Mikä voisi olla mukavampaa?

Istun mukavasti sylissäni pikkuinen koiravauvani, jolle maailma on vielä ihmeellinen, osittain tutkimatonkin alue. Olen hänelle turvapaikka, kun joku uhkavasti lähestyy. 

Koirani kehitystä ja kasvua seuratessani koen suurta iloa jokaisena päivänä. Tämmöinen minulla on täällä, ihan omana! 

Jokaiseen päivään on ihme uus. Kuten vaikka lauantain Avara luonto-ohjelma. Ei parempaa voisi hänelle olla. Eilinen sikaohjelma on vielä kuumempaa hottia kuin tuo aiemmin kuvaamani. Nyt kun itselläkin on aikaa pysähtyä ja seurata tapahtumia, tuo veijari sisältöä enemmän päiviimme ja kaikenlaista puuhaa ulkoilun merkeissä. 

Vauvakoira kasvaa vauhdilla ja vauvamaisuus on kyllä tottapuhuen siirtymässä nuorukaishahmon taakse. Willystä on tullut jonkinlainen murkku maitohampaiden irtoamisen myötä. Nopeaa tuntuu olevan koiran kehitys. Vasta hampaat vaihtuivat, nyt jo ollaan tyttöjen pauloissa... tosin vielä ei kait ihan selkeästi ymmärrä mikä niissä hyppyyttää. 

Energisyys tarttuu, hyvä niin. Tämä pimeä ja märkä ajanjakso on ainakin minulle tuskaa. Aamulla pimeää, illalla pimeää ja välilläkään "ei kukaan sytytä valoja". Liikun ikäänkuin horroksessa mielestäni. Tämä ajanjakso ei ole minua varten ollut milloinkaan. 

Vaan nyt aamuisin ponkaisee eteeni karvainen nuorukainen ilosta hihkuen.Olemme elossa taas, yhdessä ja valmiita kohtaamaan tuon oven takana kaikki ihanuudet! Hyppy, hyppy ja iso loikka. Tule nyt jo, hyvä nainen!! Tarttuuhan se ilo ja innokkuus. Viime aikoina en kyllä tuota ulkona vallitseaa säätäkään ole kovin miettinyt. Sinne vaan ja sieltä pois.

Sitten on edessä sininen hetkemme, lenkki tehty ja koordinaatit tarkastettu. Vatsat täynnä tuumitaan oloa ja ihaillaan toisiamme. Minäkin saan osakseni sellaisen palvonnan, että oksat pois. Eikä syynä ole yksinomaan omistamani jääkaapin kermajuustosisältö. Perheeni miespuolinen jäsen on selvästi miesasioiden suhteen ihailun ykkönen. Poikakoiramme saa lisävirtaa kaikista käntiin laitettavista koneista, hammasharjasta imuriin, moottoreihin ja vaikka mihinkä vipsttaakiin, josta ääntä irtoaa. Miehet ovat aina miehiä, näköjään. 

Toivon meille paljon yhteisiä vuosia tämän personal trainerin myötä. Mikä voisi ollakaan mukavampaa kuin olla ihailun ja huomion kohteena päivästä toiseen!  ... puolin ja toisin. 

Tarkkana siellä kentällä!

Hill Street bluesissa oli poliisipäällikkö, joka toivotti kenttätyöhön menijöille aina turvallista työpäivää.. "olkaa tarkkana siellä"...

Nyt puhun tarkkana olosta apteekkiasioissa. Etenkin ikäihmisten suoramaksuissa kannattaa olla silmä tarkkana. Kerronpas yhden jutun, sillä lääkkeet ovat kalliita muutenkin  ...

Vuosikausia toiminut apteekkilaskutus ikäihmiseni hoitopaikoissa toimi oikein mallikkaasti siihen kuuluisaan viimeiseen pisaraan saakka. Sitten alkoikin tämmöinen juttu pyörimään ...

 Viimeisenkin laskun tulo piti oleman siellä suoravelotuksessa, kuten ne edellisetkin. Niin kuvittelin. Sitten putkahtikin lasku perintätoimistosta, oikein Turusta saakka. 
Lasku oli suoravelotukseessa kuitenkin ja mennyt maksuun eräpäivänään 03.10.19. Tämän turkulaisen kirjeen päiväys oli kuitenkin 03.10.19, eli laskun eräpäivä. Siinä perintäfirman laskussa eräpäivä oli mainittu parin viikon päähän. (Ehdin maksaa tämän 09.10.19,  ennenkuin sain suoravelotukseen menneen laskun itselleni.) 

Liikasuoritus takaisin...

Apteekkikin oli vaihtanut paikkaa ja nimeään. Palautesivukin ties missä. Ei kun paikalle asiaa selvittämään. Laskuttaja seisoo edessäni silmät pyöreänä. Joo... ja eikun ja sitten jotain muuta. Ei ole heidän virheensä mitenkään, ei millään muotoa... ei kai. Kukas sen sitten perintään pistikään? Ottavat perintätoimistoon apteekista kuulemma yhteyttä ja vaativat summan pikaista palauttamista minulle. Tyttönen odottelee minun kiittelevän tästä toiminnasta, mutta enpä pysty asiaan. Perskules.

Kuluttajavirastokin vastasi päivässä. Se varmaan virkisti maksamisprosessia muuallakin. Ellen olisi puuttunut tähän, mikä lie odotusaika. Tyttösen mukaan perintäyhtiö tilittää heille huonosti asiakkailta saatuja rahoja...että silleen. Tässähän tarjoillaan avonaisia porsaanreikiä! 

Kaksi kuukautta odottelua nykyisen tietotekniikan ja sähköisen maailman aikana ... lisään paljon painokelvottomia  konsonantteja  tähän loppuun ... mutta kuten sanoin, tarkkana siellä kentällä!

Saikku, estä sillä epämukavat hommat

Sairauslomista on tullut jonkinlaisia aseita estämään epämielyttävät työtehtävät, suojelemaan mielenpahoittamiselta sekä työtehtävien hoitamisesta/hoitamattomuudesta johtuvasta arvostelusta.

Julkisuudessa on oitis väki saikulla kun alkaa mennä jollain tavalla asiat ristiin. Vastuunotosta on hetki aiemmin puhuttu suu vaahdossa. Sitten jäädään sairauslomalle, jonka pituus on pilkkuun asti sama kuin irtisanomisaika, tahi ... ihme ja kumma... päättynee juuri uuden tehtävän alkamiseen.

Hoitajataustani kautta pohdin usein nykyajan ihmisten ikävien asioiden sietämisen heikkoutta. Kun homma ei mene toivotulla tavalla tahi saa osakseen arvostelua onkin saikun paikka. Ihmettelen suunnattomasti, miten sen saikun onnistuu saamaan. Mikä on sellainen diagnoosi, jolla se irtoaa noin vaan ja sopivan pituisena aikana? Ihmettelen toki vielä enemmän, jos siitä poissaolosta työnantaja joutuu palkkaakin maksamaan. Toivottavasti ei. Mielenpahoittaminen ei tietääkseni ole sairaus, vaikka toisilla se on kuin tauti. Tuppaa jatkuvasti pintaan. Nykypäivän ihminen tarvitsee sairauslomaa myös kissansa kuoleman takia ja yhden menehtyneen serkun, joku niistä seitsemästäkymmenestä ... (en kyllä ole tavannut vuosiin), mutta ... 

Työhistoriassani olin myös esimies ja siinä yhteydessä törmäsin vakijäseniin, joilla oli sairaus oitis saatavilla, kun piti muuttaa jotain tehtävää tahi puuttua tuttuun ja turvalliseen vuosikymmenten lyijykynä-ruutuvihko asioihin. Työkaverihan sen poissaolevan työn teki, teki varmaan muulloinkin. Mielenpahoitussaikkua halajavat ovat yleensä työyhteisöissä jonkinlaisia siivelläkiitäjiä myös. Siihen tulokseen tulin vuosikymmenten aikana. 

Julkisuudessa olevat henkilöt antavat meille tavallaan esimerkin toimia tässäkin asiassa. Jos on se on hyväksyttävää päättäjillä, miksi se ei sitä olisi tavallisella ihmisellä?

Vielä kummastelen millainen on täsmäsairaus, joka päättyy salamanlyönnillä uuden pestin tullessa voimaan. Toisaalta - paranemisen ihmehän on toisaalta erityisen mainittava!

Suomen surkein kuski

Vahvistui kummasti yksi ajatus, joka mielessäni on pyörinyt jo pitkään. Ohjelmaformaatti oli koonnut paikalle henkilöitä, joiden autonajotaito mahtui tulitikkuaskiin. Pelottavaa katsoa, sillä heillä oli olemassa oikein lainvaatimukset täyttävä ajokortti, eikä mitään osaamista.

Ehkä olisi syytä vaihtaa ajopeliä...

Katsoessa sitä sähellystä ei voi kuin ihmetellä. Nimittäin niitä autokouluja, joissa näille onnetoisille on joskus maailmassa ajo-opetusta mukamas annettu! Luulisi, että jonkinlainen kriteerimittari olisi huonoimminkin johdetussa puulaakissa... luulisi siis.

Mäkilähtö, taskuparkki ja peräkärryn kanssa ajelu on hebreaa. Ei oltu opetettukaan kuulemma tämmöisiä juttuja. Mitäs sitten opetettiin, tekisi mieleni kysyä.  

Tulee mieleeni eräs työpaikkani ihminen, joka töistä lähtiessä pyysi aina toisen työkaverin mukaansa siltä varalta, että liikenneympyrässä hän tarvitsi jonkun viittilöimään milloin reitti olisi selvä ajolle... jotta näin. 

Mites sitten minun laitani, kuulen kysyttävän siellä. No, opetus oli silloin aikoinaan hyvin samanmoista. Ikinä, en siis ikinä olisi sillä opetuksella pärjännyt missään. Ajo-opettajani oli sellainen sekunda-elvis, joka huvitteli kilisyttelemällä muniensa kohdalla riippuvaa avain nippua ja puhelemalla levottomia. Ajoharjoittelu kohdentui reittiin, jota inssi tulisi käyttämään. Sitä tahkottiin niiin, että varmasti osattiin. Muuten ei tietoakaan mistään... välillä vieruselvis kyseli, josko saatille pääsisi... ja minä tunsin suurta jännitystä joka tunnin aikana. Kävisiköhän tuo pentele vielä kiinni... pohdin mielessäni. Eipä käynnyt sentään ja aikojen päästä tarkasteltuna hän olikin aika huvittava.Miituu... 

Ajamaan oppii sitten vaan ajamalla, niin sanotaan. Minäpä en ole tuon jälkeen juurikaan ajanut. Enkä aja. Aikoinaan oli vain yksi auto ja sen käyttäjä oli arvottu. Se en ollut minä. Siitä lähti helposti ajamaton kausi ja sen myötä rattiin tarttuminen tuntuu minulle sopimattomalta hommalta.

Kun tämmöisiä autokouluja tuntuu olevan vieläkin, joissa opetuksen taso on mitä on, kannattaako vaatiakaan mitään autokoulua. Käydään kirjekurssilla koko juttu. Ajamallahan sitä oppii?? Vuoden ajanut kuskikin on nyt ollut puolivuotta ilman korttiaan posautellessan hieman ylinopeuksia, eikä tunnu juurikaan asiasta valistuneen. Kaikkinensa autokoulujen anti tuntuu aika heppoiselta. Eikös niitä kukaan tai mikään valvo? Inssiä koeteltu ajaa neljä kertaa... hui helkkari! ... ehkä sekin kertoo, että jotain tarttis tehrä! 

Siihen asti, kunnes joku jonkun ratkaisun keksii, on liikkellä kaikenlaisia torvia, joita ei pitäisi päästää lähellekään liikenteeseen tarkoitettuja ajoneuvoa. No, hupiohjelmahan tämä kaiketi onkin.  

Räkänaurua ja kuorolaulupuhetta

Katselin viihdeohjelmaksi tarkoitettua hölinää. Telkkaritarjonta on toisinaan minulle sopimatonta, kuten nytkin tuli todistettua. "Tästäkin minä maksan".... se nimittäin kävi mielessäni... kipeästi. 


                                             

Entinen huippu-urheilijahan siinä taas päälaki paistaen hörötti muitten mukana. Jutut olivat koko sakilla sitä luokkaa, että mauttomuutta hipoo. Eivät ne olleet edes hauskoja, vaikka pieruhuumorin kestänkin sellaisina kohtullisen sopivina annoksina. 

Monta muutakin samankaltaista ns. hupiohjelmaa on saanut jalansijaa. Ovatko ne oikeasti katseltavia muitten mielestä? Miksi minä tunnen toisinaan myötähäpeää, miksi ne tuollaiseen menevät itsensä nolaamaan...


                                    

Esiintymistaitoja ei porukalla juurikaan ole, vai onko se ohjelman idiskin, puhutaan toisten juttujen päälle vähän isommalla fontilla ja aukkopaikka täytetään järjettömällä hörötyksellä. Esiintyjät kiemurtelevät jakkaroillaan pitkät tovit. Kuuluu varmasti "koreografiaan "?

Sitten toisaalla pyydellään lehdistössä anteeksi vuosikymmenten takaisia sketsejä, joille naurettiin kippurassa aikoinaan. Nyt niiden olemassaoloa on turha hehkuttaa ja elvyttää uuteen uskoon. Ollutta, mikä mennyttä. Paska haisee enempi sitä tonkiessa. 

Mutta siihen julkisuuteen jos on pyrkiminen, se vaatii omaa panosta. Sietämistä, ettei tänään olekaan nimenä kaikkien tietoisuudessa. Pitää repäistä jollain uudella tavalla. Ihminen on yleensä kekseliäs elukka, kyllä sieltä jotain syntyy. 

Toisinaan, tautinsa kourissa kiemurtelevana tai muuten uupuneena, olisi niin mukava katsella jotain ajanvietettä. En tarvitse perkeleitä ja alapään nimiä toistelevia höpöjusseja. Aikanaan minulle maksettiin sellaistenkin hoitamisesta, nyt en enää semmoisia välitä katsella. Vaan minkäs teen? Mäkimies ilmaantuu kuin Väykkä konsanaan joka ohjelmaan, mikä nyt taas on nähty. 

Ruohonjuurelta

Ei ole pitkä aika siitä, kun uutisoitiin puulämmityksen tuottavan kaikenlaisia harmeja ilmakehään. Vuosikymmeniä saunat ja ja muut tulipesät onkin sytytetty aivan väärin. Tämä tieto iskostettiin päähän kaikenlaisin opetusvideoin. Näin kun jatkossa sytytät, maailma pelastuu.

Pelastuuko sittenkään? Uskallanpa epäillä yksittäisen ihmisen tai kyläkunnan tuottamien savujen määrän olevan maailman kokonaisuutta katsoen mitenkään ratkaisevaa. Luontoa tuhotaan päivittäin, eikä se aina ole pienen ihmisen tekojen varassa.  

Minusta oli todella ihanaa lapsuudessani lauantai-iltapäivisin jäädä linja-autosta pois pikkutien varrella, kipitellä muiden edellä kohti mummolaa. Lähellä pihapiiriä leijui aina tuttu tuoksu. Edellisviikon kuivunut saunavihta toimi sytykkeenä pihasaunassa. Palaneen vihdan savun tuoksun muistan varmasti elämäni loppuun asti niin niin lauantain merkkinä.

Nyt siitäkin muistikuvasta ja opitusta asiasta on tehty ongelma. Voi näitä mummoloita, jotka meidät tavoille opetti!

No, minun ikäluokkaani edustava suomalainen saunoo aina saamiensa oppien mukaan. Hyödyntää oletettavasti kokemustaan ja tietoaan asiasta. Mutta puusaunasta harvempi luopuu vain ilmastoa pelastaakseen.

  Tällä viikolla näyytettiin laajasti uutisissa Delhin savusumusta kuvia ja paikallisten haastatteluja. Siinä olisi mielestäni oikeampi paikka lähteä miettimään ilmastotekoja. Pahasti myöhässä toki olemme asiassa, mutta ehkä sille jotain voisi vielä tehdä? siellä näytti aikamoisen vakavalta tilanne ja ihmiset todellisessa terveydellisessä vaarassa. 

Näiden kahden kertomani asian välillä on eroa kuin yöllä ja päivällä, mutta kuvaa tätä tämän hetkistä yhteiskuntamme. Otetaan joku asia esiin, siitä tulee maailman tärkein juttu. Sen varjolla saadaan luotua vaikka mitä järjestelmiä, korottaa perittäviä maksuja, syyllistää ihmisiä ja saada väki tarkkailemaan toistensa toimintaa.

Teollisuuslaitosten piiput puksuttavat taivaalle savujaan, siitäpä ei mitään puhuta suuremmin. Samaan aikaan kylällä lähes viimeisiä savujaan päästelevän pikkumökin asukkaat kummastelevat saunanlämmityksessään aiheutuvaa maailmanlaajuista ongelmaa. Vieläkö nyt meidänkin pitäisi jotain asialle tehdä?

Aina on heitä, joille ei laaditut säännöt kuulu. Tehdään kuten on ennenkin tehty. Minua ei määräillä. Ei edes äitivainaa aikanaan.

Maailmaa ei minun käsitykseni mukaan saada ikinä tasapuoliseksi tehtiinpä mitä temppuja tahansa. Aina on joku tasapuolisempi kuin toinen.

Tänään sitten lämmitetäänkin sauna onhan pikkulauantai!

Neuvokkihenkilöt

Vuosikausia sitten muistelen edellisen kerran törmänneeni ylen määrin muita neuvoviin tahoihin. Silloin hoitelin omaa pikkuistani parhaan ymmärrykseni mukaan.

Neuvoja sateli, nuori ja osaamaton äiti kun tuossa asialla oli. Tokihan sellaista neuvoa pitää, vaikkei itsellä muksuja olisikaan ollut. Heiltä kylläkin sain parhaat opit. Tarkkaan ottaen niitten neuvojen perusteella olisin ollut lapseton, minäkin. Tärkeintä olisi kuulemma ensin hankkia omaisuutta ja muuta materiaa. 

Kasvatuspuuhat nuorena sujuivat mielestäni ilman kummallisempia kiemuroita. Lapsi kasvoi, kehittyi ja eteni elämässään niinkuin pitääkin. Vaan aina piti jonkun olla nyppimässä. 

Sitten alkoi kouluaikojen numeroiden vertailu. Mitä lapsi saa kokeista, onnistuuko ja missä aineessa. Myöhemmin jatko-opinnoissaan. MINUN lapseni opiskelee tuolla... entäs teillä?

Sitten tuli tämä karvainen lapsi. 

Tuli tahi hankittiin, miten vaan. Eräs kasvattaja aiemmin ei myynnyt meille pentua, koska piti meitä omistajina liian vanhoina kyetäksemme liikkumaan tarpeeksi eläväisen rodun edustajan kanssa sen vaatimaa tuntia päivässä! Aika hyvin sanottu, tuntematta ja näkemättä. Satuin vaan mainitsemaan, että meillä on aikaa nyt koirastella kunnolla, kun olemme eläkkeellä...

Neuvoi, että kyse on hyvinkin liikkuvasta tapauksesta kuitenkin. Pitäisi siis miettiä vielä.
Kyllähän minä mietinkin, siksi meillä onkin nyt muualta hankittu Vili.

Neuvojia taas riittää, kuin lapsenhoidossa ikään. Ruokintaan liittyvät ovat yleisempiä. Herkkupalat puhuttavat. Meillä ei ole ylipaino-ongelmia KOIRALLA, mutta sanomista piisaa. Anna siankorva ---- älä nyt herran tähden anna siankorvaa!! ... tämmöistä se nyt sitten on. Vakaumuksensa mukaan kaikki puhuvat. Vähän voit pullaa antaa..., miksi antaisin, kun toisen vatsa ei sitä kestä? (On niin söpöä, kun koira kerjää pöydässä, vaikkei itse sieltä mitään annetakaan. .... ja niin saakelin söpöä vetelävatsaisen koiran kanssa eläminen, kun sille on salaa lykätty kaikenlaisia herkkuja) 

Tontillamme liikkuu monenlaisia luontokappaleita, joiden jätöksiä on mukava pikkukoiran maistella. Kyse on salamaa nopeammin liikkuvasta karvajalastamme, joten aina ei ehdi hätiin. Onneksi eläinlääkärimme rauhoitti minut näistä kakkajutuista ja sain jättää edelliset kauhuopetukset unholaan.

Vielä on tuo tottelevaisuus ja muu kasvatus arvioitavana. Saas nähdä onnistummeko, vai onko jäännyt jotain akuuttia oppimattomuutta huomaamatta näin iäkkäillä koiranomistajilla. 

Mielenterveysneuvontaakin olemme saaneet. Mitä ihmettä varten olet tuollaisen harmin itsellesi hankkinut? Mihin sinä luulet pääseväsi lähtemään, kun on tuo koira... mitä tollanen maksaa, rahojas hassaat? ... kaikenlaista. 

Minä kyllä näen paljon iloa tuossa otuksessa ja sen olosta kanssamme. Onneksi kirjoitin "sen", kun tuppaan sanomaan "hän" ja sellaista en neuvokkien mukaan saisi käyttää. Eihän se mikään ihminen ole. Eikö? en ole huomannutkaan... hahhahhaa... kohta lirahtaa, kuten muillakin käppänöillä yleensä suuren mielenliikutuksen aikana....

Koira kasvattaa meitäkin ja lähipiiriämme. Muille se nyt olkoon sama, mitä ajattelevat ja pitäkööt tietonaan. Vaan eivätpä pidä ja siitä meillä vielä riemua riittää. Meillä taitaa olla kohta päivälenkin aika...

Tirkistelyjä

Peitto heilahtaa ties kuinka monennen siiderin jälkeen. Kylläpä taas on antia katsojille luvassa. 

Tunnen olevani oikea metusalem, mutta tämä TV:n ohjelma-anti mykistää minut. Aivan hullun hommaa...Lykätään hormooneistaan kihiseviä lisääntymisikäisiä samaan tilaan ja annetaan viinaa oikein urakalla kyytipojaksi.Olisi se kumma, ellei siinä "rakkaus ala syttymään". 

Rakkaus sanana saa tässä yhteydessä mukaansa sellaisen käryn, että muuttaapa muotoaan hyvinkin. Tuskin näissä ympyröissä syntynyt "rakkaus" kestää edes kotiin saakka, tämän ohjelman ulostuloajasta puhumattakaan. En usko tämän kaljakellunnan tuovan kunnon kestävää parisuhdetta kellekään.

Noloja tilanteita syntyy varmasti, enkä oikein jaksa uskoa, että esiintyjätkään todellisuudessa haluaisivat olla tikun nokassa arvosteltavana omasta käyttäytymisestään. Olisi surullista, jos oma lapsi muistettaisiin vain siitä, että kulki pöhnäpäissään housut puolitangossa TV:ssä ilahduttamassa ohjelman osallistujia "kotikäynnillään".  

Me kotonamme istuvat läskit sohvaperunat voimme vaan kummastella tatuointien määrää, parien vaihtumista ja virtaavaa viinaa. "Keskustelut" ovat toki hyvin syvällisiä... ilmeisesti näitä ohjelmia toivotaankin nähtäväksi? Mitä, kenen peiton alla nyt viuhuu!!! Näittekö!?

Samaa tirkistelyähän se on vaikkapa huutokauppakeisarin käynnit asiakkaiden luona tavarahankinnoilla. "Ei, ei pysty nyt enempää maksamaan"... eipä niin, se kuuluisa prosentin voitto jää saamatta. Myyjät myyvät pääsääntöisesti pilkkahinnalla omaisuuttaan, hakeehan ne kotoa oikein huutokauppakeisari! Perään tämä pullero sitten kertoo, minkä summan hän tästä voittonaan kuittaa. Kotisohvalla tunnetaan iloa, ei tuo saanut tavaroistaan just mitään... ja minullakin samanlainen purkki tuolla hyllyllä, saan siitä siis enemmän kuin tuo äskeinen, jos myymään lähtisin. 

Ennen tirkisteltiin skandaalilehtiä ja paheksuttiin sitä ja tätä. Kukaanhan ei myöntänyt tilanneensa kyseistä lehteä milloinkaan. Oli vaan "lukenut kampaajalla". Useastipa väki kävi kampaajalla siihen aikaan...

Eipä kovin moni myönnä katsoneensakaan näitä ohjelmia, joita tarkoitan. Silti ollaan perillä niitten sisällöstä. "Sattumoisin surfasin kanavia ja ..." just niin. Surffaus on uusi harrastus. 

Ennen tirkisteltiin ikkunaverhojen raosta enempi. Kaikkea näki silloin. Näkee toki nykyäänkin, Toisilla oli oikein kiikarit ikkunan kupeessa. Eihän sitä muuten kylätien kulkijaa varmista?

Näin on ja on aina oleva. Jos ei heilu verho, sitten peitto. Tai molemmat.  

Hautajaisia ja vauva-arkea

Elämässä tuppaa aina sattumaan ja tapahtumaan hyvin päällekäin kaikkia juttuja... ainakin silloin, kun niitä vähiten odottaa. Odottaminenkin on suhteellinen käsite. Toisista asioista vaan tietää, että niin tapahtuu, joku sitten yllättää. Tai päinvastoin.

Saattelimme äidin uurnan hänen lapsuuspitäjäänsä aivan hiljattain. Tapaus tuli luonnollisesti yllättäen, vaikka niitä ennusmerkkejä saimmekin jo tovin seurataksemme. Edellinen saattohoito äidin kohdalla kesti kolme vuotta, tämä viimeinen saattohoitovaiheeksi kirjattu vain kolme päivää. 

Kolmen vuoden saattohoito tuntui järkyttävältä sikälikin, että sen myötä erilaisen hoitamatta jättämiset tulivat tavallaan luvallisiksi. Se on nyt se vaihe menossa... jne. 

Hoitopaikan vaihtaminen toi äidille vielä viimeisen mahdollisuuden nauttia hellästä hoidosta, huomioinnista ja kaikesta siitä, jota liki satavuotias viimeisinä aikoinaan tarvitseekaan. Muistisairauden käytöshäiriöt eivät enää  olleetkaan henkilökunnan päälimmäinen puheenaihe, ei se heillä suuremmin vaivannut. Ehkä siksi, että muistisairas elää tunnemaailmassa ja äiti eli omaa elämäänsä omassa turvallisessa maailmassaan vasta nyt. Tässä viimeisessä hoitopaikassa oli tarjota se maailma äidilleni.

Itselläni on nyt jokseenkin omituinen olotila. Ei ole minne mennä muoria katsomaan, ei tarvitse huolehtia enää asioista entiseen malliin. Viikottain vähintäin kun kävi, tuli ne käynnit osaksi arkipäivää... mitäs nyt?

Hautaaminenkin askarrutti minua. Pakkosiunaaminen, kun vainaja kerran kuului kirkkoon. Ei niinkään, että olisi noudatettu vainajan kirjattua toivetta papittomasta lähdöstä. Pappi oli kovasti huolestunut suhteestani äitiini. Keskustelumme lopuksi hän kehotti sytyttämään edes kynttilän äitini muistolle! Mistä hän tiesi mitään, kuinka monta kynttilää olen jo poltellut siskoni kanssa ja  mitä hänen napaansa kalvoi meidän tapamme järjestää toiveen mukainen hautaus!! 
 Näissä hetkissä tuli mieleeni, kun en ole ennen yksiäkään hautajaisia, perunkirjoituksia sun muita järjestellyt, että olisipa joku kurssi tähänkin asiaan pitänyt olla oppisuunnitelmassa aikoinaan. Kansalaistaidoksi tätä kutsuisin, ei olisi hukkajuttu lainkaan. Voin vaan kuvitella henkilöä, joka surun murtamana etsii tietoa, opastusta tai vaikka tekisi jotain itsekin,  mikäli osaisi asiaan liittyen. Vauva.fi-sivustokaan ei nyt auta. 

Kysymällähän sitä oppii. 

Hupaisiakin hetkiä äidin kuolemaan liittyy. Kuten nyt vaikka seurakunnan edustajan ilmoitus, ettei heistä kukaan ole uurnanlaskupäivänä käytettävissä (päivä ei ollut meidän valitsema) ja me omaiset saamme itse peitellä haudan, olivat kuitenkin paikan kaivaneet. 
 MUTTA HE JÄTTÄVÄT LAPION! Voi kiitos siitä! Lapion nouti seurakunnan ulkotyöntekijä sukkelaan pois, kun hieman siirryimme haudan vierestä. Pelkäsikö, että naisvaltainen porukka ottaa sen kenties mukaansa taimilapioksi? Äidin lempiväriin, punaiseen, sonnustautunut saattojoukko ehkä näytti sirkuksesta karanneilta... me olimme kuitenkin ottaneet äidin toiveet tosissaan tässä asiassa. Toisin kuin eräät. Meidän muisteluhetkemme oli lämminhenkinen ja varmasti vainajan toiveen täyttävä, juuri häntä varten suunniteltu. 

Kysyessäni virkailijalta aiemmin onko hautausmaksu sama, vaikka itse peittelimme haudan tuli huokauksia. Ei tämmöistä ole kukaan kuulemma  ennen kysellyt. Eipä kai... en uskokaan kenenkään tinkivän suruissaan yhtään mistään. Maksetaan kiltisti, luki hintalapussa mitä tahansa. Hautakivi, kukkaset, nimikyltit... jne... Sellaista on kuolemalla rahastus. 

Vaikea on varmasti joidenkin suhtautua läheisensä menettäneeseen. Olen ollut tässä omaishoidossa mukana jo kymmenen vuotta erilaisin läsnäoloin. Äidin sairauden edetessä on tavallaan jo haudannut sen tutun henkilön ja jäljellä oli vain näköisversio. Jokaisen tulisi muistaa sekin, että meidän kaikkien suru ja suremistapa on erilainen. Omaa tapaansa ei kannata kovin tiukasti toiselle tyrkyttää. "Kyllä sulle vielä suru tulee"... 

The Koira!

 Sitten se toinen asia...

Olin jo pidemmän aikaa suunnitellut ottavani itselleni jonkun koirakaverin. En niinkään jonkun, vaan aikuisen kääpiösnautserin. Tiesin rodun olevan juuri oikeanlainen "vartalolleni" ja omaavan kunnon luonteen. 

Taas elämä mullisteli asioita. Huomasin omistavani 11-viikkoisen poikavauvakoiran! ... tilanne tuli niin äkkiä ja päätös hankinnasta piti tehdä lähes lennosta. 
Hieman olin tunnemyrskyjen kourissa silloin. Pikkuinen vauvakoira sai elämääni niin paljon "käsitöitä", että tyhjyysaukko tuli kerralla täyteen. Toisinaan tuppasi vuotamaan hieman ylikin.

Vauva-arkea koiravauvan kanssa. Meillä olisi pitänyt laittaa pojan nimeksi Pomo...kova on ego, paljon isompi kuin kokonsa edellyttää. Hauska veijari sinänsä, saa virtaa meihin 1-0. 

Tässä sitä odotellaan jotain tapahtuvaksi.... ja meistä kuulet vielä! 

Paikoilla on eroa kuin yöllä ja päivällä

Sataa ikävuottaan pikkuhiljaa lähestyvä äitini oli viisi vuotta eräässä pörssiyhtiössä ns. hoidossa. Hoidossa minä nimittäin luulin hänen olleen...hoitoahan sekin on, että hoidetaan miten sattuu. "parhaamme yritämme"...se ei vaan aina riitä. 

Hoitokulttuuri muodostuu tekijöidensä summana, mausteena se johtaminen ja sen osaaminen tai osaamattomuus. Tähän kun yhdistetään välinpitämättömyys, siitä se soppa syntyy.

Näihin vuosiin mahtui jatkuvasti ja lisääntyvässä määrin jopa kaltoinkohteluksi tulkittavaa. Tuon ikäisen ihmisen elämässä viisi vuotta sellaista hoitoa vie vointia alaspäin kuin lehmän häntä. En usko kuolemattomuuteen minäkään, joten turha sanoa, että kuoleehan äitis kuitenkin,  vaikka mitä tekisit. Kuoleepa hyvinkin. Jokainen meistä sitten aikanaan. Mutta eipä sitä nopeuttaakaan tarvitse, minun takiani ainakaan?

Kuka suojelee vanhaa ihmistä? Ei ainakaan yhteiskuntamme.

 Maksaminen, se onnistuu kyllä....

Nyt vanhukseni on uudessa hoitopaikassa, pörssiyhtiö tämäkin.Olen kertakaikkisen mykistynyt! Henkilökuntaa ei takuulla ole enempää kuin edellisessäkään paikassa, mutta tapa, jolla he työnsä tekevät on jotain aivan erinomaista. 

He puhuttelevat tätä muistamatonta ihmistä kauniisti. Puetaan asiallisesti, syötetään ja pidetään puhtaana. Kynnet leikataan itse, ei tarvita kalliita jalkahoitajia jatkuvalla syötöllä. Lisäravinteet (nekin arvokkaita) he ovat korvanneet omatekoisilla konsteilla. Siis niillä, joita tuolla toisessa paikassa ei sitten mistään hinnasta käytetty. Omahoitaja sanoi vielä, ettei niiden lisäravinteiden makukaan ole häävi, eikä omaiseni niistä edes kokemuksensa mukaan pidä. Tästä syystä he ottivat käyttöönsä tämän oman linjansa. Sen ansiosta tulotilanteessa ollut paha anemia ja siitä johtuvat kaatumiset ovat nyt hallinnassa. Paino on jopa noussut, nyt jo 43 kg! Kolme vuotta sitten edellisessä paikassa julistettu saattohoitovaihe voidaan ilmeisesti akuutista hetkestä poistaa - toistaiseksi kannattamattomana....?

Heillä on aikaa ja silmää katsoa yksilöllisesti asukkaan tarpeet. Aikaa valmistaa jotain suun mukaista, jonka tämä ikäihminen popsii halulla. Ihmeitten aika ei siis vielä ole ohi!!

En odota, että äiti satavuotisjuhliaan täällä juhlisi...(en toki pahaksi pistäisi sitäkään) mutta toivon, että hän saa viimeiset aikansa nauttia lämpimästä huoneestaan, asiallisesti puettuna. Ruokaa annetaan, vaikka hän temppuilisi toisinaan. Ruoka myös mietitään hänelle sopivaksi ja lähestytään lämmöllä, eikä haasteta oitis tappelemaan. Vaikkei hän aina asioita käsitäkään, vaistoaa hän kuitenkin tunnelman. 

Surullistahan tässä on vain se, että omaiseni nyt vasta pääsi tämmöiseen paikkaan asustelemaan. Miten hän olisikaan nauttinut silloin aikoinaan tästä yhteisöllisyydestä ja tunnelmasta....

Eroa on, paikoilla ja tekijöillä!

Maaseudun eläkeläisten köyhyys

Eipä ole mediaseksikäs aihe tämä, mutta olkoon nyt menneeksi.

Eilisen päivän uutisoinnistahan minä taas riemastuin. Maalla aikaani elävänä olen jo aiemminkin kiemuroinnut tätä nykyajan meininkiä vastaan. Ollaan mukamas kehittämässä jotakin ja tulos on yleensä asukkaille huonompi kuin vallitseva olotila.

Maalla olevista eläkeläisistä siis joka viides saa käteensä alle 1000 euroa kuukaudessa, mediaanieläkkeen ollessa noin 1200 euroa. 

Tuolla summalla sitä sitten pärjäillään, yhdessä tai erikseen. Monen tuloja syövät terveydenhoitoon, sekä lääke- ja asumiskuluihin liittyvät menot. Yksityissektorin käyntejä ei kovin montaa tuolla rahalla suoriteta, eikä ajella takseilla paikasta toiseen. Lämmityskulut omassa talossa asuvalla voivat olla huikeita. Talvenvara -puukuormat ja öljyauton käynti saa eurot lentelemään ja lievää rytmihäiriötäkin.  Pitkään eläneillä on monenlaisia kremppoja hoidettavanaan, joten kulueriä syntyy yksi toisensa jälkeen. 

Maaseudulla asuminen saattaa kuitenkin olla monen työssä käyvän unelma. Sitten joskus minäkin muutan maalle.... 
Unelmia pitää olla ja niitä ruokkia lämpimin ajatuksin.

Niin minäkin aikoinani tuumiskelin, että perkules... maaseutu kutsuu!

Silloisen kutsuhuudon aikana täällä oli vielä kaikki paremmin. Kauppojakin oli useampi, nyt vain yksi. Linja-autoilla pääsi autotonkin käymään työssä. Tosin vuorotyöläiselle se vaihtoehto kulkemiselle ei silloinkaan onnistanut. 

Terveyspalvelujen saatavuuttakin pitänee ajoissa tarkata. 

Omaa autoa tarvitsee maalla asuva. Mikä lie sitten edessä, kun ajaminen ei pelitä enää? Kaikki on monen mutkan takana ilman omaa kulkupeliä. Sitä autotonta elämää on helppo kokeilla citykodin nurkilla. Hypätä kymmenen minuutin välein kulkevaan bussiin ja mennä minne tykkää. Lähteminen kauppaan, apteekkiin, lääkäriin, juhlimaan ja vaikka minne vaatii aina maalla hyvän suunnitelman - auton tai auton kuljettajineen.

Vapaa-ajan asuinpaikkaa kehuttiin aikoinaan hyväksi kohteeksi. Täältä kun kuulemma pääsee vaikka mihin kasvukeskukseen. Kyllä pääseekin, kun jaksaa vääntää. Ovat kehittäneet palvelujaan niin mahdottoman hyväksi, että matkalle mieliessä pitää viipottaa valtatien varteen laukkuineen. Taksista ei enää kylällä tietoa, bussikaan ei aja taajaman kautta. 

Eikä bussin kyytiin ole asiaa, ellei lippua ole ostanut netistä valmiiksi. Riihikuivalla rahallakaan ei kauppoja synny. Nettikin voi eläkeläisille olla ongelma. Kaikki eivät sitä käytä tahi osaa käyttää. Halusta ei taida enää monikaan viitsiä edes puhua. Täällä ympärilläni olevia ja asuvia ikäihmisiä ei taida saada enää tietokonekauppaan kuuntelemaan 
bittiavaruuspuheita?

Eläkeläisellä voi olla hyvin perskohtainen tuntuma omasta pärjäämisestään. Uutisoinnin pohjalla olevaan kyselyyn vastasi noin 3000 eläkeläistä. Heidän kokemuksensa eläkkeellejäämisvaiheesta, omasta terveydentilastaan, asuntonsa halintasuhteesta ja kotitaloutensa koosta vaikutti vastauksiin. 

Eläkkeellejääminen on monelle järkytys. Pitää jäädä pois tutusta työyhteisöstä, jossa työn merkitystä suurempi puhe on työyhteisön sosiaalisilla suhteilla. Tänään merkittävä jäsen yhteiskunnassa. Tuottava yksilö. Huomenna eläkeläinen, kaikenlainen teiden tukko ja kuluerä! Monelle taloudellinen syy jatkaa työssään oli painotekijä silloin, kun esim. asui vuokralla tai odotettavissa oli matala eläke. 

Vapautuminen arkirutiineista, työkuvioistaan ja jatkuvasta suorittamisesta voi olla myös vapauttavaa.Maalla asuvien tyytyväisyys oli mainittavaa. Pystyihän siellä esim. olemaan jossain määrin omavarainenkin.

Tässä omassa oravannahka-kaupassani pyörii mukavasti pieni piiri tuottajia ja tarjoajia. Vaihdantaa käydään. Yhdellä perunat, toisella marjat. Vaihdetaan kalaan tai vaikkapa sieniin. Samalla ystävyyssuhteet ja sosiaalinen elämä pitävät virkeänä lisäten asumismukavuutta.

Tutkimuksen mukaan eläkeläiset auttavat lapsiaan, taloudellisestikin sekä hoitamalla lapsenlapsiaan. Kuljetuspalveluakin tarjoavat. Vastavuoroista on tarjolla vähempi. Palkatonta työtähän tuo hoitaminen on, korvaa usein puutteellisesti järjestettyä kunnallista päivähoitoa tai koululaisten iltapäiviä. 

Miten suu pannaan sitten, kun siirrymme pörssiyhtiöitten hoitokoteihin? Tällä mediaaniksi kirjatulla summalla ei sitten asuta missään tietämässäni paikassa. Siinä kunnan tädit ja sedät kirjoittelevat lisääntyvästi maksusitoumuksiaan koneet punaisina ja kulut taas kasvavat. Täältä maalta puuttuu näitä hoitopaikkoja. Vain kaikennieleviä jättiyrityksiä haaraliikkeineen on tarjolla. Eikä sekään ole sanottua, että pääsee oman kylän hoitopaikkaan tuttujen ihmisten lähelle. 

Nyt pitäisi näihin asioihinkin meidän eläkeläisten puuttua. Odottaminen heikentää meidän oman hoitomme laatua sitten joskus. Karsia pitää kaikki lieveilmiöt ja vääränlaiset toimijat ajoissa. Silmien sulkeminen asialta on kuin se vanha sanonta housuunsa pissimisestä. Lämmittää vain hetken. Sitten saatkin pissiä housuihisi ihan rauhassa kun se aika tulee. Ei siellä hoitopaikassa kukaan kuuntele. 

Ei raha yksistään onnea tee, senkin olen huomannut ympärilläni. Auttaa kummasti asioita, mutta onnellisuus pitää löytyä jostain muualta. Vaikka tämmöisistä tunnelmista...