Kuka pelkää mustaa miestä?

Lapsuudessa pelkäsin kaikenlaisia asioita: napaa en saanut kaivaa, koska oli pelättävissä, että vatsa puhkeaa... pelättiin koko perheen voimin jäsenmaksuja keräävää Lauria, joka pyörällä karautti pyhäpäivänä paikalle... pelättiin Venäjää ja ennen kaikkea pelättiin - mitä naapurit sanovat aiheesta tai toisesta. 

Koulumatkalla pelkäsin yläluokkalaisia ja mitä heidän taholtaan saattaisi tulla... pelkäsin myös munakastikepäiviä, jolloin oli pakko ottaa kaksi palaa rasvasilliä. Silli oli leikattu kokonaisena palasiksi selkäruotoineen päivineen. Munakastike "pilaantui" kerrasta sillin makuiseksi. poruutti ja nielaisin palat aina kokonaisina - äkkiä pois. Seuramus siitä oli, että selkäruotoineen leikattu silli juuttui jonnekin kurkun mutkaan ja oli siellä tukkeena tai tunteena koko päivän. 
Välitunnilla sitten leikittiin "Kuka pelkää mustaa miestä" - peliä. Minulle ei oikein koskaan valjennut, millainen se musta mies olisi ollut... mutta pelkäsin pirusti. 

Opin lapsena pelkäämään kaikenlaisia asioita. Opin myös näistä pois, vaikka siihen aikaa kuluikin. 
Mielenkiintoista on toisaalta se, miten tällaiset asiat jäävät mieleen ja nyt tästä pakolaistilanteesta aktivoitui muistini sopukka miettimään sitä musta mies-leikkiä. Millaiset otsikot syntyisivätkään, jos koulun pihalla tällainen meno tänä päivänä käynnistettäisiin. 

Naapureiden pelkääminen,  "mitä he sanoisivat", eli omassa lapsuudessani kovassa. Eihän se naapurusto ollut meitä kummempia, kun asiaa myöhemmin mietin! 
Meillä ehkä muita enemmän miesväki rentoutui perjantaisin raskaan työviikon päätteeksi? 

Nyt kun adventtia tässä elettiin, pelkäsin joulupukkiakin... tottakai. Se kuului asiaan. Odotin aina jotain ihanaa lahjaa, mutta olosuhteista johtuen yllätys oli toisensuuntainen.
Lapsuudessani kerättiin joulupaperit visusti talteen seuraavaa vuotta varten ja oli hämmentävää katsoa lahjapaperin yliviivattuja aikaisempia nimiä... Aino, Tapio, Helmi, Jorma... ja sitten minun nimeni, joka seuraavana jouluna joutuisi yliviivatuksi ja lahjapaperi olisi taas jollakin toisella kääreenä.

Tässä elämässä ei voi sanoa, että pelkäisi mustaa miestä, mutta hieman mietityttää kuitenkin tämä kulttuurien ja tapojen yhteensovittaminen.
Vellihousuvuosistani on aikaa, mutta jotenkin elämä on antanut oppia siitä, ettei koskaan voi tietää tulevasta. Vaikka päättäisimme mitä tahansa, joku muu muuttaa kompassin neulaa...

... niin, ja nythän on pikkujoulukausikin käynnistynyt, joten ...

... 

Talvinen aamupäivä

Kaupoissa on alkanut joulukausi. Minäkin olen sortunut ostamaan Julia-karkit tarjouksen mukaisesti... ja olemme sitten syöneetkin ne. Joten, toteutan kauppiaan unelmaa olemalla läsnä tarjouksessa jos toisessakin. 

Itsenäisyyspäiväkin tulossa. Tässä teille pikkku vinkki tarjoiluun, kalakääretorttu.


Lohirulla (paista uunissa 175 ast kunnes pinta hieman muuttaa sävyään vaal. rusk. )

• 6 munaa
• suolaa
• 200-250 g pakastepinaattia

Tee munakas:

• puristee ylimääräinen vesi pinaateista pois ennen kuin lisäät ne munakkaaseen
• vatkaa munien rakenne rikki, lisää suolaa
• vatkaa valkuaiset erikseen vaahdoksi ja nostele edellisen massan joukkoon varovasti

• kumoa massa leivinpaperin päälle korkealaitaiselle uunipellille

Kun pohja paistuu, laita työpöydälle odottamaan leivinpaperi, jolle olet sirotellut hipihienoa parmesaaniraastetta valmiiksi kuin kääretortun sokeripohja.

Kippaa uunista ottamasi levy tälle hetken jäähtymisen jälkeen. Ota heti paistopohjana ollut leivin paperi pois, kosteus haihtuu pikkuisen

Tee täyte:

• 400 g savulohta
• 200g maustamatonta tuorejuustoa
• 1 sitruunan mehu ja kuorta raastettuna
• 1/2-1 dl oliiviöljyä 
• valkopippuria, mahdollisesti suolaa

älä lisää tähän tilliä, koska ajatus on, että täyte olisi mukavasti vaal. punertavaa

Levitä sekoittamasi täyte kääretorttupohjalle ja käännä leivinpaperin avulla napakaksi rullaksi. Näyttää mukavalta, koska pinta on keltaisen juustoraasteen huurruttama, vihreä-vaal.punaraitainen torttu.  Laita kylmään. 

Leikkaa tortusta siivuja, tai vinoneliöitä. Koristele tillillä ja makoisan näköisellä katkaravulla, kananmunan lohkolla...

Maistuu muuten ensimmäisten uusien perunoidenkin kanssa, nyt itsenäisyyspäivän pöydässä mukavan näköinen ja etenkin makuinen tarjottava. 

Maistuis´varmaan sullekin?

  

... ei niinkään itsenäisyyspäivään, mutta ohjeeseen liittyvää! 

Well, Valloista...

Puolustusvoimat ovat valmistelleet hankintojaan Valloista.

Puolustusministeriön mukaan rahaa palaisi 140 miljoonaa euroa ja summalla saadaan ohjuksia enintään 240 kappaletta. Pikaisella laskutoimituksella yhden härpäkkeen hinta on yli puoli miljoonaa....

... joten kyllä sitä kovasti toivoo, ettei käynnistysnappulan lähellä synny vahingonpainallusta, hintakin on niin mahdoton...

... tai jos lähtee lapasesta, olisi sitten kohde mahdollisimman oikea.Kantama vaan on niin lyhyt. 

Tästä tulikin mieleeni, että onneksi peruivat eläkeläisten asumistuen leikkaamisen...

... ja tässä kuvassa on orkku nimeltä Irkku. Ja meidän iskästä tuli Irkun äiti joksikin aikaa. Sitten Irkku sai hampaat ja hänestä tuli oikea orava, joka osasi syödä keksinkin oikeaoppisesti pyörittäen ja tämän osaamisen johdosta hän sitten muutti suureen kuuseen neljän oravan maille. 

Mummun luona kylässä

Meidän mummulla on pitkäaikaishoitopaikalla tehostetun hoidon yksikössä. Paikka irtosi kuin vahingossa tähän yksikköön osittain väärän lääkityksen ansiosta.

Mummu oli kotona ollessaan aiheuttanut kotihoidon työntekijälle ahdistusta olemalla "liiallisen kiinnostunut kuolemasta". Silloin lähes yhdeksänkymppinen luki sunnuntaisesta lehdestä kuolinilmoituksia ja olisi tahtonut kommentoida poistuneita paikalla olleelle hoitotyöntekijälle. Tämä asia oli siis puistattavaa, siihen piti saada lääkettä.

Koska itsekin olen yhdeltä ammatiltani sairaanhoitaja, kielsin lääkityksen tällaiseen vaivaan.Minusta jokaisella on oikeus surra tuttavansa ja miettiä ilmoituksissa olleita ihmisiä olematta sairas tai muuten hoidon tarpeessa.
Kiellostani huolimatta lääkitys aloitettiin ja ennakkoluulostani huolimatta äitini ei mennytkään pitkin seiniä vaan veti peiton korviinsa, lakkasi syömästä ja liikkumasta. Muisti oli yhtä huono kuin aiemminkin. Tästä, tosin melko onnelisesta sattumasta johtuen, paikka pitkäaikaishoitoon irtosi nopeasti. 
Samassa yhteydessä hävitin kyseisen lääkkeen, kielsin apteekkia antamasta uusia tiliin ja otin lääkäriinkin yhteyttä. Lääke lopetettiin virallisesti, koska "siitä ei ole todistettavaa hyötyä". Parin viikon kuluttua jalattomaksi käynnyt mummu nousi kuin ihmeen aikaansamaana ja lähti kaupasta maitoa ostamaan aivan oikeaoppisesti!

Nyt mummu on sitten kuitenkin siellä tehostetussa yksikössä, missä hän on ollut kaiken aikaa kovin yksinäinen, ovathan muut asukkaat kahden autettavia tosi sairaita ja ovat huoneissaan. Mummu on itse liikkuva, mutta onnettoman muistamaton. Eikä enää kiinnosta edes pyhäpäivän lehti kuolemanilmoitusten muodossa. Vanhukset istuvat yleensä päiväsalissa ruokapöydän ympärille viritettynä iltapäivin, jolloin itse sinne ehdin. Keskinäistä seurustelua ei juurikaan ole, eikä hoitajaa siinä mukana herättelemässä heitä johonkin aktiiviseen puheeseen tai osallistumiseen. Yhden ainoan kerran nyt parin vuoden sisään olen kuullut erään hoitajan laulattavan väkeä.
Vuodekin voi olla klo 15.00 aikoihin avattuna jo iltaa varten. Satunnaisesti saattaa olla jotain ohjelmaa, ulkoilu on harvinaista herkkua. Hoitotyötä tekevät vain muutama vakituinen, satunnaiset ja vaihtuvat eläkeläiset, keikkaa sairaalasta tekevät hoitajat ja hoitoapulaisina olevat ulkomaalaiset hymykoneet. Viimeksi mainitut ovat sikäli harmittomia, mutta eivät tiedä kenestään yhtään mitään, eikä heillä ilmiselvästi kyseisessä laitoksessa ole millaistakaan vastuuta. 
Entä sitten nämä keikkailijat? Eipä heilläkään ole juuri tietoa hoidettavistaan. Yhden päivän ja sen kertaisen vuoron heittäminen rutiinisti sujuu. Omaisen kysymykset sivuutetaan tietenkin niin, että kun nyt tässä olen vaan tämän vuoron... 

Mitä se ruoka sitten on, mitä näin hartaudella odotellaan? Eräälläkin viikolla klo 16.00 päivällinen oli kaksi kertaa puuroa ja kerran sellaista helkkarin porkkanakeittoa, joka kerta kerralta ohenee. Puuron syöttäminen kaksi kertaa viikossa aamupuuron ohella on mielestäni aika hassu juttu!  

Toisella korvalla olen kuunnellut maahan tulleiden ihmisten repliikkejä siitä, että patjat ovat kovia, ruoka omituista ja muutenkin on kurjaa. Tästä syystä nyt ehdottaisin, että ne klovnit, joita vanhustenhoitoon on piristeiksi  ajateltu lähtisivätkin piristämään näitä onnettomia, jotka ovat joutuneet näinkin kehnoihin oloihin. 
Samoin ne vanhusten hoitoon ajatellut valkoiset pienet robotit voisi suunnata hoitelemaan asioita monikulttuurisessa ympäristössä. Kieliongelmiakaan ei olisi, ohjelmoida voi robottiin vaikka munkkilatinan kieleksi. Näin hoituisi ongelma siinä kohdassa ja vanhuksien hoitoon tulisi oikeita hoitajia, jotka nyt on kaapattu lennosta hoitelemaan tätä asiakasvirtaa. Ei paha?

Mutta onhan mummmulla jotain hyvääkin luvassa, siellä on pyhäpäivin mahdollisuus viinitarjoiluun osallistua. 

Kuvassa Raja-Joosepin vaimon leivinuuni, jossa viikottaiset leivät paistettiin. Eipä hänkään kovin olojaan kuulemma valitellut keskellä ei mitään. Täältä ei R-kioskille lähdetty hiivapakettia ostamaan. 

Ukin kissanhiekkalaatikko-kakku

Eilen meillä oli vunukat juhlimassa ukkia, pyhäpäivän sankaria. Kyseinen juhlapäivä ei meillä näy niin kaupallisena touhuna kuin ehkä mainosten mukaan pitäisi.

Isälle ja vaarille touhutaan porakonetta, pihvilistaa ja järeää menoa. Äidit syövät salaattia ja saavat pesukoneen lahjaksi. Onneksi aamutossujen määrä on vakio, niitä ehdotellaan kumpaisillekin.

Intouduin HäSa:n hallowen artikkelista ja leipaisin ukille kissanhiekkalaatikko-kakun. Tiesin huumorin pitävän niin sankarilla kuin vieraillakin. 
Meillä kun ukki pitää kissoista kovin, (olemme menettäneet vuosien saatossa yksi toisensa jälkeen kaikki kolme omaamme) varsinkin naapurin Hermannista, joka poikkeaa meille pari kertaa päivässä. Hermanni on sympaattinen katti, joka pitää kissashiatsusta ja kehumisista. Kuka nyt ei pitäisi? 
Kissanhiekkakakku oli siis meille hyvin luonnollinen valinta. Ainakin minulla itselläni oli aikamoisen hauskaa  ja parastahan näissä on aina se suunnittelupuoli.  

Näyttää vähän julmalta, mutta maku oli hyvä! 
Harmi, etten saanut Hermannia laatikon viereen yhteispotrettiin...


Kissanhiekkakakku ukille: (laktoositon, gluteiiniton)

5 munaa
lasillinen hienoa sokeria  ---> nämä vaahdotetaan 

2 dl mantelijauhoa
1 dl perunajauhoa
2 tl leivinjauhtetta
2 tl vaniljasokeria
4 rkl kaakaojauhetta   ---> sekoita kuivat aineet

lisää jauhot ym. munasokerivaahtoon

paisto 175 astetta kuten kääretortunpohjaa paistettaessa, muistaakseni n. 7-10 min. 

vatkaa 6 dl Hyla- vispikermaa vaahdoksi
pari purkkia aprikoosia soseeksi

Leikkaa jäähtyneestä kakusta hiekkalaatikon pohjaosa 
Päälle aprikoosimössöä
Reippaasti kermavaahtoa
Asettele lopusta kakkupohjasta päälle toinen levy
Päälle loppu kermavaahto, saa jäädä kohoumia ja möykkyjä valmiiksi
Kermavaahdon päälle hiekaksi keksin murusia. Tällä kerralla Semperin kaurakekseistä. 
Pätkikset, trösselit (homeiset hiirenkakat) ja keltaiset roiskeet täydensivät autenttista luomusta. Kannattaa tehdä edellispäivänä maun vuoksi. 
Hyvä juttu, vaikka itse sanon!

Sisustamisesta ja vähän muutakin

Leluraamattu tipahti tänään postista ja uskoisin, että monesa huushoollissa tämä lauantai-ilta kuljetaan iskän tai äidin perässä tinkien sivulta toiselle ihanuuksien perään. Huomenna voi jatkaa mummulassa kun mennään vaaria onnittelemaan isänpäivän johdosta.  
Yhä vaan aikaisemmassa vaiheessa tämä marina alkaa.

Tulipa taas muutama huonekaluliikkeen mainoslehtinenkin. Kovasti ovat samankaltaisia sohvat ja piirongit. Matot ja tyynyt, muotia on helppo seurata. Mutta missä on kotien yksilöllisyys? Jos katsomme kuvia Liisan tai Lindan kodeista tietämättä heistä mitään, onko mitään eroja? Tähtityynyt, nukkamatot, IskuAsko-sohvat ja seinällä Home. 

Hävittävätkö he kaiken entisen? Eikö kukaan peri isovanhemmiltaan mitään, vai eikö kukaan halua mitään vanhaa säilytellä? 
Onkohan jotenkin pelottavaa omata huusholli, jossa on mahdollisesti perittyjä huonekaluja, erilaiset verhot, sohvat, eikä mitään tekstejä seinällä? 
Ennen vanhaankin oli muuten tekstejä seinillä. Kirjailtuina seinävaatteina: "Rukoile ja tee työtä", "Jumala rakastaa ahkeraa ihmistä" ja jokunen muukin. Kertoivat ajasta ja pääasiassa uskon merkityksestä pienelle ihmiselle. Joku oli uskaltanut kyllä kirjailla "Rakkaus on ikuinen", poiketen muusta linjasta. 

Joskus seinällä Home on riipaisevan totta. Vuosikymmeniä vanhoissa purueristeisissä taloissa unelmat muuttuvat karuiksi hetkiksi. Mikä on edullisesti ostettu, tuplaa hintansa kaikenlaisten korjausten jälkeen ja kaiken kukkuraksi Home on enemmän kuin totta. 
Onnistumisiakin on varmasti, niinhän sen pitääkin olla.  

Itse olen varmaankin ollut harakka entisessä elämässäni, koska kaikki kiiltävä kiinnostaa minua. Minua kiehtovat vanhat taulun kehykset (tauluineen), upeat maljakot, kippurajalkaiset tuolit, aidot matot ja jonkinlainen vanhanaikainen pyhäpäivä, jonne voin sujahtaa. Mitä oikein haen? Kiireettömyyttä, rauhallista tunnelmaa. 
                               "Voi, kun olis aina sunnuntai ja päivälliskellot sois!" 

Pakko laittaa tähän yksi lempisarjiksistani....kun liittyy aiheeseen. 

Kaikenlaista kuultua ja nähtyä

Kanssaihmisten, tuntemattomien kanssa jutteleminen on mukava harrastus. Ei tarvitse kantaa koko eletyn elämän tuttuushistoriaa päässään, sen kun kuuntelee ja juttelee mitä juttelee. Tuntemattomissa on sekin hyvä puoli, etteivät he oikeasti tiedä millainen olen - vastailenko heille vaan niitä näitä syventymättä oleelliseen ongelmaan. 

Tahattomasti kuullut jutut ovat hauskoja - toisinaan. Ikävää sen sijaan kuulla morkkaamista ja pahansuopaisuutta, jotka tarkoituksella ladataan täydeltä laidalta. 
Mukana on aina joku "Martta", jolle sattuu ja tapahtuu, itse siihen mitenkään vaikuttamatta. Vaihtui sitten työpaikka, asuntoalue tai ukko, aina hänelle tapahtuu jotain. Luulisi nyt kovapäisemmänkin tampion ymmärtävän oman osuutensa asiassa, vaan ei. Sitten tätä marmatusta elämänpaiskomasta raukasta kuullaan kaiken matkaa.

Kauppareissuilla näkee myös montaa mukavaa. Voi harrastaa arvostelua täydeltä laidalta. Kenen mukulat huutavat kaiken aikaa, kuka tuppaa kakaran suuhun keksit ja jäätelöt ennen kassaa ja rehellisyyden nimissä säilyttää päällyspaperit. Mukulat huutavat kuin linnunpojat täysissä ulkovaatteissaan suut ammollaan juustojen ja makkaroiden seassa ostoskärryissä, tai pyyhkivät supermarketin permantoa halutessaan sitä ja tätä. "Ei vaan silloin kun minä olin nuori"- ilmeitä pukkaa ympäristöstä.   
Toiset vanhemmat eivät ole moksiskaan tästä menosta, kersat parkuvat ja karavaani kulkee. Muutamilla on penteleellinen tapa lupailla jälkikasvulleen mitä kummallisempi palkkioita turvan tukkimisesta. Yleensä ei auta ja tarjoukset paranevat.

Kahden aikuisen taloudessa kauppareissut ovat sujuvia, ellei sitten pukkaa tuttuja markettiin samalla kellonlyömällä. Siinä sitä maailmaa parannetaan tovi jos toinenkin.

Yhtenä päivänä havahduin siihen, että jotkut naiset käyttäytyvät ostoskärryjensä kanssa kuin lastenvaunuja heijaisivat! Yksi meni ohi vähän niin kuin olisin nähnyt väärin, mutta sitten tuli muutama toinenkin, joka jutellessaan veti ja työnsi hiljalleen kärryjään kuin nukuttaen lasta...Jää se vaan veriin. 

Niin ja sitten oli ne kaksi naista, jotka maaseutumarketissa hienoina mökkiläisinä tekivät viikonloppuostoksiaan... Salaattipusseissa kun ei ollutkaan painon lisäksi salaattilehtien kappalemäärää. Eihän sitä osaa ostaa oikeaa määrää kun ei tiedä! Niinhän se on, ei voi ostaa jos ei tiedä, kyllähän me muutkin sen tiedämme. Ainakin tuon jälkeen. 

... aamupala on päivän tärkein ateria!

Kirje!

Perjantaina siivotessa tuli mieleeni, ettei tämä nykypäivän kansa tiedä lainkaan miten ihanaa aikaa me elimme aikoinaan. Kirje! Jo sanana siihen sisältyi niin paljon!!

Kirjeen odottaminen oli tunteisiin vetoavaa, joko nyt tulisi minulle vastausta! (Taidan käyttää tähän juttuun kaikki huutomerkkini ennen puoltaväliä...) Matka postilaatikolle oli aina sydäntykytyksiä täynnänsä. Jännitin niin mahdottomasti. 

Ja siellä se sitten oli. Kirje juuri minulle. Sitä tunnetta on vaikea kertoa tekstiviestikansalle. "ootko mun kanssa, joo vai ei" 160 merkkiä ja hymiöt siinä samassa. Saattaa tulla multimediatkin jos on hyvät drinksut kipossa. 

Mutta kirje. Se toisinaan tuoksuikin lähettäjälleen. Partavesipullosta oli saattanut läikähtää siihen kuoreen hajuviesti kuten meikäläisen 4711 ainoana signaalina olemassaolostani. 
Oliko kuoren valinta ja musteen väri millainen? Oliko persoonallisuutta pelissä?

Itse valikoin niin hartaasti paperikauppa Elben hyllyjä. Otanko mahdollisesti lilan sävyn vai hennon vihertävän. Olisiko se sopiva vastaanottajalle ja kertoisiko minusta jotain? Vai tekisinkö tänään oman kirjekuoren aikakauilehden hienosta värikuvasta ja liimaisin siihen 40 pennin postimerkkiä. postimerkit täyttäisivät lähes koko kirjekuoren ja hykertelin postitädin punaiseksi käyvää niskaa kun hän takoo leimoja näihin yksittäisiin merkkeihin. Sellaista kuorta ei varmastikaan ole postissa kulkenut samalla viikolla toista!!

Kirjoittaessani liitin kauniita, lämpimiä ajatuksia oheen. Minusta oli niin mukava kertoa päivittäisistä asioista, pikku kommelluksista ja kommentoida saamaani kirjettä joskus hyvinkin varoen. Toivoin tämän jatkuvan "miljoona vuotta" ja saavani saavillisen niitä jämäköitä kirjeitä takaisin. Sen minkä elämänkokemuksessa hävisin, voitin varmasti nuoruuteni innokkuuudessa ja valoisuudessa. Elämähän oli ihanaa! Nuoruudessa ei ole parasta ennen päivää, kaikki on auki hamaan tappiin saakka.

Miten tämän saman tunteen saa tänäpäivänä? Tekstiviestit sun muut ovat tätä päivää. Niitten avulla jatketaan seurustelua, erotaan, karataan ja pahoitetaan mieltä. Niissä saattaa piillä onnenkin avain. Bussissa kulkiessa joskus näen hymyjä, joista voi varmistaa oman ajatuksensa Hän on onnellinen!

Mutta silti se kirje! Rapiseva ihana paperi, josta voi lukea asioita moneen kertaan. Sen tuoksu, käsiala ja kaikki mitä on rivien välissä. Voi itkun nenä, ettei voi samaa siirtää yksi-yhteen menetelmällä tekstiviesteihin. 

 ... näin elämä meitä kuljettaa...