se totuudennimissä kertaalleen murahtanut kun mikään ei ole kohdillaan. No, sitten voinen kiukutella siitä murahduksesta. Kylläpä aika rientää näissä puuhissa!
Totta puhuakseni, on tämä hieman jo päästämässä otettaan... mutta ei vielä voi kehua oloaan järin suuresti. Tuskaannun tällaiseen olemiseen, ei sitä ihminen nyt voi aina huilia. Huiliminenkin on sellaista puoli-istuvaa, joten kutominenhan siinä on ainoa virike.
Tuo television normiohjelmat kyllä saavat vielä taudinkin pahenemaan! Viihdeohjelmia pitäisi olla ja sellaista joutavaa läpätystä...sanonko? En katso mitään varsinaisia sarjoja, niissä ei ole minulle potkua... en jaksa miettiä kuka on homo vai onko ja kuka nyt tällä viikolla saa lapsen ja kenen kanssa. Voisihan sitä kummastella nuorisolle suunnattujen sarjojen juhlintaa tai kokata silmillään kaikki soppaohjelmat mitä toosa tarjoaa. Mutta voihan se ja tuo! Viikko vielä menee kummastellessa ja tavallaan vie ajatukset tätä tuskaisesta olotilasta. Toinen viikko on siinä ja tossa, mutta vielä kolmas viikko... ehkä vähän lisää vielä. Auts. Lukemisetkin on kokeiltu. Itku-potkuraivari voisi tehdä gutaa!!
Ja sitten tulisikin oikein mega-luokan yskänpuuska, joten jätetään nyt sekin esiintyminen tällä kertaa.
Siippakin on kitunut jo viikon verran... ei ole aulis auttajani entisellään. Itse pitää könytä juomat ja viilennykset. Vähän pitää kaverillekin tuoda samalla, onhan sitä aikoinaan tullut luvattua oikein papin edessä. Ei se pappi tosin silloin mitään flunssa-aallon kouriin joutumisesta maininnut, mutta saattoi viitata juuri tämäntapaiseen asiaan - mikäli oikein muistan.
Niin me sitten istumme ja yskimme vierekkäin Tv-huoneessa kumpikin omissa kiikuissamme. Kuin keuhkotautiparantolassa... miten hellää ja terapeuttista. Varsinkin, kun katsoo kauempaa...
Se tässä todellakin on parasta, ettei tarvitse olla yksistään. Totta puhuen, on se vaan ihana, kun joku piittaa siitä olenko olemassa ja missä kunnossa tänäkin aamuna päivää aloitellaan. Olen elossa taas vaivoineni ja tästä jatketaan - vuorotahtia toinen toistaan jelppien. Surullista olisi köhiä yksistään, vaikka kiukuttelenkin urakalla oloani. Taitaa se olla todistettu, että rakkaudesta hevonenkin potkii...
