Mummu oli kotona ollessaan aiheuttanut kotihoidon työntekijälle ahdistusta olemalla "liiallisen kiinnostunut kuolemasta". Silloin lähes yhdeksänkymppinen luki sunnuntaisesta lehdestä kuolinilmoituksia ja olisi tahtonut kommentoida poistuneita paikalla olleelle hoitotyöntekijälle. Tämä asia oli siis puistattavaa, siihen piti saada lääkettä.
Koska itsekin olen yhdeltä ammatiltani sairaanhoitaja, kielsin lääkityksen tällaiseen vaivaan.Minusta jokaisella on oikeus surra tuttavansa ja miettiä ilmoituksissa olleita ihmisiä olematta sairas tai muuten hoidon tarpeessa.
Kiellostani huolimatta lääkitys aloitettiin ja ennakkoluulostani huolimatta äitini ei mennytkään pitkin seiniä vaan veti peiton korviinsa, lakkasi syömästä ja liikkumasta. Muisti oli yhtä huono kuin aiemminkin. Tästä, tosin melko onnelisesta sattumasta johtuen, paikka pitkäaikaishoitoon irtosi nopeasti.
Samassa yhteydessä hävitin kyseisen lääkkeen, kielsin apteekkia antamasta uusia tiliin ja otin lääkäriinkin yhteyttä. Lääke lopetettiin virallisesti, koska "siitä ei ole todistettavaa hyötyä". Parin viikon kuluttua jalattomaksi käynnyt mummu nousi kuin ihmeen aikaansamaana ja lähti kaupasta maitoa ostamaan aivan oikeaoppisesti!
Nyt mummu on sitten kuitenkin siellä tehostetussa yksikössä, missä hän on ollut kaiken aikaa kovin yksinäinen, ovathan muut asukkaat kahden autettavia tosi sairaita ja ovat huoneissaan. Mummu on itse liikkuva, mutta onnettoman muistamaton. Eikä enää kiinnosta edes pyhäpäivän lehti kuolemanilmoitusten muodossa. Vanhukset istuvat yleensä päiväsalissa ruokapöydän ympärille viritettynä iltapäivin, jolloin itse sinne ehdin. Keskinäistä seurustelua ei juurikaan ole, eikä hoitajaa siinä mukana herättelemässä heitä johonkin aktiiviseen puheeseen tai osallistumiseen. Yhden ainoan kerran nyt parin vuoden sisään olen kuullut erään hoitajan laulattavan väkeä.
Vuodekin voi olla klo 15.00 aikoihin avattuna jo iltaa varten. Satunnaisesti saattaa olla jotain ohjelmaa, ulkoilu on harvinaista herkkua. Hoitotyötä tekevät vain muutama vakituinen, satunnaiset ja vaihtuvat eläkeläiset, keikkaa sairaalasta tekevät hoitajat ja hoitoapulaisina olevat ulkomaalaiset hymykoneet. Viimeksi mainitut ovat sikäli harmittomia, mutta eivät tiedä kenestään yhtään mitään, eikä heillä ilmiselvästi kyseisessä laitoksessa ole millaistakaan vastuuta.
Entä sitten nämä keikkailijat? Eipä heilläkään ole juuri tietoa hoidettavistaan. Yhden päivän ja sen kertaisen vuoron heittäminen rutiinisti sujuu. Omaisen kysymykset sivuutetaan tietenkin niin, että kun nyt tässä olen vaan tämän vuoron...
Mitä se ruoka sitten on, mitä näin hartaudella odotellaan? Eräälläkin viikolla klo 16.00 päivällinen oli kaksi kertaa puuroa ja kerran sellaista helkkarin porkkanakeittoa, joka kerta kerralta ohenee. Puuron syöttäminen kaksi kertaa viikossa aamupuuron ohella on mielestäni aika hassu juttu!
Toisella korvalla olen kuunnellut maahan tulleiden ihmisten repliikkejä siitä, että patjat ovat kovia, ruoka omituista ja muutenkin on kurjaa. Tästä syystä nyt ehdottaisin, että ne klovnit, joita vanhustenhoitoon on piristeiksi ajateltu lähtisivätkin piristämään näitä onnettomia, jotka ovat joutuneet näinkin kehnoihin oloihin.
Samoin ne vanhusten hoitoon ajatellut valkoiset pienet robotit voisi suunnata hoitelemaan asioita monikulttuurisessa ympäristössä. Kieliongelmiakaan ei olisi, ohjelmoida voi robottiin vaikka munkkilatinan kieleksi. Näin hoituisi ongelma siinä kohdassa ja vanhuksien hoitoon tulisi oikeita hoitajia, jotka nyt on kaapattu lennosta hoitelemaan tätä asiakasvirtaa. Ei paha?
Mutta onhan mummmulla jotain hyvääkin luvassa, siellä on pyhäpäivin mahdollisuus viinitarjoiluun osallistua.
Kuvassa Raja-Joosepin vaimon leivinuuni, jossa viikottaiset leivät paistettiin. Eipä hänkään kovin olojaan kuulemma valitellut keskellä ei mitään. Täältä ei R-kioskille lähdetty hiivapakettia ostamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti