Olen kurja potilas

Enpä tiedä mistä johtunee, mutta potilaan rooliin minun on ollut aina vaikea taipua. Nytkin tämän ikiflunssan kourissa minusta on tainut tulla jo vähän veemäinenkin. Ei pysty, ei jaksa, ei kiinnosta ja voihan sitäsuntätä. Tasajalkaa hyppisin kiukusta - jos jaksaisin. 

Ystäväni Fingerporin huumori vielä jaksaa kuitenkin naurattaa... ei ole vielä tauti menoksi?

Yöt ovat olleet pahimpia, yskittää ja sitten vielä yskittää hieman enemmän. Edes työvuosinani en muista näin kipeänä olleeni - voi minua parkaa! 
Enkä usko muistisairauteen tässä tilanteessa. 

Minua yritetään piristää kaikilla mahdollisilla tavoilla (kuten näillä "kiertolaisilla"), olen nyt kitunut jo lähes kolme viikkoa. Ei nouse kuumettakaan, olo on vain niin kuin jyrän alle jäänneellä. En ole sitä kokeillut, mutta voisin olotilan olevan jotain sen suuuntaista. Nivelet ovat niinniin kipeät... (mutta aina voi kutoa..)

Selvempinä hetkinäni (joita nyt on harvakseltaan) tunnen pistosta jo siitäkin, että minua harmittaa ylen ystävällinen siippani, joka varmaan menisi ympäri pirttiä kyykkyhypyllä, jos siitä pienikin apu tähän hetkeen olisi. On se totuudennimissä kertaalleen murahtanut kun mikään ei ole kohdillaan. No, sitten voinen kiukutella siitä murahduksesta. Kylläpä aika rientää näissä puuhissa!

Totta puhuakseni, on tämä hieman jo päästämässä otettaan... mutta ei vielä voi kehua oloaan järin suuresti. Tuskaannun tällaiseen olemiseen, ei sitä ihminen nyt voi aina huilia. Huiliminenkin on sellaista puoli-istuvaa, joten kutominenhan siinä on ainoa virike.
Tuo television normiohjelmat kyllä saavat vielä taudinkin pahenemaan! Viihdeohjelmia pitäisi olla ja sellaista joutavaa läpätystä...sanonko? En katso mitään varsinaisia sarjoja, niissä ei ole minulle potkua... en jaksa miettiä kuka on homo vai onko ja kuka nyt tällä viikolla saa lapsen ja kenen kanssa. Voisihan sitä kummastella nuorisolle suunnattujen sarjojen juhlintaa tai kokata silmillään kaikki soppaohjelmat mitä toosa tarjoaa. Mutta voihan se ja tuo! Viikko vielä menee kummastellessa ja tavallaan vie ajatukset tätä tuskaisesta olotilasta. Toinen viikko on siinä ja tossa, mutta vielä kolmas viikko... ehkä vähän lisää vielä. Auts. Lukemisetkin on kokeiltu. Itku-potkuraivari voisi tehdä gutaa!! 
Ja sitten tulisikin oikein mega-luokan yskänpuuska, joten jätetään nyt sekin esiintyminen tällä kertaa. 

Siippakin on kitunut jo viikon verran... ei ole aulis auttajani entisellään. Itse pitää könytä juomat ja viilennykset. Vähän pitää kaverillekin tuoda samalla, onhan sitä aikoinaan tullut luvattua oikein papin edessä. Ei se pappi tosin silloin mitään flunssa-aallon kouriin joutumisesta maininnut, mutta saattoi viitata juuri tämäntapaiseen asiaan - mikäli oikein muistan. 

Niin me sitten istumme ja yskimme vierekkäin Tv-huoneessa kumpikin omissa kiikuissamme. Kuin keuhkotautiparantolassa... miten hellää ja terapeuttista. Varsinkin,  kun katsoo kauempaa...

Se tässä todellakin on parasta, ettei tarvitse olla yksistään. Totta puhuen, on se vaan ihana, kun joku piittaa siitä olenko olemassa ja missä kunnossa tänäkin aamuna päivää aloitellaan. Olen elossa taas vaivoineni ja tästä jatketaan - vuorotahtia toinen toistaan jelppien. Surullista olisi köhiä yksistään, vaikka kiukuttelenkin urakalla oloani. Taitaa se olla todistettu, että rakkaudesta hevonenkin potkii...