Vuosikausia sitten muistelen edellisen kerran törmänneeni ylen määrin muita neuvoviin tahoihin. Silloin hoitelin omaa pikkuistani parhaan ymmärrykseni mukaan.
Neuvoja sateli, nuori ja osaamaton äiti kun tuossa asialla oli. Tokihan sellaista neuvoa pitää, vaikkei itsellä muksuja olisikaan ollut. Heiltä kylläkin sain parhaat opit. Tarkkaan ottaen niitten neuvojen perusteella olisin ollut lapseton, minäkin. Tärkeintä olisi kuulemma ensin hankkia omaisuutta ja muuta materiaa.
Kasvatuspuuhat nuorena sujuivat mielestäni ilman kummallisempia kiemuroita. Lapsi kasvoi, kehittyi ja eteni elämässään niinkuin pitääkin. Vaan aina piti jonkun olla nyppimässä.
Sitten alkoi kouluaikojen numeroiden vertailu. Mitä lapsi saa kokeista, onnistuuko ja missä aineessa. Myöhemmin jatko-opinnoissaan. MINUN lapseni opiskelee tuolla... entäs teillä?
Sitten tuli tämä karvainen lapsi.
Tuli tahi hankittiin, miten vaan. Eräs kasvattaja aiemmin ei myynnyt meille pentua, koska piti meitä omistajina liian vanhoina kyetäksemme liikkumaan tarpeeksi eläväisen rodun edustajan kanssa sen vaatimaa tuntia päivässä! Aika hyvin sanottu, tuntematta ja näkemättä. Satuin vaan mainitsemaan, että meillä on aikaa nyt koirastella kunnolla, kun olemme eläkkeellä...
Neuvoi, että kyse on hyvinkin liikkuvasta tapauksesta kuitenkin. Pitäisi siis miettiä vielä.
Kyllähän minä mietinkin, siksi meillä onkin nyt muualta hankittu Vili.
Neuvojia taas riittää, kuin lapsenhoidossa ikään. Ruokintaan liittyvät ovat yleisempiä. Herkkupalat puhuttavat. Meillä ei ole ylipaino-ongelmia KOIRALLA, mutta sanomista piisaa. Anna siankorva ---- älä nyt herran tähden anna siankorvaa!! ... tämmöistä se nyt sitten on. Vakaumuksensa mukaan kaikki puhuvat. Vähän voit pullaa antaa..., miksi antaisin, kun toisen vatsa ei sitä kestä? (On niin söpöä, kun koira kerjää pöydässä, vaikkei itse sieltä mitään annetakaan. .... ja niin saakelin söpöä vetelävatsaisen koiran kanssa eläminen, kun sille on salaa lykätty kaikenlaisia herkkuja)
Tontillamme liikkuu monenlaisia luontokappaleita, joiden jätöksiä on mukava pikkukoiran maistella. Kyse on salamaa nopeammin liikkuvasta karvajalastamme, joten aina ei ehdi hätiin. Onneksi eläinlääkärimme rauhoitti minut näistä kakkajutuista ja sain jättää edelliset kauhuopetukset unholaan.
Vielä on tuo tottelevaisuus ja muu kasvatus arvioitavana. Saas nähdä onnistummeko, vai onko jäännyt jotain akuuttia oppimattomuutta huomaamatta näin iäkkäillä koiranomistajilla.
Mielenterveysneuvontaakin olemme saaneet. Mitä ihmettä varten olet tuollaisen harmin itsellesi hankkinut? Mihin sinä luulet pääseväsi lähtemään, kun on tuo koira... mitä tollanen maksaa, rahojas hassaat? ... kaikenlaista.
Minä kyllä näen paljon iloa tuossa otuksessa ja sen olosta kanssamme. Onneksi kirjoitin "sen", kun tuppaan sanomaan "hän" ja sellaista en neuvokkien mukaan saisi käyttää. Eihän se mikään ihminen ole. Eikö? en ole huomannutkaan... hahhahhaa... kohta lirahtaa, kuten muillakin käppänöillä yleensä suuren mielenliikutuksen aikana....
Koira kasvattaa meitäkin ja lähipiiriämme. Muille se nyt olkoon sama, mitä ajattelevat ja pitäkööt tietonaan. Vaan eivätpä pidä ja siitä meillä vielä riemua riittää. Meillä taitaa olla kohta päivälenkin aika...
Peitto heilahtaa ties kuinka monennen siiderin jälkeen. Kylläpä taas on antia katsojille luvassa.
Tunnen olevani oikea metusalem, mutta tämä TV:n ohjelma-anti mykistää minut. Aivan hullun hommaa...Lykätään hormooneistaan kihiseviä lisääntymisikäisiä samaan tilaan ja annetaan viinaa oikein urakalla kyytipojaksi.Olisi se kumma, ellei siinä "rakkaus ala syttymään".
Rakkaus sanana saa tässä yhteydessä mukaansa sellaisen käryn, että muuttaapa muotoaan hyvinkin. Tuskin näissä ympyröissä syntynyt "rakkaus" kestää edes kotiin saakka, tämän ohjelman ulostuloajasta puhumattakaan. En usko tämän kaljakellunnan tuovan kunnon kestävää parisuhdetta kellekään.
Noloja tilanteita syntyy varmasti, enkä oikein jaksa uskoa, että esiintyjätkään todellisuudessa haluaisivat olla tikun nokassa arvosteltavana omasta käyttäytymisestään. Olisi surullista, jos oma lapsi muistettaisiin vain siitä, että kulki pöhnäpäissään housut puolitangossa TV:ssä ilahduttamassa ohjelman osallistujia "kotikäynnillään".
Me kotonamme istuvat läskit sohvaperunat voimme vaan kummastella tatuointien määrää, parien vaihtumista ja virtaavaa viinaa. "Keskustelut" ovat toki hyvin syvällisiä... ilmeisesti näitä ohjelmia toivotaankin nähtäväksi? Mitä, kenen peiton alla nyt viuhuu!!! Näittekö!?
Samaa tirkistelyähän se on vaikkapa huutokauppakeisarin käynnit asiakkaiden luona tavarahankinnoilla. "Ei, ei pysty nyt enempää maksamaan"... eipä niin, se kuuluisa prosentin voitto jää saamatta. Myyjät myyvät pääsääntöisesti pilkkahinnalla omaisuuttaan, hakeehan ne kotoa oikein huutokauppakeisari! Perään tämä pullero sitten kertoo, minkä summan hän tästä voittonaan kuittaa. Kotisohvalla tunnetaan iloa, ei tuo saanut tavaroistaan just mitään... ja minullakin samanlainen purkki tuolla hyllyllä, saan siitä siis enemmän kuin tuo äskeinen, jos myymään lähtisin.
Ennen tirkisteltiin skandaalilehtiä ja paheksuttiin sitä ja tätä. Kukaanhan ei myöntänyt tilanneensa kyseistä lehteä milloinkaan. Oli vaan "lukenut kampaajalla". Useastipa väki kävi kampaajalla siihen aikaan...
Eipä kovin moni myönnä katsoneensakaan näitä ohjelmia, joita tarkoitan. Silti ollaan perillä niitten sisällöstä. "Sattumoisin surfasin kanavia ja ..." just niin. Surffaus on uusi harrastus.
Ennen tirkisteltiin ikkunaverhojen raosta enempi. Kaikkea näki silloin. Näkee toki nykyäänkin, Toisilla oli oikein kiikarit ikkunan kupeessa. Eihän sitä muuten kylätien kulkijaa varmista?
Näin on ja on aina oleva. Jos ei heilu verho, sitten peitto. Tai molemmat.
Elämässä tuppaa aina sattumaan ja tapahtumaan hyvin päällekäin kaikkia juttuja... ainakin silloin, kun niitä vähiten odottaa. Odottaminenkin on suhteellinen käsite. Toisista asioista vaan tietää, että niin tapahtuu, joku sitten yllättää. Tai päinvastoin.
Saattelimme äidin uurnan hänen lapsuuspitäjäänsä aivan hiljattain. Tapaus tuli luonnollisesti yllättäen, vaikka niitä ennusmerkkejä saimmekin jo tovin seurataksemme. Edellinen saattohoito äidin kohdalla kesti kolme vuotta, tämä viimeinen saattohoitovaiheeksi kirjattu vain kolme päivää.
Kolmen vuoden saattohoito tuntui järkyttävältä sikälikin, että sen myötä erilaisen hoitamatta jättämiset tulivat tavallaan luvallisiksi. Se on nyt se vaihe menossa... jne.
Hoitopaikan vaihtaminen toi äidille vielä viimeisen mahdollisuuden nauttia hellästä hoidosta, huomioinnista ja kaikesta siitä, jota liki satavuotias viimeisinä aikoinaan tarvitseekaan. Muistisairauden käytöshäiriöt eivät enää olleetkaan henkilökunnan päälimmäinen puheenaihe, ei se heillä suuremmin vaivannut. Ehkä siksi, että muistisairas elää tunnemaailmassa ja äiti eli omaa elämäänsä omassa turvallisessa maailmassaan vasta nyt. Tässä viimeisessä hoitopaikassa oli tarjota se maailma äidilleni.
Itselläni on nyt jokseenkin omituinen olotila. Ei ole minne mennä muoria katsomaan, ei tarvitse huolehtia enää asioista entiseen malliin. Viikottain vähintäin kun kävi, tuli ne käynnit osaksi arkipäivää... mitäs nyt?
Hautaaminenkin askarrutti minua. Pakkosiunaaminen, kun vainaja kerran kuului kirkkoon. Ei niinkään, että olisi noudatettu vainajan kirjattua toivetta papittomasta lähdöstä. Pappi oli kovasti huolestunut suhteestani äitiini. Keskustelumme lopuksi hän kehotti sytyttämään edes kynttilän äitini muistolle! Mistä hän tiesi mitään, kuinka monta kynttilää olen jo poltellut siskoni kanssa ja mitä hänen napaansa kalvoi meidän tapamme järjestää toiveen mukainen hautaus!!
Näissä hetkissä tuli mieleeni, kun en ole ennen yksiäkään hautajaisia, perunkirjoituksia sun muita järjestellyt, että olisipa joku kurssi tähänkin asiaan pitänyt olla oppisuunnitelmassa aikoinaan. Kansalaistaidoksi tätä kutsuisin, ei olisi hukkajuttu lainkaan. Voin vaan kuvitella henkilöä, joka surun murtamana etsii tietoa, opastusta tai vaikka tekisi jotain itsekin, mikäli osaisi asiaan liittyen. Vauva.fi-sivustokaan ei nyt auta.
Kysymällähän sitä oppii.
Hupaisiakin hetkiä äidin kuolemaan liittyy. Kuten nyt vaikka seurakunnan edustajan ilmoitus, ettei heistä kukaan ole uurnanlaskupäivänä käytettävissä (päivä ei ollut meidän valitsema) ja me omaiset saamme itse peitellä haudan, olivat kuitenkin paikan kaivaneet.
MUTTA HE JÄTTÄVÄT LAPION! Voi kiitos siitä! Lapion nouti seurakunnan ulkotyöntekijä sukkelaan pois, kun hieman siirryimme haudan vierestä. Pelkäsikö, että naisvaltainen porukka ottaa sen kenties mukaansa taimilapioksi? Äidin lempiväriin, punaiseen, sonnustautunut saattojoukko ehkä näytti sirkuksesta karanneilta... me olimme kuitenkin ottaneet äidin toiveet tosissaan tässä asiassa. Toisin kuin eräät. Meidän muisteluhetkemme oli lämminhenkinen ja varmasti vainajan toiveen täyttävä, juuri häntä varten suunniteltu.
Kysyessäni virkailijalta aiemmin onko hautausmaksu sama, vaikka itse peittelimme haudan tuli huokauksia. Ei tämmöistä ole kukaan kuulemma ennen kysellyt. Eipä kai... en uskokaan kenenkään tinkivän suruissaan yhtään mistään. Maksetaan kiltisti, luki hintalapussa mitä tahansa. Hautakivi, kukkaset, nimikyltit... jne... Sellaista on kuolemalla rahastus.
Vaikea on varmasti joidenkin suhtautua läheisensä menettäneeseen. Olen ollut tässä omaishoidossa mukana jo kymmenen vuotta erilaisin läsnäoloin. Äidin sairauden edetessä on tavallaan jo haudannut sen tutun henkilön ja jäljellä oli vain näköisversio. Jokaisen tulisi muistaa sekin, että meidän kaikkien suru ja suremistapa on erilainen. Omaa tapaansa ei kannata kovin tiukasti toiselle tyrkyttää. "Kyllä sulle vielä suru tulee"...
The Koira!
Sitten se toinen asia...
Olin jo pidemmän aikaa suunnitellut ottavani itselleni jonkun koirakaverin. En niinkään jonkun, vaan aikuisen kääpiösnautserin. Tiesin rodun olevan juuri oikeanlainen "vartalolleni" ja omaavan kunnon luonteen.
Taas elämä mullisteli asioita. Huomasin omistavani 11-viikkoisen poikavauvakoiran! ... tilanne tuli niin äkkiä ja päätös hankinnasta piti tehdä lähes lennosta.
Hieman olin tunnemyrskyjen kourissa silloin. Pikkuinen vauvakoira sai elämääni niin paljon "käsitöitä", että tyhjyysaukko tuli kerralla täyteen. Toisinaan tuppasi vuotamaan hieman ylikin.
Vauva-arkea koiravauvan kanssa. Meillä olisi pitänyt laittaa pojan nimeksi Pomo...kova on ego, paljon isompi kuin kokonsa edellyttää. Hauska veijari sinänsä, saa virtaa meihin 1-0.
Tässä sitä odotellaan jotain tapahtuvaksi.... ja meistä kuulet vielä!
