Loppusijoituspaikka

Satakunnan suvun haudasta tuli ilmoitus, että pitäisi taas uusia hoitosopimusta. Ei ole muitakaan, joilta karhuaisivat, joten olen nyt seuraavana listalla. Kalliita ovat Satakunnan begoniat, kun muuta ei luvata kuin kesäkukkaset. No, lupaavathan tappaa tuholaiset kukkasista mikäli niitä ilmaantuu... (Taitaavat näyttää itikoille laskua hoitomaksusta, niin siitäpä nämä hengettömiksi heittäytyvät, niin on suolainen hinta...)

Suomeen suvi on lyhyt, joten niitä kesäkuukausia niille kukkasille ja hoitamisille jää aika vähän... 

... vaan hintavaahan se olisi ajella tuntikausia itse sitä hautaa hoitelemaan. Eikä oikein "kehtaa" jättääkään asiaa sinälleen, koska elossa oleviakin vielä on ja saattaisi siitä tulla vihneitä siltä taholta. 

Tähän liittyvää ilmiötä olen seuraillut näilläkin kulmilla. Onhan omaa sukua siellä ja tuolla hautuusmailla. Naimakaupan ohella on tullut käyntipaikkoja lisää. Tai paremminkin hoitopaikkoja. 

Näitä hommia hoitaessa on käynyt mielessä miten tärkeää sukulaisten hautojen hoitaminen oli omalle äidilleni kuten myös isoäidilleni. Mutta miten käy nyt kun nämä jälkeläiset eivät paljon piittaa perinteistä eikä velvotteista? Taitaa poistua tällainen pilttuuhautaaminen ajan kanssa...

Olen kaukaa katsonut erään suvun haudan tilannetta ja sen rapistumista. Läheiset asuvat kuka missäkin ja perinnöistä huolimatta tai niistä johtuen ei lanttiakaan sijoiteta tämän vainajan lepopaikan kunnostukseen. Kuvastaa mielestäni silkkaa ahneutta, välinpitämättömyyttä ja nykyajan tilannetta ylipäätään. Ei enää mitään hyötyä hänestä, olkoon. Voisihan sen hoitosopimuksen tehdä perijät ja maksaa kimpassa hoitomaksua... mutta niinhän sitä luulisi. 

Toistaiseksi sekin paikka pysyy jonkinlaisessa kuosissa vanhojen sukulaisten satunnaisten käyntien ansiosta. Mutta hoitamattomuus näkyy silti. 

Hautausmaitten vanhoissa osissa käveleminen on miellenkiintoista, rautaisten ristien ja kaikenlaiseen hautakoristeluun liittyvät asiat. Ennen laitettiin ammatitkin näkyviin ja kerrottiin tämän ainoan lapsenkin menettäminen toisille. 
Här vilar... muistatteko? Onpas täällä paljon viilareita! Tätä vitsiä kerrottiin lapsuudessani. 

Sukuani haeskellessa olen törmännyt kaikenlaisiin hautajuttuihin. Yhteishautojakin on ollut. Sukulaismies ammuttiin sisällissodan aikana. Mestattiin, kuten sanonta kuului silloin. Samaan kuoppaan joutui tämä miespolo muiden samanhenkisten kanssa.... 

Ehkä itsellenikin olen valitsemassa villimmän vaihtoehdon kuin pilttuun jossain hautausmaalla... en ole koskaan sopeutunut rajojen sisälle näin eläissänikään.